"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka Moorea!… Varo, etten näe sinua hänen seurassaan."
Columbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen suonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten juosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta jotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.
"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!" hän huudahti kuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. "Hän on ilkeä, niin sanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää? Elämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla."
Hänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän moitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli suututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi niin kokonaan itseään.
"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?" hän huudahti koettaessaan puolustaa itseään. "Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen Moore'!… Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson raukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko… Jos se on totta, niin… Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan puhutella Wilsonia?… Enkä halua, en ollenkaan!… Ah, mutta haluan kuitenkin!"
Ja silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee unhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen samalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli selviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen itsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon, joka ei halunnut lannistua.
Melkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle, Andrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli kävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan koettaen ajatella muita asioita.
Lapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan tuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas rouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua kiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen tullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.
"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut, Columbine!" hän tervehti. "Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin."
"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi", Columbine vastasi.