"Kanea on kohdeltava hyvin varovaisesti", Wade huomautti. "Se voi purrakin hyvin äkkiä."
"Mutta se on niin kaunis", tyttö sanoi. "En luule sitä ollenkaan vihaiseksi. Lupaattehan olla sille hyvä ja koettaa voittaa sen. puolellenne?"
"Teen kaiken voitavani."
"Isä on hyvin iloinen saatuaan kerran todellisen metsästäjän White Slidesiin. Minäkin olen iloinen, mutta surullinenkin samalla. Vihaan sellaista ajatustakin, että puumat ja sudet syövät suuhunsa pieniä vasikoita, ja tuntuu oikein hirveältä, että karhut tappavat täysikasvuisia eläimiä, mutta minä pidän suden ulvonnasta ja arosusien haukunnasta. En voi mitään toivolleni, ettette tappaisi niitä kaikkia."
"Sellainen voi tuskin olla mahdollistakaan, neiti. Koetan kaikkeni hävittääkseni puumat ja ajaakseni karhut pakosalle, mutta susia en voi mitenkään tappaa sukupuuttoon. Viekkaampaa eläintä kuin susi ei ole olemassakaan. Kerron teille pienen tarinan. Muutamia vuosia sitten matkustin kokiksi eräälle maatilalle, joka sijaitsee Denverin pohjoispuolella aavikon reunassa. Siellä ruvettiin heti kertomaan minulle kaikenlaisia juttuja muutamasta yksinäisestä sudesta, joka oli asustanut paikkakunnalla jo kauan aikaa. Se tunnettiin ja kuta enemmän sitä metsästettiin, sitä viisaammaksi se tuli. Sen erikoisruokana olivat hiehot, ja kaikki kartanonomistajat varustautuivat sitä vastaan. He palkkasivat kaikki seudun vanhat metsästäjät ja pyydystäjät saadakseen sen tapetuksi. Mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä vanhus jatkoi vain hiehojen tappamista. Jokainen yö tappoi se yhden tahi pari. Ja se oli niin viekas ja nopea, että se työskenteli aina eri maatiloilla eri öinä. Lopulta se tappoi isännältäni yksitoista hiehoa yhden ainoan yön kuluessa. Yksitoista, ajatelkaahan sitä. Silloin sanoin isännälleni: 'Olisi parasta, jos antaisitte minun tappaa tuon vanhan harmaan teurastajan.' Mutta isäntäni nauroi vain minulle, sillä hän oli koettanut jo kaikkia keinoja. Hän antoi minun kumminkin mennä. Otin hieman lihaa, huopapeitteeni, pyssyni, parin lumikenkiä ja lähdin vanhuksen jäljille… Ja, neiti Columbine, seurasin vanhusta niin kauan lumessa, että se kuoli väsymykseen."
"Kuinka ihmeellistä!" tyttö huudahti huohottaen ja hehkuen mielenkiinnosta. "Ah, tuntuu niin säälittävältä, että sellaisenkin erinomaisen pedon piti kuolla! Villit eläimet ovat julmia. Toivoisin asian olevan toisin."
"Elämä on julmaa, neiti, ja yhdyn toivoonne", Wade vastasi surullisesti.
"Olette varmaankin saanut kokea yhtä ja toista. Isä sanoi minulle: 'Collie, nyt olemme lopultakin saaneet tänne miehen, joka voi kertoa sinulle tarpeeksi juttuja.'… En kuitenkaan usko, että haluatte."
"Pidättekö kertomuksista?" Wade kysyi uteliaana.
"Minäkö? Pidän kaikenlaisista, mutta enimmän seikkailuista. Minusta olisi pitänyt tullakin poika. Eikö olekin kummallista, etten voi tehdä kenellekään pahaa enkä katsella hirvenkään teurastamista? Mutta te ette suinkaan voikaan kertoa minulle liian verisiä tai julmia tapahtumia. Vihaan intiaanijuttuja. Niiden paljas ajatteleminenkin värisyttää minua… Jonakin päivänä kerron teille erään tarinan."