XI.
KALLIOVUORILLA.
Tulva oli jo alentunut eikä siitä ollut enää muuta näkyväistä jäljellä kuin kallioitten halkeamiin kokoutunutta kaikenlaista roskaa ja puukappaleita.
Muutamia päiviä saivat he työskennellä kovasti meloessaan ja sauvoessaan kanoottia Saskatchewania ylös, joka näillä tienoin on hyvin virtava. Joskus oli heidän pakko kantaakin venettään, kun kallioiden yli syöksyvän virran voima teki kanootilla kulun mahdottomaksi. Se oli pitkällinen toimitus, koska siihen sisältyivät ei ainoastaan veneen kantaminen maitse seuraavaan joen kuljettavaan kohtaan, vaan myöskin monet edestakaisin kulkemiset, sillä kaikki tavaratkin oli kuljetettava samoin. Vihdoin saivat he kumminkin kaiken tämän onnellisesti loppuun suoritetuksi ja pääsivät jälleen matkustamaan eteenpäin melko tyynellä virralla.
Joki, jonka suunta tähän asti oli ollut läntinen tahi luoteinen kaartui nyt etelää kohti, Jaken ilmoituksen mukaan noin sadan penikulman päässä olevaan Bull Poundin suuhun asti.
"Nämä lännen puolella olevat seudut ovat hyvin miellyttävät", sanoi hän. "Mielestäni pitäisi meidän hieman metsästellä siellä, ja sitäpaitsi on siellä eräs kaunis jokikin, Moo-coo-wan, kuten intiaanit sitä nimittävät. Se lähtee Kalliovuorilta ja olen kuullut, että sen latvoilla on paljon majavia. Se yhtyy Askowiin noin sadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa tapoimme nuo karhut."
"Mitä vuoria nuo ovat, Jake?" kysyi Gaultier heidän päästyään eräästä joen mutkasta, jossa eivät joen törmät enää pimittäneet näköalaa.
"Kalliovuorethan ne jo sieltä siintävät, poikaseni", vastasi metsästäjä. "Ja niitä voidaan sanoakin oikeiksi vuoriksi."
Pierre ja Gaultier kiinnittivät katseensa maisemaan. Vihdoinkin olivat siis tuossa nuo ihmeelliset kukkulat, jotka olivat pitäneet heidän mielikuvitustaan niin kauan aikaa vangittuna. Siinä oli siis tuo lännen ääretön selkäranka, aavikkomeren läntinen ranta. Katsellessaan muistelivat he asumattomia erämaita, joiden halki he olivat kulkeneet, kestämiään vaaroja ja vaikeuksia päästäkseen tänne, ja ajatellessaan tunsivat he saavansa ylpeillä omasta kestävyydestään ja tiesivät nyt todella pääsevänsä näyttämään, olivatko he miehiä vaiko eivät.
"Onko sinne vielä pitkälti, Jake", kysyi Pierre, "johon te sanoitte meidän jäävän talveksi?"
"En voi sitä niin tarkalleen sanoa. Meillä on vielä Bull Poundin suuhun noin sata penikulmaa ja siitä on ainakin sen verran tahi enemmänkin valtioitten rajalle, jonka pojat sanoivat olevan virtain yhtymäkohdasta noin sadan kahdenkymmenen penikulman päässä. Sanokaamme senvuoksi noin kolmesataa penikulmaa, niin se ainakin riittää."
Seudut alkoivat nyt muuttua vaihtelevammiksi. Päästyään tuosta korkearantaisesta joen kohdasta olivat metsästäjät saapuneet maahan, jossa vihannuus voitti tuon äärettömän hedelmättömyyden, johon he olivat jo alkaneet melkein tottua. Purot ja suuremmatkin joet hyppelivät lehtojen läpi yhtyen emäjokeen lyhyitten välimatkojen päässä. Seutu oli jakautunut kukkuloihin ja laaksoihin, joista edellisillä kasvoi usein kaunista kuusimetsää, jälkimmäisten käsittäessä ruohoisia lakeuksia, joiden keskellä kimalteli lammikoita ja viheriöitsi pieniä poppeli- ja kuusisaarekkeita. Ilma oli virkistävää tuntuen olevan täynnä lauhkean tuulen tuomaa pihkan tuoksua. Pojat olivat äärettömän onnelliset, kuten vanha Jakekin, jonka käsitykset onnesta näyttivät johtuvan hyvästä ruoasta ja juomasta, ellemme ota lukuun metsästyksen suomaa huvia, jota lisäsivät mestarilliset laukaukset, miellyttävät maisemat ja tietoisuus siitä, ettei matka vielä hetikään ollut lopussa.
