IX.
TAISTELU INTIAANEJA VASTAAN.
Kun nuorukaiset nousivat, huomasivat he vanhan Jaken poistuneen leiristä kanootilla, mutta nähtyään, ettei Jake ollut ottanut tavaroitaan mukaansa, ei hänen poissaolonsa heitä sen enempää huolettanut. Sillä aikaa kuin Pierre sytytti tulen, täytti Gaultier kattilan vedellä, makuuhuovat käärittiin kokoon ja muutkin matkatavarat asetettiin sellaiseen kuntoon, että matkalle lähtö voi tapahtua nopeasti. Heidän yksinkertainen ateriansa oli pian valmis, ja he keskustelivat juuri odottaisivatko he toverinsa palaamista ennen ruoalle rupeamistaan, kun tämä ilmestyi näkyviin leirin läheisyydessä olevasta Askow-joen mutkasta meloen kanoottia eteenpäin nopein vedoin. Muutamien minuuttien kuluttua törmäsi kanootin keula hiljaa joen hiekkarantaan ja vanha Jake nousi maihin verisin käsin ja käsivarsin.
"No mutta, Jake", sanoi Pierre, "miksi olette noin verissänne? Mitä olette tehnyt? Toivoakseni ette ole haavoittunut?"
"En ollenkaan, poikaseni", vastasi metsästäjä. "Kävin vain nylkemässä tuon viime yönä ampumamme karhun. Mielestäni ei ollut mitään syytä jättää nahkaa mätänemään ja sen vuoksi kävin sen noutamassa pois. Mutta syökäämme nyt nopeasti", lisäsi hän, "ja lähtekäämme sitten heti matkalle. Seuraavaan leiripaikkaan on pitkä matka, ja meidän on työskenneltävä ankarasti koko päivä ehtiäksemme sinne ennen pimeätä."
He istuutuivat siis nuotion viereen tyydyttäen hiukaavan nälkänsä kuivatulla puhvelin lihalla ja kahvilla. Kuten otaksuttavaa olikin, eivät he pitentäneet tarpeettomasti aamiaistaan, jossa ei ollutkaan mitään erinomaisia herkkuja tarjolla. Syötyään kokosivat he nopeasti tavaransa sijoittaen ne kanoottiin ja katsottuaan vielä kerran, ettei mitään ollut unhottunut, asettuivat he paikoilleen ja pian halkoi heidän kanoottinsa Saskatchewanin nopeasti virtaavaa vettä.
He matkustivat nyt muutamia päiviä länteen päin niin nopeasti kuin virran voima ja kanootin paino vain sallivat, pysähtyen ainoastaan syömään päivällistä ja noin tuntia ennen auringonlaskua valmistamaan kaikki valmiiksi yön viettoa varten.
Seudut näyttivät kokonaan asumattomilta. Joen kummallakin rannalla jatkuivat aavikot taivaanrannalle asti, ollen aivan vailla kasvullisuutta ja voimatta hedelmättömyydellään ollenkaan ilahduttaa metsästäjiämme. Kaukana lännessä näyttivät kumminkin nämä yksitoikkoiset aavikot kohoavan ja muodostavan matalia kukkuloita, jotka sillä suunnalla muodostivat taivaanrannan, mistä sieltä täältä kohosi joku lumipeitteinen huippu. Jake kertoi tovereilleen niiden olevan Kalliovuorten korkeampia kohtia. Joen rannat alkoivat vähitellen kohota muuttuen muutamin paikoin aivan kallioisiksikin, joiden huipuilla vuoristomänty kohotti tuuheata latvaansa tahi ojenteli vääriä oksiaan kauas ympäristöön. Seudun yksitoikkoinen kasvisto, ollen vastapainona hedelmättömälle alueelle, jonka kautta metsästäjät viimeksi olivat kulkeneet, vaikutti heihin vihannuudellaan suoden heille samalla aavistuksen kylmistä varjoisista metsistä, joista Jake alituisesti kertoi.
He eivät kumminkaan ennättäneet poistua aavikolta joutumatta ensin taisteluun entisten vihollistensa, mustajalkojen kanssa.
