X.
PIERREN SEIKKAILU.
Vaivat ja ponnistukset eivät heikonna voimakkaita ruumiita eivätkä terveyttä. Vaikka metsästäjät olivatkin maata paneutuessaan kietoutuneet huopiin, jotka kastelivat heidät kokonaan, heräsivät he kumminkin virkeinä ja iloisina. Aurinko oli jo korkealla taivaalla heidän ryömiessään esiin peitteittensä alta, ja niin kuumat olivat sen säteet, ettei edellisen illan myrskystä enää näkynyt jälkeäkään. Kalliot olivat kuivuneet ja sumu kiisi tuulen edellä aukealla aavikolla tahi kohosi ohuina patsaina taivasta kohti pyörteitten vaikutuksesta. Janoinen maa oli imenyt veden jättäen pinnan yhtä kuivaksi kuin ennenkin.
Eräästä pienestä hiekkaluolasta löysivät he kuivuneita artemisian varsia, joista he valmistivat nuotion. Gaultier ripusti kattilan tulelle, ja pian alkoi se pihistä ja kiehua levittäen ympärilleen herkullista ruoan tuoksua. Jake puhdisti pyssyään naurahtaen silloin tällöin muistellessaan viime öistä taistelua ja ystävänsä Bucknallin vihollisen odottamatonta ilmestymistä, vihollisen, jonka päänahka vaihdettaisiin tupakkaan. Pierre sitoi saamaansa haavaa, joka, vaikka se ei ollutkaan kuin raapaisu, oli kumminkin melko kipeä.
Noin puolen penikulman päässä etelässä kohosi eräs kallioinen vuorenharjanne monen sadan jalan korkeuteen, jatkuen länteen päin monta penikulmaa, kunnes se yhtyi vuorijonoon, jonka sinertävät huiput näkyivät taivaanrannalta.
Katsoessaan sattumalta sinnepäin huomasi Gaultier sen harjalla omituisen näköisiä eläimiä, joiden suuret puolikuun muotoiset sarvet näyttivät aivan liian suurilta eläinten kokoon verrattuina. Huolimatta niiden suurista varustuksista olivat ne Gaultierin mielestä aivan lampaitten näköisiä, vaikka niiden suuruus panikin hänet sitä hieman epäilemään. Nopeasti kiinnitti hän toveriensa huomion noihin omituisiin eläimiin.
"Vuoristolampaita!" sanoi Jake.
"Suursarvia!" huudahti Pierre.
Kaikki kolme hyppäsivät seisoalleen kätkeytyen näkyvistä muutamien läheisyydessä olevien kallioiden taakse.
"On ainoastaan yksi keino päästä niiden kimppuun", sanoi Jake. "Näettekö tuota pensaikkoa tuolla aavikolla? Koetan lähestyä niitä sen suojassa. Olkaa te täällä, älkääkä näyttäkö itseänne."
Vanha metsästäjä tarkasti huolellisesti pyssynsä ja käyttäen hyväkseen joen törmän tarjoamaa suojaa saapui hän tiheikköön, joka ulottui Saskatchewanista hyvin lähelle paikkaa, jossa vuoristolampaat olivat. Päästyään pensaikon suojaan kulki metsästäjä nopeasti eteenpäin. Tuuli puhalsi onneksi lampaista päin, joten oli hyvin otaksuttavaa, etteivät ne vainuaisi Jaken vaarallista läsnäoloa. Hän saapuikin nopeasti paikkaan, josta hän ei enää uskaltanut edetä peläten tulevansa huomatuksi. Lähimpään lampaaseen oli noin sataviisikymmentä metriä, joka ei ollut mikään liian pitkä matka hänen pyssylleen, mutta vanhan Jaken tottunut silmä sanoi hänelle heti, ettei eläin kelvannut syötäväksi. Hän päätti sen vuoksi ampua erästä komeaa naarasta, joka seisoi muutaman kallion huipulla ollen kuin lauman vahtina.
Nuorukaiset tarkastelivat laumaa hyvin jännittynein katsein odottaen levottomasti pyssyn paukahdusta ja arvaillen, minkä eläimen vanha Jake oli valinnut ammuttavaksi. Väliajan kuluttua, joka tuntui nuorukaisista äärettömän pitkältä, tuprahti pensaikosta savua ja kalliolla seisova naaras, joka oli epäilevästi nuuskinut ilmaa, hyppäsi suonenvedontapaisesti, lipesi, mutta nousi jälleen jaloilleen, kaatui taasen luisuen kalliolta ja potkien ilmaa sen juurella. Toiset syöksyivät pakoon tuulen nopeudella ja katosivat. Vanha Jake ilmestyi nyt piilostaan juosten lammasta kohti puukko kädessään. Vetäisy kurkun poikki ja hänen saaliinsa veri punasi maata.
