Hänen äänensä ja päänsä asento järkyttivät Wadea niin, ettei hän voinut vastata. Piilottaakseen hetkellisen mielenliikutuksensa hän kääntyi koiriin päin. Silloin tuli tyttökin portaille.
"Pidän koirista", hän sanoi taputtaen Denveriä, minkä vuoksi Jim ja Sampson tulivat heti mustasukkaisiksi. "Näiden kanssa sovin melko hyvin, mutta tuo Kane on vallan mahdoton. Eikö se olekin kaunis? Mutta se pelkää — ei, se ei pelkää minua, mutta ei se minusta pidäkään."
"Se epäilee. Sitä on kohdeltu huonosti. Jonkun ajan kuluttua se unhottaa sen varmasti."
"Ettekö te lyö koiria?" Columbine kysyi kiihkeästi.
"En, neiti. Koirien ja hevosten kasvattamisessa on varottava sellaista menetelmää."
Columbine näytti hyvin tyytyväiseltä.
"Kuinka iloinen olenkaan kuultuani sen! En viitsinyt enää tullakaan tänne katsomaan ja ruokkimaan koiria, koska täällä oli aina joku potkimassa ja ajamassa niitä."
Wade antoi köyden hänelle. "Pidelkää nyt niitä niin, etteivät ne hypi minua vasten tuodessani niille lihaa." Hän meni tupaan, otti sieltä hirvenpaistin jäännöksen ja palasi portaille ottaen veitsen tupestaan. Koirat näkivät lihan ja rupesivat vinkumaan kiskoen köyttä.
"No, olkaahan vain siivosti!" Wade komensi istuutuen askelmalle ja ruveten leikkelemään lihaa. "Jim, olet vanhin ja nälkäisin. Kas tässä!… Nyt sinä, Sampson. Kas niin!"… Suuri koira sieppasi lihan suuhunsa, jolloin Wade taputti sen selkää. "Oletko sinä susi vai penikka, kun käyttäydyt noin? Tässä!" Sampson oli hitaampi nyt, mutta tokaisi kumminkin, jolloin Wade läimäytti sitä kädellään ei vihaisesti eikä kovasti, vaan siten, että Sampson ymmärsi lyönnin merkityksen.
Seuraavalla kerralla koira ei enää tokaissutkaan. Denveriä saatiin läimäyttää monta kertaa, ennenkuin se rupesi tottelemaan uutta isäntäänsä. Mutta verikoira Kane kieltäytyi kokonaan ottamasta lihaa Waden kädestä. Se murisi, näytti hampaitaan ja nuuski nälkäisesti.