Kun he eräänä päivänä ponnistelivat muutamassa ahtaassa solassa, jonka rosoiset seinät kohosivat melkein pilviin joen kummallakin rannalla, sattui Gaultier katsahtamaan ylöspäin ja säikähti nähdessään useita intiaaneja, jotka niin pian kuin he näkivät tulleensa huomatuiksi alkoivat hurjasti huutaen vyöryttää kalliolta suuria kiviä ja lohkareita, jotka jyristen syöksyivät jyrkännettä alas jokeen muuttaen veden kuohuksi kanootin ympärillä.
Muutamat villit, joilla oli pyssyt, riensivät lyhyen matkan päähän vastavirtaan päin piiloutuen kallioiden ja pensaitten taakse eräässä paikassa, jossa vuoren seinämä oli haljennut muodostaen jyrkän kallioisen rinteen jokeen päin. Sieltä voivat he pitää kanoottia paremmin silmällä odottaen sen lähestymistä ladatuin pyssyin. Mutta vanhan Jaken tarkat silmät, jotka tarkastelivat kaikkia ylhäällä, alhaalla, takana ja edessä olevia esineitä, huomasivat äkkiä kallion seinämässä suojapaikan juuri ylhäällä karjuvien villien alapuolella. Se työntyi esiin muodostaen jonkunlaisen pengermän. Hänen päätöksensä oli heti valmis. "Tuolla on meidän paikkamme!" huudahti hän, ja samalla pujahti kanootti kapeaan aukkoon, jossa he olivat turvassa ainakin toistaiseksi.
"Saammepa kiittää onneamme", sanoi Pierre, "että ne näyttäytyivät juuri tässä paikassa. Jos ne olisivat hyökänneet kimppuumme tuolla alempana, olisi olomme muodostunut melko tukalaksi."
"Luullakseni", sanoi Gaultier, "ovat ne seuranneet meitä jonkun aikaa. Noin puoli tuntia sitten olin näkevinäni jonkun liikkuvan joen törmällä, mutta koska en ollut aivan varma, en puhunut mitään."
"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Pierre, "mihin heimoon ne kuuluvat. Minulla ei ollut aikaa tarkastella niiden sotamaalauksia."
"Mutta minullapa oli!" huudahti vanha Jake. "Tunsin noiden roistojen inhoittavat maalaukset sangen hyvin. Ne ovat mustajalkoja. Pojat", lisäsi hän, "olemme luullakseni joutuneet aika tiukalle. Jos poistumme tästä paikasta, vyöryttävät nuo ylempänä olevat paholaiset kiviä niskaamme upottaen kanoottimme, tahi jos pääsemme siitä leikistä ehein, nahoin, odottavat nuo tuolla ylempänä virran rannalla olevat meitä pyssyineen. Mutta kyllä me niille sentään vielä näytämme, sen saavat ne pian nähdä. Vanha Jake Hawken ei aio vielä antaa perään, ei ollenkaan."
Pierre kysyi vanhukselta, millaiset hänen suunnitelmansa olivat.
"Eivätpä juuri minkäänlaiset", vastasi hän. "Odottakaamme täällä, kunnes tulee pimeä. Siihen luullakseni ei kulu pitkääkään aikaa tämän syvän kuilun pohjalla. Palatkaamme silloin vähän matkaa takaisin ja kiertäkäämme nuo haisunäädät toiselta puolelta. Ne eivät osaa odottaa meitä siltä suunnalta ja silloin me annamme niille oikein isän kädestä."
Seuraavien minuuttien kuluessa olivat metsästäjät melkein vaiti. He kuuntelivat tarkkaavaisesti jokaista ääntä, joka olisi voinut merkitä heidän vihollistensa lähestymistä tahi ilmaista heidän suunnitelmansa. Mutta hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin veden kohina kallioita vasten ja tuuli, joka puhalsi puuskittain näyttäen ennustavan myrskyn lähestymistä. Pierre, jota heidän läpi kulkemansa seudun kuivuus oli ihmetyttänyt, kysyi vanhalta Jakelta, satoiko niissä seuduissa usein.