"En ymmärrä, mitä hauskuutta nuo kylissä asuvat tyhmeliinit löytävät siitä, että ensin lannoittavat maan ja sitten vääntävät sen nurin noilla auroillaan ja muilla vehkeillään", sanoi hän. "Olen aina huomannut riistan vähenevän sieltä, missä tuollaista tehdään. Niinkuin ei nyt maailmassa olisi nauriita ja maissia tarpeeksi tuollaisitta hommittakin. En voi sietää sellaista ollenkaan nykyään. Ei, haluan raitista ilmaa, aavikoita ja vuoria kiivetäkseni voidakseni pysyä terveenä ja onnellisena. En voi nukkuakaan enää, ellei jonkunlainen vaara minua aina väijy. Elämäni on totuttanut minut sellaiseen ja ilman sitä olen kuin orpo paholainen, uskokaa sitten, jos tahdotte."
Gaultier nauroi vanhan metsästäjän päätelmille. "Minä puolestani", sanoi hän, "voin vielä nukkua ainakin hieman tietäessäni olevani turvassa. Siitä ei ole mitään sanomista, mutta ehkä ennen palaamistani itään olen teidän kaltaisenne, Jake."
"Voithan opetella, poikaseni", vastasi Jake. "Kun olet katsellut vuoria niin monta vuotta kuin nämä vanhat silmäni, puhut ehkä toisin."
"Mutta onhan niitä vaaroja kylissäkin, Jake", sanoi Pierre. "Nisu- ja maissipellot ovat usein vaarassa joutua karjan jalkoihin."
"Niistä tekisin minä pian selvän vanhalla pyssylläni. Saat olla varma siitä, ettei niitä jäisi montakaan henkiin nähtyäni ne", vastasi Jake.
"Mutta silloin", jatkoi Pierre, "tyydyttäisi aiheuttamanne vaara varmasti teidätkin, sillä voisivathan läheisyydessä asuvat naapurit ampua teidät kostaakseen häviönsä."
"Tuo on nyt kerrassaan tyhmää puhetta, poikaseni", sanoi Jake. "Minulla ei nimittäin ole pienintäkään aikomusta tarttua tadikkoon enää. Haluan paljon mieluummin kaatua 'Vanhan Ephraimin' käpäläniskusta kuin noiden aura- ja karhimiesten luodista, sillä ne ovat suoraan sanoen suuria raukkoja. Niiden nahoilla ei ole mitään arvoa, olen siitä arvan varma."
Sellaisin puhein kuluttivat he aikaansa. Lukijan ei pidä kumminkaan luulla, että heidän elämänsä oli niinkään mukavaa, paljasta ajelehtimista kauniitten maisemain halki, mässäämistä herkullisen riistan lihalla ja huoletonta suhtautumista tulevaisuuteen. Ei, vaan päinvastoin saivat he usein paneutua nukkumaan syömättä ja tuletta keskiyön myrskyn raivotessa, noustakseen taasen aamulla nälissään melomaan raskasta kanoottiaan kovaa virtaa ylöspäin tahi kantamaan sitä sateen liukastuttamien kallioiden yli pakottavin hartioin, jotka olivat melkein murtua raskaitten taakkojen alla.
Eräänä päivänä olivat metsästäjät lopettaneet päivän työnsä hieman ennen auringonlaskua voidakseen ajoissa purkaa kanoottinsa sisällön maalle ja valmistaa illallisensa. Pierren ja Gaultierin ollessa syventyneinä näihin hommiin otti vanha Jake pyssynsä sanoen menevänsä katsomaan, saisiko hän jotakin riistaa illalliseksi, ja poistui leiristä. Hän katosi pian näkyvistä erään matalan, sillä suunnalla näköalaa peittävän kukkulan taakse, mutta muutamien minuuttien kuluttua tuli hän jo juosten takaisin pitkin rinnettä huutaen: "Pojat, siellä on lihaa niin tavattomasti! Ottakaa pian pyssynne ja tulkaa mukaani!"