Pierre ja Gaultier saapuivat nyt hengästyneinä ja onnittelivat metsästäjää onnistuneen laukauksen johdosta. He ihmettelivät harvinaista eläintä, jota Jake alkoi nylkeä ja paloitella kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Gaultier, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt vuoristolampaita, tutki sen hyvin tarkasti. Jakelta sai hän kuulla hieman sen elintavoista. Toistamme tässä Jaken esityksen.
Suursarvi eli vuoristolammas on kaikkein kuivimpien ja hedelmättömimpien vuoristoseutujen asukas. Amerikkalaisen erämaan korkeilla ylätasangoilla, missä kalliomuodostukset ovat mitä omituisimmat ja mielikuvituksellisimmat ja missä korkeat huiput ja jyrkänteet, eristetyt kalliot ja ammottavat kuilut näyttävän tekevän eläintenkin olon siellä mahdottomaksi, siellä on vuoristolammas kuin kotonaan. Maailmassa ei ole montakaan eläintä, josta olisi olemassa enemmän tarumaisia kertomuksia. Entisten tutkimusmatkailijain kertomukset noista asumattomista seuduista ja niiden eläimistöstä olivat täynnä viittailuja tähän eläimeen — sen ihmeelliseen nopeuteen ja helppouteen, jolla se syöksyi päistikkaa korkeilta jyrkänteiltä lieventäen putoamisen aiheuttamaa tärähdystä suurilla käyrillä sarvillaan. Jake myönsi kylläkin, ettei hän milloinkaan ollut sattunut näkemään sen suorittavan tätä viimeksi mainittua urotyötä, mutta hän oli kuullut sen toisilta metsästäjiltä, jotka olivat ampuneet noita eläimiä eteläisessä vuoristossa.
Vuoristolampaan paino vaihtelee kahdestasadasta kahdestakymmenestä neljäänsataan naulaan, mutta myönnettäköön, että tätä viimeksimainittua suuruutta harvoin tavataan. Pää sarvineen painaa useinkin viisikymmentä naulaa, ja kerran ammuttiin lammas, jonka sarvet painoivat neljäkymentäneljä ja puoli naulaa. Näin suuret sarvet ovat kumminkin hyvin harvinaiset. Vuoristolampaan väri mukautuu mainiosti niihin kallioihin, joiden seassa se elää, ollen yleensä mustanharmaa. Villa eli paremmin sanoen karva on lyhyttä, kiharaa ja aivan erilaista kuin tavallisen lampaan. Todellisuudessa muistuttaa se hieman eurooppalaisen vuohen turkkia, eikä se sitäpaitsi ole ainoa yhdennäköisyys, sillä kummallakin on samanlainen alikarva, jonka avulla eläin voi talvisaikaan kestää vuoristoseutujen kovia pakkasia.
Eläimet eivät kokoonnu suuriin laumoihin. Yleensä elävät ne tusinan tahi parikymmentä päätä sisältävissä joukoissa, vaikka joskus on nähty viisi- jopa seitsemänkymmentäkin yhdessä laumassa. Parittelu tapahtuu marraskuussa, jolloin vanhat urokset yhtyvät muihin elettyään muun osan yksinään. Silloin tappelevat ne hurjasti keskenään ja niiden suurien sarvien aiheuttama kumea paukahtelu kaikuu ympäristön kallioisissa kuiluissa.
Kuten moni muukin eläin, omistaa sekin tuon huomattavan taidon äänettömästi paeta vaaran läheisyydestä irtonaisia kiviä täynnä olevia jyrkänteitäkin pitkin, jossa varomaton askel voi lähettää lohkareen jyristen syvyyteen. Kun lauma on laitumella, asetetaan lähimmälle kukkulalle vahti, joka pitää silmällä, ettei mikään vaara pääse huomaamatta uhkaamaan laumaa. Tavallisesti valitaan tähän toimeen joku naaras, mutta silloin kun vanhat urokset yhtyvät laumaan, toimittaa joku niistä tuota virkaa. Pärskyntä tahi vihellystä muistuttava ääni sekä kuopaisu etujalalla ilmaisevat vaaran lähestyvän ja tuon merkin kuultuaan lopettaa koko lauma syöntinsä. Taitava pitää todellakin nyt olla sen metsästäjän, joka haluaa päästä pyssynkantomatkalle; mutta niin pian kuin vahdin epäluulot ovat haihtuneet, alkaa lauma taasen jyrsiä ruohoa tahi makailla huoletonna kalliopenkereillä.