"Kyllä joskus", vastasi metsästäjä, "ja sitä minä juuri tässä ajattelinkin. On ilkeätä, jos tulee sellainen sade kuin joskus olen täällä nähnyt."
"Kuinka niin?" kysyi Gaultier. "Tuntuuko läpimäräksi kastuminen teistä niin tukalalta?"
"Ei!" vastasi Jake hieman ärtyisästi, koska hän luuli nuorukaisten epäilevän hänen urhoollisuuttaan. "Ei ollenkaan senvuoksi. Ettekö ymmärrä, että jos rupeaa satamaan niin rankasti kuin täällä joskus tapahtuu, huuhtelee vesi meidät täältä kuin lastun. Vanhalla Mississippilläkään ei ole yhtään venettä, joka voi kestää täällä syntyviä tulvia, ja nuo yläpuolellamme olevat roistot tietävät sen kyllä, siitä saatte olla aivan varmat. Jos alkaa sataa täydellä todella, kuten näyttää, hyökkäävät he kimppuumme, tuolla alempana. Olen siitä aivan varma, poikaseni."
Tämä oli tilanteen uusi hämmästyttävä puoli, jollaista ei Pierrelle eikä Gaultierille ollut sattunut milloinkaan ennen. He katselivat tarkasti vastapäisen rannan yläpuolelta näkyvää pimenevän taivaan kapeaa kaistaletta, ja sen poikki kiitävissä mustissa pilvissä näkivät he pelkonsa toteutuvan. Sade valuikin jo todella suurin pisaroin, vaikkakin vielä harvakseen. Nopeat kovat vihurit puhalsivat joella pannen sen pinnan vaahtoamaan, ja niiden väliajoilla kuului kaukaista jyrinää ja vinkunaa, jotka näyttivät ennustavan luonnonvoimien tavatonta taistelua.
Melkein tunnin istuivat metsästäjät hiljaa ajatuksissaan selvästi tilanteen vaarallisuuden järkyttäminä ja ehkä punniten paon mahdollisuuksia. He tiesivät varman kuoleman odottavan heitä siinä tapauksessa, että he joutuisivat intiaanein käsiin. He eivät tienneet hurjien vihollistensa lukumäärää eivätkä sitäkään, oliko niitä joen kummallakin rannalla. Mutta he lohduttivat itseään sillä, että virran nopeus ja myrskyisen yön pimeys auttavat heitä pakenemaan huomaamatta. Tuo ajatus oli hieman nöyryyttävä, että heidän oli paettava ehkä hyvinkin pientä intiaanijoukkoa, jonka valtaama asema ainoastaan teki sen merkitykselliseksi. Avoimella kentällä eivät he olisi hetkeäkään epäröineet hyökätä melko suurenkin joukon kimppuun, koska he luottivat aseihinsa ja omaan taitoonsa käyttää niitä. Tässä tapauksessa oli heillä kumminkin niistä hyvin vähän hyötyä, koska ei vihollista näkynyt, kun sitä vastoin he itse olivat alttiit kaikille heitä vastaan tähdätyille heittoesineille.
Heidän ollessaan syventyneinä näihin ikäviin ajatuksiin oli pimeys jo kokonaan kietonut joen vaippaansa. Korkealla heidän yläpuolellaan paljasti kumminkin vielä heikko valo heitä ympäröivien jyrkänteitten särmäisen harjun ilmaisten, että kallioiden takana oli vielä hämärä. Satoi kuin saavista kaataen kohottaen joen vettä ja pieksäen kallioita hurjan raivokkaasti. Synkällä taivaalla jyrähteli, jota seurasivat niin kirkkaat salamat, että ne huikaisivat hetkeksi näön välähdellen silmissä vielä muutamia sekunteja jälkeenkinpäin.
"Nuo leimahdukset ilmaisevat meidät luullakseni", sanoi Jake, "mutta meidän ei kumminkaan kannata odottaa kauempaa. Vesi nousee jo. Katsokaa", lisäsi hän, "kun tulimme tänne äsken, oli kattoon kahdeksan jalkaa ja nyt ainoastaan viisi. Meidän on luullakseni lähdettävä."