Nuorukaiset tarttuivat pyssyihinsä rientäen kukkulalle nopeasti kuin hirvet. Sen takana oli aavikko, jossa oli siellä täällä metsikköjä, kallioisia harjanteita, jotka työntyivät esiin maasta kuin äärettömän korkeat aidat jonkun yksinäisen suuren lohkareen kohottaessa harmaata huippuaan smaragdin viheriästä kentästä. Vasemmalla oli joukko metsää kasvavia matalia kukkuloita aavikolla kasvavien lehtojen ja metsikköjen näyttäessä kahakoitsijoilta, jotka pääarmeija oli lähettänyt hyökkäämään.
Mutta äärettömän paljon mielenkiintoisempi kuin kaikki tämä oli suuri puhvelilauma, joka kävi luullen olevansa turvassa laitumella metsikköjen välissä tahi seisoi lehtojen suojassa karkoittaen kärpäsiä ahkerasti liikkuvilla hännillään. Muutamat vanhat härät piehtaroivat eräässä kuralätäkössä pyörien yhtämittaa ympäri maatessaan kyljellään ja heiluttaessaan jalkojaan hurjasti. Ne olivat peloittavan näköiset pitkine harjoineen, joka oli aivan kuran vallassa ja joka lisäsi niiden jo luonnostaankin hurjaa ulkomuotoa.
Erään pienen poppelimetsikön laidassa oli hirviä, jotka kihnuttivat olkapäitään oksiin suhtautuen tuohon suureen puhvelilaumaan hyvin välinpitämättömästi. Pian alkoi teeskennelty kaksintaistelu parin suuren puhvelihärän välillä. Kumpikin oli peräytyvinään, mutta samalla syöksyivätkin ne toisiaan vastaan niin raivokkaasti, että maa tuntui vavahtavan ja isku kuului selvästi sinne asti, jossa metsästäjät olivat. Joskus pakottivat ne toisensa polvilleen jatkaen taisteluaan siinä asennossa ja karjuen yhtämittaa, kunnes ne äkkiä väsyen leikkiin nousivat polvilleen alkaen rauhallisesti jyrsiä ruohoa nähtävästi välittämättä ollenkaan taistelussa saamistaan iskuista.
Vanha Jake ja nuorukaiset katselivat tuota hurjaa näkyä hyvin innostuneesti. Onneksi olivat he piilossa eläimiltä erään pientä kuusikkoa kasvavan metsikön takana ja sitäpaitsi suojeli suoraan eläimistä heihin päin puhaltava tuuli heitä ilmitulemasta.
Likimmäiset puhvelit olivat tuskin kolmensadan metrin päässäkään, siis winchesterien ampumamatkalla, mutta metsästäjät päättivät mennä lähemmäksi suodakseen vanhalle Jakellekin tilaisuuden ampumiseen, koska hänen pyssynsä ei kantanut niin kauaksi. He hiipivät senvuoksi nuorten kuusien suojassa lähemmäksi hyvin varovaisesti karttaen astumasta kuiville risuille ja tarttuen vuorotellen oksiin estääkseen niitä heilumasta.
Tällainen varovaisuus ei olisi ollut niin tarpeellinen, jos läheisyydessä ei olisi ollut muita eläimiä kuin puhveleita, jotka kuulevat huonosti ja näkevät vielä huonommasti, koska niiden silmät ovat otsasta riippuvien pitkien karvojen peitossa. Mutta metsästäjät toivoivat saavansa ampua hirvenkin, ja Gaultier oli vapaaehtoisesti tarjoutunut ottamaan sen osan työstä osalleen.