Sillä aikaa kuin Jake kertoi näitä kokemuksiaan oli parhaat palaset lampaasta sullottu nahkaan, ja kantaen sitä palasivat metsästäjät leiriin tyytyväisinä seikkailuunsa ja vesi suussa saadakseen niin pian kuin suinkin maistella mainehikkaan vuoristolampaan lihaa. Jake kiinnitti huomion vielä erääseen tosiseikkaan. Hän sanoi tietävänsä nopeudesta, jolla lampaat olivat paenneet, että niitä viime aikoina oli paljon ahdistettu, koska tavallisesti tuollaiset eläimet, jotka eivät milloinkaan ennen olleet nähneet ihmistä, sen sijaan että ne heti pakenisivat, kokoutuvat yhteen, kun jotakin niistä on ammuttu, aivan kuin kesytkin lampaat vaaran uhatessa. Tässä tapauksessa arveli hän eläinten nopean paon johtuneen siitä, että intiaanit, joiden kanssa he olivat joutuneet taisteluun, olivat viime aikoina metsästelleet lähiseudussa.
Kun he saapuivat leiriin, huomasivat he kattilan kiehuneen kuiviin, ja uusi kahvi oli pantava tulelle. He olivat kumminkin niin hyvillä mielin, ettei tämä vahinko heitä suurestikaan harmittanut. Lampaan kyljykset ja viipaleet pihisivät pian hiilillä levittäen ympärilleen tuoksua, joka miellyttävästi kutkutti nälkäisten metsästäjien sieraimia. Vanhaan Jakeen vaikutti se kerrassaan innostavasti ja nähdessään erään arokoiran lyhyen matkan päässä huusi hän Pierrelle ja Gaultierille: "Ammutaan, pojat, tuo haisunäätä tuohon paikkaan!" Heti paukahti kolme pyssyä ja eläin vaipui kuolleena kalliolle. Kun se tuotiin leiriin ja tarkastettiin, huomattiin, että kaksi luotia oli sattunut päähän ja kolmas oli lävistänyt sydämen.
"Hyvin ammuttu", sanoi Pierre. "Kun pääsemme vuoriston riistan kimppuun, teemme puhdasta jälkeä."
"Varmasti", myönsi Gaultier. "Luullakseni emme ole ampuneet harhaan kertaakaan sitten kuin läksimme linnoituksesta."
"Pojat", huudahti Jake leikatessaan suuren kimpaleen lihaa puukollaan ja vieden sen tulikuumana suoraan hiililtä suureen suuhunsa, "mikä on ollut tiukin paikka elämässänne?"
"Luullakseni", sanoi Gaultier, "oli viime öinen kahakka sellainen. Olen elänyt suurimman osan elämästäni itäisissä metsissä suurten järvien tuolla puolella, jossa tällaista harvoin sattuu."
"Tiukin tilanne, mihin milloinkaan olen joutunut", sanoi Pierre, "sattui kerran joutuessani riitaan muutamien Athabasca-järven läheisyydessä olevien chippewayanien kanssa. Se tapahtui Pierren linnoituksessa lähellä Calumetia. Talvi oli melko ankara ja riistaa niin vähän, että muutamia nuoria intiaaneja tuli linnoitukseen myymään muutamia nahkoja ja saadakseen tahi varastaakseen elintarpeita. Sattui niin huonosti, että päällikkö oli matkustanut York Factoryyn erääseen Hudson Bay-yhtiön kokoukseen, ja minä, hyväluontoinen kun olen, olin päästänyt melkein kaikki miehet Äthabascalle luistelemaan ja kalastamaan jään alta. Kotona ei ollut muita kuin minä ja eräs toinen mies, kun noin neljäkymmentä soturia marssi avoimesta portista suoraan linnoitukseen pääoven edustalle. Ennätin juuri sulkea oven ja asettaa salvan paikoilleen, kun he syöksyivät sitä vastaan. Huomattuaan, etteivät he voineet sitä särkeä, huusivat he minulle tahtovansa keskustella kanssani. Avasin erään oven yliosassa olevan luukun, josta meidän oli tapana tarkastella tulijoita, ja huomattuani, että intiaaneja johti eräs päällikkö, sanoin hänelle:
"'Miksi punaiset veljeni tulevat vierailemaan ystäviensä luo aseet mukanaan? Kun valkoiset tulevat heidän punaisten ystäviensä luo, eivät he tunkeudu heidän majoihinsa kysymättä päälliköltä lupaa.'