Sanottuaan sen pukkasi vanha metsästäjä kanootin joelle, ja hetken kuluttua kiisivät he myötävirtaa sellaista vauhtia, että he saapuisivat joen suulle yhtä monessa minuutissa kuin heiltä oli mennyt tuntia sitä noustessa. He ohjasivat kanootin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi ja virtavampi ja poikkesi niin ollen vähemmän suunnastaan.
"Katsokaa tarkasti ympärillenne, pojat", kuiskasi Jake, "ja pitäkää varanne, ettemme törmää kallioihin. Rasahdus vain, ja me olemme varmasti kaikki hukassa."
"Mielestäni", sanoi Pierre ohjatessaan kanoottia, "olisi meidän parempi pysytellä keskemmällä jokea, koska on niin pimeä, etten näe kymmentä metriä etemmäksi. Kalliot —" Häikäisevä salama keskeytti hänet räiskähtäen kauheasti halkaistessaan pimeyden ja valaistessaan selvästi levottomasti lainehtivan joen, kallioiden synkät seinät, veneen ja siinä olijat. Sitä seurasi heti kumea jyrähdys, jota seuraavan hiljaisuuden kestäessä metsästäjät olivat kuulevinaan huutoja korkeitten rantajyrkänteitten huipuilta.
"Kävi, kuten otaksuinkin", sanoi Jake. "Nuo roistot huomasivat veneemme tämän viimeisen salaman valossa. Mutta luullakseni ehdimme kumminkin ennen niitä perille. Tuolla ylhäällä on eräs uoma, joka katkaisee heidän tiensä. Sen yli kulkeminen vie heiltä hieman aikaa, ja tämän kosken alle ei ole enää kuin viisi penikulmaa. Olen varma että voitamme."
"Ellei", sanoi Pierre, "niitä ole jo sielläkin."
"Luulen, ettei meidän tarvitse sitä pelätä", huomautti Jake. "Nuo roistot eivät tienneet tulostamme mitään ja senvuoksi luulen, ettei niitä ole sen enempää kuin näimme."
Miehet vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Kevyt vene kiisi eteenpäin melojen pakotuksesta nopeasti virtaavalla joella, joka kohisi kanootin vierellä hypellessään synkässä syvyydessä olevien vastuksien yli. Myrsky raivosi vielä yhtä kovasti ja sade valoi kylmiä suihkujaan metsästäjien niskaan, joiden pukinnahkaiset vaatteet kastuivat nopeasti läpimäriksi tarttuen heidän ihoonsa ja värisyttäen nuorukaisia huolimatta heidän ponnistuksistaan. Mutta Jakea, tuota kaikkien vaivojen karaisemaa vanhusta, ei se näyttänyt paljonkaan vaivaavan. Hän oli paljon enemmän innokas säilyttämään pyssynsä kuivana ja asettamaan niukat ampumavaransa suojaiseen paikkaan kuin suojelemaan itseään säälimättömältä tulvalta, joka melkein uhkasi upottaa koko veneen.
"Tämä ei voi jatkua pitkää aikaa tällä tavoin", sanoi Pierre, "vaan lakkaa pian veden puutteessa. Tappelen mieluummin noita rannalla olevia roistoja vastaan kuin hukun kuin rotta tänne kuiluun."
"Toivoakseni olet väärässä", sanoi Jake. "Jos se lakkaa, hajautuvat pilvet ja kuu tulee näkyviin, ja sitä nuo paholaiset juuri toivovatkin. Sanon teille, ettei sade vahingoita vanhoja jäseniäni ollenkaan eikä luultavasti teidänkään poikaseni."
