XII.
MONENLAISTA RIISTAA.
"Jeehosophat", huudahti Jake herätessään aamulla, "nyt on paha merrassa! Intiaanit ovat sytyttäneet metsän palamaan. Täällä on savua tarpeeksi ajamaan haisunäädänkin pesästään."
Nuorukaiset nousivat nopeasti huomatakseen Jaken puhuneen totta. Kukkuloilla kasvava metsä oli selvästi tulessa. Suuret savupatsaat kohosivat pystysuorasti tyyneen ilmaan leviten siellä vähitellen taivaalle, ja noiden synkkien verhojen läpi lähetti aurinko vasken värisiä säteitään. Silloin tällöin näkyi haaraisia tulen liekkejäkin, mutta ne peittyivät heti suuriin savupilviin, jotka kietoivat kukkulat kokonaan synkkään vaippaansa. Aina sinne asti, missä metsästäjät seisoivat, kuului alituista rätinää muistuttaen yhtämittaista ampumista, ja tuhan hiutaleita putoili kuin lunta leirin ympärille. Savun seasta näkyi hämärästi suuria hirvi- ja antilooppilaumoja laukkaamassa aavikolla paeten kulovalkeaa, joka jo parissa paikassa oli sytyttänyt aavikon kuivan pitkän heinän palamaan.
"Mahtaakohan tuo nyt olla intiaanien syytä?" sanoi Pierre. "En sitä oikein usko, sillä mitäpä metsän hävittäminen heitä hyödyttäisi."
"Älä ole niin varma asiasta, poikaseni", sanoi Jake, "sillä luultavasti ovat he aikoneet paistaa meidät elävinä. Jäljestäpäin tulevat he otaksuttavasti tarkastamaan, mitä he ovat saaneet aikaan. Lausun heidät hyvin tervetulleiksi katsomaan, mitä meistä on jäljellä."
"Luullakseni erehdytte molemmat", sanoi Gaultier. "Pelkään tuon kulovalkean syttymisen olevan kokonaan minun syytäni."
"Sinunko syytäsi?" huudahti Pierre. "Miten olisit sinä voinut sen aiheuttaa?"
"Mitenkäkö?" vastasi Gaultier. "Kuulittehan, että olin sytyttänyt tulen majani edustalle metsään ja kun näin merkkitulenne, jätin sen palamaan lähtiessäni suoraan luoksenne. Nuotion vieressä oli suuri kasa kuivia risuja ja epäilemättä ovat ne syttyneet palamaan sytyttäen samalla kuivan ruohonkin. Olen hyvin pahoillani, sillä oivallisten puiden tuhoutuminen on suuri vahinko."
"Koira vieköön", sanoi Jake, "millainen hulttio, kun jättää tulen sammuttamatta. Olet syntynyt seudussa, jossa on tuhansia penikulmia metsiä, etkä kumminkaan ole oppinut pitämään sen paremmin nuotiotasi silmällä. Tuli ei kumminkaan ennätä tänne vielä pariin tuntiin, joten on parasta, että syömme ja lähdemme sitten ajoissa matkaamme puhvelin lihoinemme."
Metsästäjät rupesivat siis syömään sellaisin ruokahaluin, jonka ainoastaan työ ja terveys suovat. Lopetettuaan sulloivat he tavaransa kanoottiin ja astuttuaan siihen poistuivat leiristä.
Joen läntinen ranta oli kallioinen ja jyrkkä, vaikka se ei ollutkaan korkea, toisella puolella taasen alkoi muudan kukkula kohota aivan veden rajasta. Metsästäjät näkivätkin sen vuoksi koko rinteen, jossa muutamin paikoin oli kuin pieniä niittyjä ja taas toisin paikoin pieniä metsäsaarekkeita.
He olivat jo meloskelleet useita tunteja ja aurinko alkoi lähestyä keskitaivasta, kun Gaultier ehdotti, että he nousisivat maihin levähtämään, sillä kuumuus oli melkein sietämätön, koska molemmin puoliset korkeat rannat pidättivät tuulen, joka heilutteli puiden oksia kukkulalla. Koska ei Jake eikä Pierrekään vastustanut ehdotusta, ohjattiin kanootti rantaan, ja metsästäjät heittäytyivät pitkäkseen mehevään ruohikkoon, jota kasvoi erään tuollaisen pienen metsikön varjossa, joista muutamia oli aivan rannallakin. Tämä heidän valitsemansa sattui olemaan muutamassa niemekkeessä, josta voitiin pitää silmällä jokea pitkälti sekä myötä- että vastavirtaan.
