VILLIT ELÄIMET KOTIELÄIMINÄ.
Meillä on joskus tilaisuus nähdä, miten villit eläimet voivat tulla toimeen silloinkin, kun ne pakosta tahi vapaaehtoisesti tulevat eläneeksi tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa. On selvä, että niiden suhde ympäristöön ja ihmiseenkin, ravinnon laatuun y.m. nähden tällöin tulee olemaan tavallisesta hyvinkin erilainen.
Seuraavassa kerron parista tuollaisesta tapauksesta, jotka ovat koko lailla mielenkiintoiset.
Kauniilla paikalla Päijänteen rannalla asuu muuan palstatilallinen omalla palstallaan ja omassa kodissaan. Pikkutalo sijaitsee aivan lähellä rantaa, josta on laaja näköala yli ison selän saarineen ja luotoineen. Lyhyttä heinää kasvava pihanurmikko erottaa rakennukset rannasta. Hiekkaranta on sileätä ja matalaa, niin että tyynellä säällä sen pinta miltei näkymättömästi liittyy veden laajaan kalvoon. Vain tuulen käydessä aaltojen milloin hiljainen loiskina, milloin äreämpi pauhina viitoittaa vuodenaikojen mukaan vesirajan suuntaa.
Edempänä muodostaa laaja komea kaislikko tuulen käydessä värikkään, sirosti kaartuvan ja lainehtivan alakehyksen järvimaisemalle. Ylhäällä on kehyksenä rajaton taivas, vasemmalla rannikolla seitsemän metsäistä nientä, joista kyläkunta sattuvasti on saanut nimen Seittenpää, ja oikealla pienenpieni Urjainkoski pärehöylineen. Siellä talon pikkutytöt keväisin kansakoulun loputtua vuoroonsa reippaasti ottavat vastaan ne miljoonat kattopäreet, jotka vuosittain pikkukosken keväisellä voimalla valmistuvat höylässä.
Hieno rantanurmikko olisi aivan erinomainen leikkipaikka, ellei sitä niin usein pilaisi "pahojen" tukkipomojen monenlaiset "roskat". Siellähän makaavat pehmeällä kuolinvuoteellaan nyljettyinä, silvottuina, typistettyinä nuo takamaan komeat, naavapartaiset pilvenpiirtäjät. Siellä ovat hongat, joiden jättiläisoksilla ennen kotkat, nuo metsän suurlinnut, elivät. Sinne ovat kaatuneet metsien vihreähuntuiset, valkopukuiset, nyt alastomat koivut ja taivaan valoa ja puhtautta tavoittavat kuuset.
Vesirajan lähellä on kirkasvetinen lähde, jonka suojaksi tulvavettä ja valuvaa hiekkaa vastaan on rakennettu puinen arkku. Sieltä talon väki saa juomavetensä.
Sattuipa sitten joku talon tyttäristä, palstatalon Anna, saamaan kiinni noin korttelin pituisen hauin.
Hauin pojan kiinniottamiseen käytti hän erästä tapaa, joka lie jokaiselle kalastaja-alulle tunnettu. Tämä tapa riippuu hauin elämäntavoista. — Se on, kuten tunnettua, erittäin raatelevainen kala. Samoin kuin kameleontti voi tuntikausia istua samassa paikassa odottaen, että sattumalta jokin kärpänen tulisi "ampumamatkan" päähän, jolloin se "ampuu" pitkällä, limaisella kielellään, samoin haukikin voi olla saalista väijyen tuntikausia samassa paikassa. Siitä se sitten nuolen nopeudella karkaa saaliinsa kimppuun. Tästä seisontapaikasta ei se muuten kernaasti lähde liikkeelle.
Tätä hyväksi käyttäen ei tarvita muuta kuin "piikkiheinästä" (sarasta) tehty ansa eli silmukka, joka hiljalleen viedään pään kautta kalan ruumiin ympäri ja sitten äkkiä kiskaistaan kala ylös.
Pikkupoikana niitä sillä tavalla pyydystettiin paljon. Kuului kuitenkin asiaan, että hauki loihdittiin liikkumattomaksi vihellyskonsertilla.
Tällöin se luottaa aivan erinomaiseen, vihertävään, poikkiviivaiseen ja täplikkääseen suojelusväriinsä, joka vaihtelee veden värin mukaan.
No niin, Annan raitainen, pitkäkuonoinen haukipoju päästettiin siis nyt juhlallisesti kotilähteeseen. Siellä se sitten eli ja ruokittiin kotieläimenä kokonaista viisi vuotta. Kuudentena sattui, että vesi Päijänteessä oli niin korkealla, että se nousi lähteen arkun yli ja pitkäkuono karkasi väljemmille vesille. Se oli silloin lihava ja hyvinvoipa ja noin kyynärän pituinen.