Minuutit kuluivat nopeasti. He voivat jo nähdä erään korkean kallion huipun hieman valoisampaa taivasta vasten, huipun, jonka he muistivat huomanneensa melkein heti kuiluun saapumisensa jälkeen. Kummankin rannan kallioseinät mataloituivat nopeasti ja pian he liukuivat matalien kalliorantojen vieritse, jotka eivät mitenkään estäneet heidän maihinnousuaan. Siihen he senvuoksi jättivätkin kanoottinsa kiinnitettyään sen lujasti parin kallion väliin pistämäänsä melaan. Levitettyään pari puhvelin vuotaa huolellisesti tavaroittensa päälle estääkseen niitä kastumasta tarttuivat he pyssyihinsä ja alkoivat etääntyä kallioiden yli siihen suuntaan, josta he arvelivat vihollisen lähestyvän.
Näytti siltä kuin Pierren toivo toteutuisi, sillä tuuli joka oli tähän asti puhaltanut hyvin tuimasti, heikkeni paljon ja sade lakkasi kokonaan. Suuria pilviröykkiöitä purjehti kumminkin vielä taivaalla ja niiden lomasta loisti kuu silloin tällöin valaisten muutamat esineet osittain, toisten jäädessä kokonaan varjoon. Jonkun aikaa kulkivat miehet melkein vaiti ollen, ja kallionlohkareitten ja irtonaisten kivien vyöryminen tiellä oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta. Vanha Jake kulki edellä, ja tämä metsien poika murahti silloin tällöin kuin kiroten, kun hänen jalkansa luiskahti jollakin märällä kivellä tai kun hän astui liian kovasti jollekin terävälle lohkareelle. Äkkiä hän pysähtyi kuunnellen tarkasti muutamia sekunteja. Hän oli jo lähtemäisillään liikkeelle jälleen ollen kuin mielissään, että hänen epäluulonsa olivat turhat, kun noin viidenkymmenen metrin päässä olevien matalien kallionlohkareitten takaa näkyi välähdys, jota seurasi kumea paukahdus.
"Maahan!" huudahti Jake, ja metsästäjät heittäytyivät heti pitkäkseen sellaisten suojusten taakse, joita paikalla sattui olemaan. "Tiesin sen", kuiskasi vanhus. "Arvasin niiden roistojen pyrkivän kuilun suulle. Nyt, pojat, ladatkaa pyssynne valmiiksi ja ampukaa kaikkea kallioitten välissä liikkuvaa; kuulitteko?"
Metsästäjät seurasivat katseillaan tarkasti kallioiden muodostamaa harjannetta, jota kuu silloin tällöin hämärästi valaisi silloin kun eivät synkät pilvet peittäneet sitä melkein kokonaan varjoonsa. Pierre ja Gaultier makasivat vierekkäin, kumpikin valitsemansa suuren kiven takana, joka samalla kun se oli heidän pyssyjensä tukena suojeli heitä vihollisen luodeilta.
"Olen näkevinäni jotakin kiiluvaa", kuiskasi Pierre. "Katsohan, tuolla noiden suurten kivien välissä. Nyt se liikahti taasen."
Gaultier käänsi katseensa sinnepäin ja kun kuu sattui juuri silloin paistamaan kirkkaammasti, näki hän esineen, joka oli kiinnittänyt Pierren huomion puoleensa. "Koetan kumminkin, menköön sitten syteen taikka saveen!" huudahti viimeksi mainittu, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Laukausta seurasi hurja karjaisu, kun muudan alaston villi vyörähti kiven yli, kaatui suulleen ja jäi liikkumatonna makaamaan.
"Tuo neekeri ei enää potki", sanoi Jake. "Mainiosti ammuttu, poikaseni. Koeta kellistää toinenkin. Noiden kallioiden takana on niitä useampiakin. Kun ne vain näyttäytyisivät, olisi kaikki hyvin."
Villit pysyttelivät kumminkin tuon luonnollisen vallin takana ryömien kiveltä kivelle ja ampuen silloin tällöin laukauksia, jotka metsästäjien onneksi olivat huonosti tähdättyjä. He ulvoivat kuin hurjat toivoen nähtävästi voivansa peloittaa metsästäjät pakoon, jolloin he saisivat tilaisuuden ajaa kutakin erikseen takaa. He eivät uskaltaneet muuttaa paikkaa tietäen hyvin, että niin lyhyeltä matkalta metsästäjät olivat heitä voimakkaammat.