He pääsivätkin pian tuolta matalalta kukkulalta metsän laitaan, josta he voivat tarkasti seurata lauman liikkeitä. Sen lähimmät eläimet olivat enää vain noin sadan viidenkymmenen metrin päässä. Niiden joukossa oli muutamia vanhoja härkiä, jotka niiden äärettömään suuruuteen ja rumaan ulkomuotoon nähden näyttivät enemmän ikivanhaan maailmaan kuuluvilta olennoilta kuin eläimiltä, joita saadaan nähdä vielä yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskollakin.
Niiden joukossa oli myös muutamia lehmiä vasikoineen, mutta ei mikään niistä näyttänyt sopivan vanhan Jaken käsitykseen "lihasta".
"Vanhoja karvoja ja nahkaa", sanoi hän tarkoittaen härkiä. "Ne ovat niin sitkeälihaiset kuin vanhat sääreni. Tuolla on meidän riistamme", lisäsi hän viitaten muutamiin nuoriin lehmiin, joilla ei ollut vasikoita. "Ne eivät ole poikineet tänä vuonna, ja luullakseni ovat ne hyvässä lihassa." Ne olivat kyllä paljon kauempana kuin muut, mutta he päättivät kumminkin mieluummin ampua nykyisestä paikastaan kuin menemällä lähemmäksi mahdollisesti tulla huomatuiksi.
Hirvetkään eivät vielä aavistaneet vaaraa. Muutamat makailivat laiskoitellen varjossa niiden suurien sarvien näkyessä pitkän ruohon ja pensaikon takaa, toiset taasen seisoskelivat siinä vieressä hangaten kylkiään puunrunkoja vasten aivan kuin kotieläimemmekin syöpäläisten niitä ahdistaessa. Ne olivat kaukana pyssynkantomatkan ulkopuolella, minkä vuoksi Gaultierin oli pakko mennä hieman etemmäksi saman kuusimetsikön suojassa, joka pisti kuin niemeke aavikkoon. Sen suojassa voi hän päästä noin sadan metrin päähän lehdosta, jossa hirvet lepäsivät.
Tämä suunnitelma miellytti Jakeakin. Hän ja Pierre paneutuivat senvuoksi pitkäkseen maahan valittuaan sitä ennen itselleen otuksen, ja siinä asennossa he kärsimättömästi odottivat Gaultierin saapumista määräpaikalleen.
Välimatka oli lyhyt, mutta Gaultierin oli niin vaikea hiljaa edetä tiheässä pensaikossa, että kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän pääsi sellaiseen paikkaan, josta hän voi tarkasti ampua. Eräs suuri härkä kiinnitti hänen huomionsa puoleensa osaksi senvuoksi, että se oli lähinnä, ja senkintähden, että se näytti olevan lauman johtaja, ja Gaultier oli siksi kunnianhimoinen, että hän halusi kaataa suuremman. Hän nojasi senvuoksi pyssynsä muutamaan oksaan ja tähdättyään tarkasti painoi hän liipaisinta. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän ampui kuuluivat hänen toveriensa pyssyjen kumeat paukahdukset, mutta Gaultierilla ei ollut aikaa katsoa niiden vaikutusta, sillä hirvi, joka oli kaatunut, nousi jälleen jaloilleen seuraten tovereitaan, jotka laukkasivat metsää kohti, melkein yhtä nopeasti kuin nekin.
Poistuttuaan piilostaan läksi Gaultier ajamaan sitä takaa, ja juostessaan aavikon poikki sivuutti hän Jaken ja Pierren, jotka kiiruhtivat ampumiensa puhvelien luokse. Hänellä ei ollut aikaa pysähtyä, hän jatkoi vain juoksuaan täyttä vauhtia. Hänestä kuulosti kyllä, että vanha Jake huusi jotakin hänelle, mutta hän ei voinut erottaa siitä muuta kuin sanat: "Ole varovainen!" Hän oli sillä hetkellä niin innostunut tehtäväänsä, ettei hän ennättänyt ottaa selville, mitä vanhalla metsästäjällä oli hänelle sanottavaa. Hän poistui pian aavikolta metsikköihin ja lehtoihin, jotka vähitellen tulivat yhä suuremmiksi yhtyen toisiinsa, kunnes ne muodostivat yhtämittaisen metsän, joka peitti matalia pyöreitä kukkuloita.