"Päällikkö, jota sanottiin Hirveksi, vastasi: 'Valkoinen päällikkö on ystävämme eikä salli punaisten veljiensä nähdä nälkää. Nuoret soturini hätiköivät, mutta he toivovat, ettei päällikkö sulje sydäntään heiltä heidän erehdyksensä vuoksi. Katsokaa, he ovat tuoneet nahkoja. Avatkaa siis ovi, veljeni, ja sallikaa heidän myydä tavaransa.'
"En halunnut kieltääkään ja kumminkin tuntui minusta vaaralliselta päästää niin monta sisään."
"Sanopas muuta", keskeytti Jake. "Ne olisivat nylkeneet päänahkasi käden käänteessä."
"No niin", jatkoi Pierre, "ilmoitin päällikölle, etteivät he voineet päästä sisään, mutta lupasin ostaa nahat hänen välityksellään. Käskin hänen tuoda nahat ja peräyttää sotilaansa kahdensadan metrin päähän paaluaitauksen ulkopuolelle. Syntyi pitkä keskustelu, sillä ei kukaan heistä näyttänyt tyytyväiseltä. Vihdoin olivat he suostuvinaan ja laskivat nahkansa maahan oven edustalle jääneen päällikön huostaan. Käskin silloin toverini odottaa, kunnes ne olivat poistuneet linnoituksen pihalta, hyökätä sitten sopivassa tilaisuudessa ulos ja sulkea portin. Aukaisin sitten oven. Toverini, eräs M'Taggart, livahti ulos, mutta ei päässyt kuin muutamia askelia, kun päällikkö halkaisi hänen kallonsa tapparallaan. Sitten hän hyökkäsi nopeasti kuin salama raollaan olevasta ovesta sisään ja väistäen iskun, jonka olin aikonut antaa hänelle kirveelläni, tarttui hän oven salpaan heittäen sen pihalle. Olin sillä aikaa saanut pistoolini hanan vireisiin ja ammuin häntä, kun hän tuli minua kohti heilutellen veristä tapparaansa. Luoti sattui, sillä intiaani huudahtaen tuskasta horjui avoimesta ovesta pihalle, jossa hänen huutonsa kokosivat pian hänen soturinsa hänen ympärilleen.
"Koetin turhaan hakea jotakin kelvollista, jolla olisin voinut sulkea oven. Päällikkö oli kaatunut pihalle heittämänsä salvan viereen ja kuin aavistaen, että se oli ainoa lukko, oli hän tarttunut siihen lujasti kiinni. Luulin jo olevani mennyttä miestä. Koko hurjistunut villijoukko syöksyi linnoitukseen ja ollen innostuneemmat ryöstämään kuin kostamaan ottivat he haltuunsa kaiken, mikä heitä miellytti. Erään sotilaan katse sattui äkkiä muutamassa nurkassa olevaan tynnyriin. Lyötyään tapparallaan siihen reiän haistoi hän sen sisältöä. Huudahtaen ilosta sieppasi hän tinatuopin, täytti sen tynnyristä ja joi sen yhdellä siemauksella. Kaikki muut kokoutuivat hänen ympärilleen haluten kiihkeästi myöskin saada osansa tuosta tulisesta aineesta. Silloin huomasin olevani voitolla. Elleivät ne tapa minua ennen päihtymistään, tiesin pääseväni tilanteen herraksi. Vieressäni oli muutamia tyhjiä tynnyreitä, joiden taakse hiivin niin hiljaa kuin suinkin, ja odotin siellä väristen kohtaloani.