"Niiden huudoista päättäen, Jake", sanoi Pierre, "ei noita roistoja ole puolta tusinaa enempää. Emmeköhän voisi hyökätä niiden kimppuun, vai mitä luulette? Ellemme tee sitä, saamme olla tässä aamuun asti, jolloin ne helposti saavat meidät ammutuiksi."
"Ajattelin juuri sitä", vastasi Jake. "Kun kuu jälleen peittyy pilviin, hyökätkäämme niiden kimppuun, ja luultavasti tekevät pyssymme pian lopun noista roistoista. Antakaa minullekin tuollainen kuudesti laukeava, sillä se on tässä tapauksessa parempi kuin omani."
Muutamien hetkien kuluttua peittivät ajelehtivat pilvet seudun synkkään varjoonsa, jolloin metsästäjät yhteisestä sopimuksesta pujahtivat piiloistaan ryömien eteenpäin niin varovaisesti kuin suinkin kivien yli. He pääsivät melkein vallille asti, ennenkuin intiaanit huomasivat heidät, ja huudahtaen kovasti he hyökkäsivät kivien yli väijyvien vihollisten joukkoon. Laukaukset seurasivat nopeasti toisiansa vanhan Jaken hurjien kirousten niitä höystäessä. Pierre valitsi osalleen erään voimakkaan villin, joka oli juuri ampumaisillaan nuolen jousestaan noin metrin päässä hänen rinnastaan. Hypätessään syrjään tunsi hän nuolen raapaisevan ihoa oikean käsivarren alta. Hän hyökkäsi heti villin kimppuun, joka väisti hänen puukonpistonsa sotatapparallaan ja tarttui nopeasti Pierreen rautaisin ottein työntäen hänet takaisin kallion lohkareita vasten, joihin he molemmat kompastuivat ja kaatuivat villin joutuessa ylimmäiseksi. Huutaen hurjasti kohotti villi tapparansa antaakseen viimeisen iskun, mutta ennenkuin ase ennätti laskeutua, hyökkäsi Gaultier, joka oli huomannut serkkuaan uhkaavan vaaran, intiaanin kimppuun heittäen tämän monen metrin päähän Pierrestä. Samalla paukahti hänen revolverinsakin, ja intiaani, joka oli juuri aikeissa hypätä jaloilleen, vaipui polvilleen kierien siitä sitten selälleen kuolleena.
Pierre nousi nopeasti seisoalleen katsellen ympärilleen. Viisi punanahkaa oli paikalla kuolleina, mutta missä oli Jake? Häntä ei näkynyt missään. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja erottivatkin tuulen huminasta huolimatta taistelun melua muutamien lyhyen matkan päässä olevien suurten kivilohkareitten takaa.. Oikullinen kuunvalo johdatti heidät paikalle ja saavuttuaan sinne näkivät he vanhuksen puolustautuvan urhoollisesti pyssyllään paria intiaania vastaan, jotka koettivat iskeä häntä tapparoillaan. Juosten huutaen eteenpäin antoi Pierre pyssynsä perällä toiselle intiaanille sellaisen iskun, että tämä vaipui heti maahan, Gaultierin revolverin kuulan kaataessa toisen, joka oli heti koettanut paeta, kun hän oli nähnyt heidän tulevan Jakelle avuksi.
"Kiitoksia, pojat, avustanne", sanoi Jake. "Saavuitte juuri oikeaan aikaan. Aloin jo väsyä, sillä kaksi yhtä vastaan on jo sentään liiaksi. Tapoin luullakseni kumminkin muutamia noista roistoista. Nuo teidän pistoolinne ovat varmasti hyviä aseita. Ammuin kolme kolmella ensimmäisellä laukauksella, kun nuo kaksi hyökkäsivät kimppuuni. Silloin ei revolveri lauennutkaan ja ennenkuin ennätin vetää hanaa jälleen vireisiin, lennätti sen tapparan lyönti kauas kourastani. Ne ahdistivat minua niin kovasti, että minun oli pakko peräytyä ja sen vuoksi jouduin hieman erilleni teistä."