Ravintoonsa nähden oli elättihauki koko lailla kaikkiruokainen. Lapset syöttivät sille m.m. kaloja, kastematoja, kaikenlaisia toukkia, leipää, vieläpä marjojakin, joita se hyvällä halulla ahmi.
Tämän yhteydessä mainittakoon, että hauki pyydystää paitsi kaloja, sorsanpoikasia, pienempiä nisäkkäitä ja matelijoita. Erikoista herkkua näyttävät sille olevan lihavareidelliset sammakot.
Hankkiakseen hauille vähän vaihtelua avattiin lähteen kanteen aukko, joka johti pienemmälle tulvavesialueelle sen ulkopuolella. Siellä se loikoili pitkät ajat auringon paisteessa. Omituista kyllä, se oppi tuntemaan kotiväkensä niin hyvin, ettei se niitä pelännyt, mutta jos outo läheni lammikkoa, pakeni se nuolen nopeudella aukon kautta turvalliseen lähteeseensä. —
Toinen tapaus koskee aivan toisenlaista villiä eläintä, varpushaukkaa.
Varpushaukka on kuten tunnettu sangen yleinen ja laajalti levinnyt, rohkea ja vahingollinen haukka, joka on kaikkien pienempien lintujen kauhu ja rohkeasti ahdistaa suurempiakin lintuja kuten peltokanoja, kyyhkysiä, nuoria teeriä y.m.
Saaliinsa se yllättää äkkiä ja pyydystää viekkaasti hyökkäämällä sen kimppuun jonkin suojan, kuten pensaan, pinon, aidan tahi kiven takaa.
Varsinaisesta olinpaikastaan tiheästä sekametsästä viljelyksien lähettyvillä tekee tämä liikkuva lintu pitkiä ryöstömatkoja taloihin, kyliin vieläpä kaupunkeihinkin. Olen nähnyt sen Hämeenlinnassa pihoilla, pensasaitojen suojassa, pyydystävän varpusia keskellä päivää.
Sen rohkeus hakee todella vertojaan. Muistan erään tapauksen, jonka sain itse nähdä hovineuvos Valdénin riistarikkailla mailla Janakkalassa.
Peltopyyn jahdissa karkasi silloin, monesta ampumisesta huolimatta, varpushaukka metsästäjän silmien edessä vasta ammutun peltokanan kimppuun. Että metsästäjä toisella laukauksella tappoi ryöstäjän, oli selvä. Kahdesti olen nähnyt, miten varpushaukka kaikella voimallaan on syössyt turkkuriliikkeen akkunaa vastaan yrittäen siepata akkunan sisäpuolella olevaa täytettyä metsäpyytä.
A.E. Brehm kertoo, että Uralissa, Persiassa ja Intiassa opetetaan varpushaukkaa ja käytetään metsästykseen samoin kuin keskiajan ritarit käyttivät tunturi- ja poutahaukkaa.
Suurin osa varpushaukoistamme muuttaa pois talveksi seuraten siis muuttolintuja. Jokunen, tavallisesti vanhempi lintu, jää kuitenkin tänne talveksikin. Sellainen oli nyt kyseessä oleva Saksalan varpushaukka.
Kartanossa oli, kuten usein on tavallista suuremmilla viljelysalueilla, runsaasti varpusia, jotka tuottivat puutarhoissa suurta vahinkoa.
Eipä pesienkään hävittäminen auttanut.
Kevään tullessa huomasi kartanon omistaja ihmeekseen, että varpusparvet olivat talven kuluessa vähentyneet mitättömän pieniksi.
Mikä ne oli hävittänyt? — Asia sai piankin selityksensä.
Muuan varpushaukka oli koko talveksi asettunut kartanoon ja oli siellä kaikesta päättäen elänyt miltei yksinomaan varpusen paistilla. Sinnehän ne kirsikkavarkaat menivät!
Keväällä tämä kotieläin tuli niin rohkeaksi, että se tunkeutui kanalaan, jossa luonnollisesti syntyi kauhea kahakka ja kaakatus. Sattui sen kanalan hoitaja onneksi kuulemaan ja riensi avuksi tappaen varkaan sangolla.
Talvehtija oli muuten sangen älykkäästi huolehtinut siitä, että sen olo yli pitkän ja kylmän talven tuli niin mukavaksi kuin mahdollista. Se oli siten varustanut itselleen talveksi aivan erikoisen suojapaikan erään alustan suojaan. Kun samassa alustassa säilytettiin erityisiä kanojen talviruokia, kävivät varpuset ahkerasti siellä.
Haukalla oli siis sekä hyvä suojapaikka kylmyyttä vastaan, että päivittäin katettu ruokapöytä edessään.