Tähän asti olivat hirvien jäljet näkyneet selvästi ja erityisesti olivat tuon haavoittuneen härän jäljet veriset. Jäljet muuttuivat kumminkin vähitellen yhä epäselvemmiksi häviten vihdoin kokonaan, kun polku nyt kääntyi metsään, jossa oli ristiinrastiin kaikenlaisten eläinten teitä. Gaultier jatkoi kumminkin vain takaa-ajoaan ajatellen, että hän seuraavassa aukeamassa saa kiinni haavoittamansa hirven. Hän jatkoi etsimistään noin tunnin, mutta turhaan. Tunkeutuessaan metsän läpi kuuli hän monta kertaa eläinten säikähtyneinä kiiruhtavan pakoon, mutta pensaikko oli niin tiheä, ettei hän voinut erottaa, mitä eläimiä ne olivat.
Hengästyksissään ja suutuksissaan istuutui hän vihdoin muutaman kuusen juurelle lepäämään. Hän oli vihoissaan, ettei hän ollut saanut kiinni haavoittamaansa eläintä, erittäinkin, koska hän tiesi Jaken rupeavan siitä häntä ivaamaan. Hän oli melkein kuulevinaan vanhan metsästäjän huomautuksen, kun tämä ojensi hänelle palavan puhvelin lihaa: "Tämä ei ole aivan niin hyvää kuin hirven liha, mutta jokainen saa olla tyytyväinen, että hänellä on tällaistakin purtavaa." No niin, sitä ei voitu nyt auttaa, ja nousten hitaasti läksi hän palailemaan leiriin.
Etäännyttyään vähän matkaa puusta, jonka juurella hän oli levännyt, huomasi hän, ettei polku, jota hän nyt seurasi, ollutkaan sama, jota pitkin hän oli tullut paikalle. "No, mitä sen on väliä", ajatteli hän, "toinen tie on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se vain vie minut leiriin."
Käveltyään melkein tunnin juolahti vasta hänen mieleensä, että hän ehkä kulkikin aivan väärään suuntaan. Hän katsoi toisaalle nähdäkseen missä päin aurinko oli, mutta se oli peittynyt kokonaan harmaihin pilviin, joista ei saanut ollenkaan selville, mistä tuo loistava taivaankappale nyt paistoi. Hän tutki puiden runkojen sammalkerrosta saamatta niistäkään toivomaansa viittausta, koska maa oli kostea ja vetinen ja sammalta kasvoi yhtä runsaasti runkojen jokaisella puolella. Sitten hän tutki oksia tietäen, että pisimmät viittasivat etelää kohti. Mutta siinäkin hän pettyi, sillä sillä kohdalla oli metsä niin tiheä, että jokaisella puulla oli yhtä paljon valoa ja ilmaa kaikilla suunnilla, ja oksat olivat senvuoksi yhtä pitkät. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa, tahi, jos se vielä oli mahdollista, palata tuon saman puun luokse, jonka juurella hän oli levännyt ja josta hän ehkä voi löytää jonkun merkin suunnasta, jota hän oli sinne tullut.
Hän oli vähän aikaa siinä luulossa, että hänen yrityksensä onnistuu, mutta äkkiä oli hänen edessään syvä kuilu, jonka poikki hän ei muistanut ennen kulkeneensa. Nyt alkoi hän olla todellakin huolissaan. Hän tiesi sangen hyvin, mitä eksyminen tahi "ympäri kiertäminen", kuten lännen metsästäjät sanovat, merkitsee tiettömissä metsissä, jotka olivat satojen neliöpenikulmain laajuiset. Hän toivoi, että Jake ja Pierre läksisivät häntä etsimään huomattuaan, ettei hän palaakaan leiriin auringon laskeutuessa, mutta ajateltuaan asiaa huomasi hän, että toverien oli sitten enää mahdotonta seurata hänen jälkiään, ja sekin hetkellinen lohdutus haihtui.
Yö alkoi nyt nopeasti pimetä muuttaen metsässä vallitsevan hämärän yhä synkemmäksi. Sitäpaitsi oli ruvennut kovasti tuulemaankin. Tuuli vihelsi surullisesti puissa, joista muutamat vanhat ja mädät valittivat ja suhisivat heiluessaan sen kynsissä.