Pierre muisti nyt oman taistelunsa ja Gaultierin ajoissa tuoman avun, jota ilman, sanoi hän, hän varmasti olisi ollut mennyttä miestä.
"Luullakseni olemme kaikki auttaneet toisiamme", sanoi Jake. "Ensimmäinen intiaani, jonka ammuin, oli tarttunut jo Gaultierin tukkaan ja olisi aivan varmasti nylkenyt häneltä päänahan, ellen olisi ennättänyt väliin. Suoriuduimme kumminkin loistavasti leikistä ja luullakseni on meidän nyt paras palata kanootillemme saadaksemme jotakin suuhumme, sillä olen nälissäni melkein kuin susi. Haluan kumminkin ensin hieman tarkastella noita sikoja." Sanottuaan sen kumartui metsästäjä tarttuen lähimmän intiaanin ojennettuun käsivarteen ja kääntäen tämän selälleen.
Kuu sattui silloin paistamaan hyvin kirkkaasti valaisten ruumiin julmat kasvot, jotka näyttivät uhmaavilta kuolleinakin. Vanhuksen huudahdus kiinnitti jälleen nuorukaisten huomion puoleensa, sillä he olivat kääntyneet poispäin luullen metsästäjän aikovan nylkeä intiaanilta päänahan.
"Suuri Columbus!" huudahti tuo omituinen vanhus, "ellei tämä voita kaikkea ennen näkemääni. Sanon tätä suoraksi ihmeeksi. Pojat, tulkaahan tänne! Katsokaahan tuon roiston kauheita kasvoja ja sanokaa sitten, onko hänellä enempää kuin puolet leuasta jäljellä ja halkaistu nenä."
"Olette oikeassa", sanoi Gaultier tutkittuaan ruumista tarkemmasti.
"Mutta tuota ei ole tehty tänä yönä, sillä arvet ovat vanhemmat."
"Sen minä kyllä tiedän", myönsi Jake. "Mutta eläköön, olen voittanut tupakkani kaikissa tapauksissa. Tämä villi oli vähällä viedä Bill Bucknallilta päänahan. Bill ilmoitti minulle tuon roiston tuntomerkit. Niin, tämä on yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eläköön!" Ja vanhus pani vaarat raikumaan hurjilla huudoillaan. "Minun on pakko nylkeä tuolta pakanalta päänahka", lisäsi hän. "Älä ole milläsikään, vanha veikko, et tule sitä milloinkaan kaipaamaan, sillä siellä, jonne olet matkustanut et sitä enää tarvitse." Sanottuaan sen veti hän suuren metsästyspuukkonsa tupesta, kiersi pitkät hiukset sormiensa ympärille, halkaisi sitten puukkonsa kärjellä nahan pään ympäriltä ja työnnettyään aseen nahan alle irroitti voiton merkin nopealla tempaisulla kiinnittäen sen sitten vyöhönsä. Nuorukaiset katselivat syrjästä ollen sekä järkytettyjä että huvitettuja kuunnellessaan toverinsa hurjia puheita ja seuratessaan hänen hommiaan.
Palattuaan ensimmäiselle taistelupaikalle riistivät he intiaaneilta aseet, joiden joukossa oli vain pari pyssyä, vanhoja rihlattomia piilukkoisia ruiskuja, jotka Jake heitti vihoissaan menemään. Veitset ja tapparat ottivat he kumminkin mukaansa huolimatta kuolleitten jousista. Puolen tunnin nopea kävely vei heidät jälleen kanootin luo, ja otettuaan eväänsä esille istuutuivat he suojaiseen paikkaan kallioiden väliin muistellen taistelua syödessään.
Aamun heikko sarastus tapasi heidät siitä toimesta, ja koska he päättivät kuluttaa päivän siinä paikassa levätäkseen ja kuivatakseen tavaroitaan, jotka olivat kastuneet läpimäriksi, paneutuivat he pitkäkseen rannalle, ja huolimatta viimeisestä seikkailustaan ja vuoteittensa epämukavuudesta vaipuivat he pian raskaaseen uneen.