Jack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä. Mutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi melkein hurjaa omistusoikeutta. "Collie, olen rakastunut aivan mielettömästi sinuun", hän aloitti tulisesti. "Et ole milloinkaan sallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä pahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore nyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja olisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten suuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen nyt!… Olen aivan mieletön!" Hän pusersi tytön rintaansa vasten huolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat aivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin Columbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin kovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia ja hiuksia.
"Voi, anna minun mennä!" Columbine huohotti. "Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. — Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!" Riistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein kiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.
Belllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan tytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.
"Älä tulekaan tänne!" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin näytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.
"Voi!" Jack huokaisi raskaasti. "Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne, kunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle senvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin todellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään, kultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie, minusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö maailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta nyt… Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan sinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa. En pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä niin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen paimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan uudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot."
"Mene siinä tapauksessa tiehesi!" Columbine huudahti nyyhkyttäen.
Hänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen unhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän itki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli mennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti muistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli ajattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä päätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet häntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat päivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman ihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa hänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään. Mutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka sisälsi koko totuuden.
"Alan ymmärtää sen nyt", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua ja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. "Jos Wilson vain olisi rakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä sittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma, kuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä ketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon vanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt järkyttävät."
Siten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta ollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin huomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin tulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden haaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja ollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen mieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade oli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten ja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja katkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa hänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka yleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille antamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän ajatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä lisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua siihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni Columbinelle.