Gaultier oli kumminkin siksi kokenut metsästäjä, ettei yhden yön viettäminen metsässä häntä ollenkaan peloittanut. Hän oli viettänyt monta sellaista yötä yksinään Kanadassa, mutta silloin oli hän tiennyt, missä hän oli, jotavastoin nyt tuo puute hänen tietoisuudessaan huolestutti häntä. Kumminkin rohkaisi hän mielensä niin hyvin kuin voi ruveten kokoamaan kuivia risuja, joita siinä läheisyydessä olikin runsaasti, voidakseen sytyttää nuotion. Sitten hän hakkasi muutamia pieniä paaluja, pari sellaista, joissa oli haarukka latvassa. Ne hän pystytti lujasti maahan haarukat ylöspäin, joihin hän asetti poikittain kolmannen paalun. Sitten hän kokosi suuren kasan hopeamännyn pehmeitä oksia latoen ne pystyyn telinettä vasten, kunnes hän oli saanut valmiiksi sievän majan, jossa oli mukava nukkua. Peitettyään maankin kokonaan noilla samoilla oksilla ja sytytettyään nuotion majan edustalle ryömi hän pesäänsä paneutuen pitkäkseen.
Alussa vaipui hän hyvin surullisiin mietteisiin, mutta hänen luontainen vilkkautensa karkoitti pian surulliset ajatukset, ja hänen pääasiallisena huolenaan oli nyt saada jotakin syödäkseen. Hän kuvitteli näkevänsä Jaken ja Pierren virran rannalle sytytetyn iloisen nuotion ääressä puhvelin kyljysten pihistessä kekäleillä tahi herkullisemman kyttyrän levittäessä ympärilleen makuhermoja hivelevää tuoksua. Kanootti oli suojana tuulen puolella käännettynä kumoon, ja kaiken tuon yllä suuren nuotion punainen loimu, nuotion, jollaisten valmistamisesta Jake sanomattomasti ylpeili.
"No viis siitä", ajatteli hän, "eihän tällaista kestä kuin yhden yön, ja huomenna tähän aikaan olen jo heidän luonaan." Lohdutettuaan itseään näin ojentautui hän joustaville hopeamännyn oksille, jotka ovat pehmeät eivätkä pistävät, kuten kuusen havut, koettaen nukkua.
Hän ei voinut sanoa, kuinka kauan hän oli maannut näin puolihorroksissa, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi metsän pimeimmästä pensaikosta kuuluvaan kamalaan meluun. Se tuntui kuuluvan aivan hänen majaansa vastapäätä olevasta metsiköstä, mutta hän ei voinut huomata mitään pimeässä. Hän oli kumminkin urhoollinen nuorukainen, ja sen sijaan että hän olisi kätkeytynyt majansa luuloteltuun turvaan, tarttui hän pyssyynsä astuen esille tulen viereen.
Melu toistui uudestaan, ja nyt kun hän kuuli sen suojattomassa paikassa, tunsi hän heti eläimen, joka sen aiheutti. Kuitenkin oli se sellaista, että se varmasti olisi peloittanut jokaista Amerikan eläinmaailmaan tutustumatonta ja varsinkin sellaisia, jotka olisivat ensimmäisen kerran joutuneet samanlaiseen tilanteeseen kuin nuori metsästäjämme nyt. Gaultier kumminkin, kun hän nyt kuuli sarvipäisen huuhkajan hurjat huudot, kiljunnan ja ulvonnan, hymyili ensimmäiselle säikähdykselleen ja aikoi juuri ryömiä takaisin majaansa, kun hän sattui katsahtamaan erääseen pimeään puiden välissä olevaan aukkoon, jonka ehkä joku talvimyrsky oli aiheuttanut.
Sen yläpuolella ja kauas etäisyyteen kuumotti taivaalla kuin jonkun tulipalon kajastus. "Aavikko palaa", ajatteli hän aikoen juuri kääntyä pois, kun eräs ajatus juolahti hänen mieleensä: "Ehkä Jake ja Pierre ovat sytyttäneet merkkitulia leirin vieressä olevalle kukkulalle."
