"Minäkin olen sellainen", Wade vastasi. "Vaikka se ei lyökään leville, en kuitenkaan muuta mielipiteitäni. Belllounds, nimeni on yhtä hyvä kuin huonokin koko läntisessä Coloradossa. Mutta sanon teille, kuten mies miehelle, etten milloinkaan ole tehnyt huonoa tekoa. En milloinkaan, paitsi kerran."
"Mitä silloin teitte?" Belllounds kysyi töykeästi.
"Tapoin viattoman miehen", Wade vastasi vapisevin huulin, "ja karkoitin rakastamani naisen kuolemaan."
"Niin, erehdymme jokainen jolloinkin elämässämme", Belllounds sanoi nopeasti. "Minun syntini ovat melkein yhtä suuret kuin teidänkin, joten auttakoon minua Jumala!"
"Kerron teille —" Wade keskeytti.
"Teidän ei tarvitse kertoa minulle mitään", Belllounds keskeytti vuorostaan. "Joskus kun on aikaa, voitte jutella minulle Gunnisonissa asuvan Lascellen miehistä. Tunsin hänet. Muudan täällä Middle Parkissa asuva toverini palasi Gunnisonista ja kertoi minulle mitä kummallisimman jutun. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta tänä kesänä. Olin tietysti kuullut puhuttavan teistä ennenkin, mutta silloin painui nimenne lähtemättömästi mieleeni. Saitte siiloin syyn niskoillenne. Mutta mitä se minua nyt liikuttaa. Onko noissa puheissa minkäänlaista perää, että missä vain liikutte, siellä on helvetti mukananne?"
"Belllounds, siinä ei ole minkäänlaista järkeä, ainoastaan melkoisesti totuutta", Wade tunnusti synkästi.
"Vai niin! Kuulkaahan nyt, Hell-Bent Wade, aion antautua sen mahdollisuuden varaan", kaikui Bellloundsin syvä ääni, rikassointuinen hänen suuren sydämensä jaloista tarkoituksista. "Olen pelannut koko elämäni, ja niistä miehistä, joita olen auttanut, olen saanut parhaimmat ystäväni. Millaisen palkan haluatte?"
"Tyydyn siihen, mitä maksatte."
"Annan pojille neljäkymmentä kuussa, mutta se ei riitä teille."