"Mehän olemme olleet aina niin hyviä ystäviä ja tovereita", Columbine sanoi äkkiä poiketen kokonaan asiasta.
"Ketkä me?" Paimen tuijotti häneen.
"Me, sinä ja minä."
"Ah!" Paimenen ääni pehmeni, mutta hänen katseensa oli vieläkin moittiva. "Mistä se nyt juolahti mieleesi?"
"Muutamat viimeiset tapahtumat ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että olen kaivannut sinua viime aikoina, siinä kaikki."
"Niinkö?" Hänen äänensä kuulosti ratkaisevalta ja katkeralta, mutta hän ei halunnut sitoutua mihinkään. Columbine luuli ymmärtävänsä hänen ylpeytensä, joka nähtävästi oli syynä hänen välinpitämättömyyteensä.
"Wilson, miksi olet ollut niin erilainen viime aikoina?" hän kysyi surullisesti.
"Mitäpä sen kertomisesta enää olisi hyötyä.?" Wilson kysyi vastaukseksi.
Tämä sai Columbinen ymmärtämään lopullisen menetyksensä. Hän oli elänyt unien maailmassa ja Wilson todellisuudessa. Hän ei voinut nyt heti herätä siitä, nähdä ja ymmärtää kaikkea, kuten Wilson näytti tekevän. Hän oli kuin lapsi, joka tuntee nopeasti vanhenevansa. Tuo entinen omituinen äidin ikävöiminen kuohahti hänen tunteittensa pinnalle kuin voimakas virta. Kuinka suuresti hän olikaan tällä hetkellä jonkun sellaisen tarpeessa, johon hän olisi voinut turvautua ja joka olisi rakastanut ja auttanut häntä nyt, kun kohtalo koputti hänen nuoruutensa ovelle!
"Ehkä se on minulle vahingoksi, että kerrot minulle, mutta kerro nyt kuitenkin", Columbine sanoi vihdoin ikäänkuin joku tunnin kuluessa paljon vanhentunut henkilö jonkin hänessä ilmestyneen naisellisuuden pakottamana. Hän ei ymmärtänyt tätä mielijohdetta, mutta se kyti sittenkin hänessä.