Hän katsoi heti ympärilleen ja nähtyään erään pitkän kuusen, jonka latva oli paljon korkeammalla kuin muiden puiden, rupesi hän kiipeämään siihen päästen pian sen latvaan. Tältä korkealta paikalta voi hän katsella metsän yli, joka, kuten olemme maininneet, peitti muutamien matalien kukkulain rinteet, ja hän huudahti riemusta nähdessään usean penikulman päässä suuren rovion, johon selvästi lisättiin aina uusia puita, sillä heti kun sen liekki aleni, kohosi se nopeasti jälleen niin kirkkaaksi, että hän oli näkevinään toverinsakin silloin kun ne sattumalta kulkivat tulen ohi. Hän laskeutui nopeasti puusta ja otettuaan huolellisesti selvän suunnasta läksi hän nopein askelin metsään.
Hän ei välittänyt lankeamisista, joita sattui usein, eikä kasvoihin osuvista kipeistä lyönneistä, kun hän tunkeutui nuoren kuusikon piikkisten oksain alitse. Silloin tällöin voi hän vielä huomata tulen kajastuksen taivaalla ja seuraten sitä merkkiä voi hän kulkea aivan suoraan.
Kuljettuaan toista tuntia nopeasti, juosten silloin kun maanlaatu sen salli, huomasi Gaultier saapuneensa noihin erillään oleviin lehtoihin, jotka hän muisti sivuuttaneensa muutamia tunteja aikaisemmin ajaessaan takaa hirveä. Siellä voi hän jo jatkaa matkaansa nopeammin ja huomasi pian suureksi mielihyväkseen olevansa noin penikulman päässä roviosta, jota pari miestä näkyi hoitavan heittäen siihen aina vähän päästä sylillisiä kuivia risuja. Hän ampui nyt merkkilaukauksen, johon kukkulalta heti vastattiin, ja vastaukseksi huutoihinsa kuuli hän Pierren hyvin tunnetun halloon sekoittuvan Jaken yliluonnolliseen karjaisuun, joka kuului kauas ympäristöön.
Hengästyneenä ja väsyneenä saapui hän vihdoin nuotiolle.
"Eläköön!" huusi Pierre juostessaan häntä vastaan. "Ah, Gaultier, luulimme sinun jo kokonaan eksyneen. Missä olet ollut, tahi paremmin sanoen, mitä olet tehnyt koko tämän ajan?"
"Niin, nuori mies, selitäpäs meille se", sanoi Jake. "Mutta anna minulle pari hirven kieltä ensin — arvaan, että sinulla on niitä koko kasa — niin paistan ne sillä aikaa kuin hieman hengähdät. Mitä", lisäsi metsästäjä, "onpa tämä nyt kaunista, hänellä ei ole ollenkaan lihaa mukanaan."
Gaultier oli kumminkin niin nälissään, ettei hän välittänyt vanhan Jaken ivasta, vaan alkoi nopeasti jyrsiä suurta puhvelin kyljystä, jonka hän sieppasi kekäleiltä pihisevänä ja savuavana. Vasta sitten kuin hän oli tyydyttänyt suurimman nälkänsä, kertoi hän seikkailunsa, joita hän oli kokenut sen jälkeen kuin hän oli eronnut heistä aavikolla. Pierre ja Jake kuuntelivat tarkkaavaisesti pakottaen häntä vain syömään silloin kun hän näytti väsyvän, kunnes hän vihdoin makasi pitkänään puhvelin vuodalla voimatta niellä palastakaan enää.
"Mitä", huudahti Jake, "ethän sinä kykene sen enempi syömäänkään kuin muuhunkaan. Mutta ehkä tämä olikin sinun toinen illallisesi. Pistitkö paljonkin tuosta hirvestä poskeesi?"
Pierre nauroi ja Gaultierkin yhtyi häneen, vaikka Jaken ivailu häntä hieman harmittikin. Oli jo myöhäinen, minkä vuoksi metsästäjät kääriytyivät makuuhuopiinsa ja sijoittuen ympyrään nuotion ympärille jalat tuleenpäin vaipuivat he pian raskaaseen uneen.