"Nähtävästi olivat he kokonaan unhottaneet olemassaoloni, koska he jatkoivat vain juomistaan muutamien osoittaessa jo selviä päihtymisen merkkejä. He horjuivat sinne tänne kerskaillen taisteluissa suorittamistaan uroteoista, laskien riistämiänsä päänahkoja ja pukien ylleen muutamia varastosta löytämiään koristuksia, joiden käyttöä he eivät tunteneet. Vaikka asemani olikin niin vaarallinen, oli minun vaikea olla nauramatta ääneen muutamille hullunkurisesti pukeutuneille sotureille. Eräs pitkä romuluinen intiaani, jonka laihtunut naama oli oikea nälän tunnusmerkki, puki ylleen takin siten, että hän pujotteli jalkansa hihoista läpi. Hänen uhmaileva ylpeytensä, kun hän horjui sinne tänne yhtä paljon uuden pukunsa kuin juomansa whiskyn vaikutuksesta, oli tarpeeksi vapisuttamaan minua naurulla."
"Jos hän olisi huomannut sinut, Pierre", sanoi Gaultier, "olisi hän epäilemättä ajanut naurun kurkkuusi takaisin hyvin kovakouraisesti."
"Varmasti", myönsi Pierre, "sillä minulla oli vain yksi pistooli, ei revolveria, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä niin suurta joukkoa vastaan. Mutta minä nauroinkin vain partaani, siitä saat olla aivan varma. Tunnin kuluttua olivat he kaikki auttamattomasti juovuksissa. En huolinut häiritä heitä kumminkaan vielä, vaan odotin, kunnes he makasivat voimattomina lattialla. Heidän joukossaan oli ainoastaan yksi villi, jolla näytti olevan vahvempi pää kuin hänen tovereillaan, sillä huolimatta hänen kallistamistaan ryypyistä eivät ne näyttäneet vaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Säilytin pistoolini ladattuna tuon miehen varalta, koska tiesin suoriutuvani muista hyvin helposti.
"Whiskytynnyrin yläpuolella oli hylly, jolla oli muutamia kiikareita. Koettaessaan ylettyä yhteen nousi intiaani tynnyrin laidalle seisomaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä virtasi jäljellä oleva whisky pitkin lattiaa. Huoneen toisella puolella oli hella ja luultavasti lensi kipinä sieltä whiskyyn, sillä muutamien hetkien kuluttua oli huone ilmitulessa. Useimmat villit makasivat lattialla ja joutuivat siten liekkien keskelle. Intiaani, joka oli aiheuttanut onnettomuuden, juoksi ovea kohti, mutta hän ei päässyt sinne asti, sillä pistoolini luoti murskasi hänen päänsä. Onneksi olivat ruuti ja suurin osa tavaroistamme yläkerrassa, ja koska tuossa alimmaisessa huoneessa olevat tavarat olivat enimmäkseen kimppuihin koottuja nahkoja, paloi whisky kuiviin aiheuttamatta kovin suurta vahinkoa. Ja todellisuudessa ei sitä enää ollut ollut hyvinkään paljon jäljellä, koska tynnyri oli melko pieni. Useat intiaanit kuolivat ja eloon jääneet, tietämättä onnettomuuden oikeata syytä, luulivat valkoihoisten yliluonnollisine keinoineen tahi Suuren Hengen kostaneen heille siten heidän petoksensa. Kun muut miehet palasivat ja näkivät niin monta kuollutta intiaania ja katselivat yleistä häviötä, hämmästyivät he. Mikään ei voinut muuttaa heidän mielipidettään, että olin suunnitellut kaiken tuon ennakolta, ja siitä päivästä alkaen rupesivat he nimittämään minua linnoituksen mukaan. Siten sain nykyisen nimeni."
Näin loppui Pierren kertomus.
"Olipa siinä vähällä käydä hullusti", sanoi Jake. "Saat kiittää onneasi, että he rupesivat juomaan tuota whiskyä. Elleivät he olisi koskeneet siihen, olisivat he pian halkaisseet kallosi. Miten se voi olla mahdollista, etteivät he hyökänneet kimppuusi heti huoneeseen tultuaan?"
"En ymmärrä", vastasi Pierre. "Odotin loppuani kuin välttämätöntä kohtaloa, mutta luultavasti oli heillä niin kiire ryöstämiseen saatuaan otollisen tilaisuuden, että he unhottivat minut. Sitäpaitsi kun he hyökkäsivät sisään, työnsivät he ovea likistäen minut sen ja seinän väliin." Pierren kertomuksen kestäessä olivat metsästäjät lopettaneet aamiaisensa, ja sijoitettuaan jälleen kaikki tavaransa kanoottiin astuivat he siihen aloittaen uudelleen matkansa vastavirtaan.