Pierre veteli haikuja piipustaan tyytyväisesti mukavassa asennossa Jaken nojautuessa muutamaan puuhun ja pureskellessa hurjasti mälliä samalla kun hän levottomasti tarkasteli jokea molempiin suuntiin kuin odottaen vihollisen tahi jonkun riistan nopeata ilmestymistä. Gaultier, joka ei tupakoinut, puhdisti pyssyään, jonka hän sitä tarkoitusta varten oli purkanut kappaleihin.
Tämän paikan yläpuolella oli jyrkkä ranta alentunut melkein joen tasalle ja tuollaista loivaa rantaa jatkui sitten toista penikulmaa paljastaen näkyviin aavikon, joka jatkui länteen päin, kohoten sitä enemmän, kuta kauemmaksi se ulottui joesta. Se oli täynnä pieniä kumpuja, melkein samanlaisia kuin muutamissa Englannin maakunnissa niin yleisesti esiintyvät myyrän mättäät, mutta paljon suurempia. Niiden välissä juoksenteli lukemattomia pieniä eläimiä, jotka silloin tällöin haukkuivat melkein kuin koirat, vetäen siten pian Jaken huomion puoleensa.
"Tuolla on muudan koirayhteiskunta", sanoi hän viitaten toiselle rannalle. "Eläimet ovat juuri tulleet pesistään nuuskimaan raitista ilmaa. Katsokaahan tuotakin pesänsä katolla pyörähtelevää veitikkaa. Se on aivan kuin joku saarnaava metodistipappi, eikö olekin? Kuunnelkaahan vain sitä vietävää, miten se haukkua räkyttää, se menehtyy pian."
Nuorukaiset huomasivat todellakin, että muudan noista pienistä eläimistä oli selvästi hyvin kiihtynyt. Se haukkui äänekkäästi heilutellen häntäänsä mitä hullunkurisimmin. Joskus se laskeutui pesäänsä katolta juosten eteenpäin muutamia askelia, mutta palasi nopeasti jälleen entiselle paikalleen. Mikähän sillä oli mielessä? Nuorukaiset eivät voineet ollenkaan ymmärtää sen käyttäytymistä.
Kun Jakelta kysyttiin, tiesikö hän, vastasi metsästäjä: "Luultavasti ahdistelee eläintä joku peto, ehkä huuhkaja tahi kalkkarokäärme."
Pierre, jonka uteliaisuus oli herännyt, tarttui pyssyynsä, hyppäsi kanoottiin ja kiidätti sen muutamilla melan vedoilla toiselle rannalle. Tultuaan lähemmäksi huomasi hän heti, mikä oli aiheuttanut levottomuuden. Suuri kalkkarokäärme virui ruohikossa juuri pesän edustalla valmistautuen juuri nielemään verkalleen erästä yhteiskunnan jäsentä, ehkä tuon äskeisen metelöitsijän puolisoa tahi veljeä, jonka vastaväitteet ensin vetivät metsästäjien huomion puoleensa. Pierren lähestyessä pakenivat asukkaat pesiinsä äärettömän nopeasti vikisten ja haukkuen kimeästi.
Heti kun ne olivat päässeet piiloon, ilmestyivät ne jälleen aukkoihin kiihdyttäen itsensä hirveään raivoon kadotakseen taasen yhtä nopeasti.
Pierre eteni kuitenkin välittämättä ollenkaan eläinten raivosta, kunnes hän pääsi aivan käärmeen viereen. Niin pian kuin se huomasi hänet pudotti se saaliinsa ja kiertyi kokoon kiristellen kalistimiaan sen kaksihaaraisen kielen lipuessa kidasta ulos ja sisälle.
Tähdättyään laukaisi hän ja luoti lennätti pään ruumiista monen metrin päähän. Tarttuen tuon ilkeän eläimen häntään veti Pierre sen mukanaan kanoottiin ja palasi toveriensa luokse.
"No mutta!" huudahti Jake. "Miksi toit tuon haisevan raadon mukanasi tänne?"
"Eikö teidänkin mielestänne sen nahasta tule kaunis vyö?" kysyi Pierre. Vanhan metsästäjän kasvot ilmaisivat sellaista inhoa, että Pierre nauraen sanoi: "No, Jake, ellette halua sitä mukaamme kanoottiin, voin siitä helposti luopuakin, ja tuolla se nyt on", lisäsi hän heittäen sen virtaan, johon se nopeasti upposi väännellen vieläkin ruumistaan kuolontuskissa.
"Katsokaa", huusi Gaultier, joka oli nyt saanut pyssynsä kootuksi, "noita pieniä naurettavia eläimiä! Nyt ne ovat taasen kaikki ulkona."
"Sellainen on niiden tapa", sanoi vanha Jake. "Ne juoksentelevat alituisesti ulos ja sisälle. Niiden liha on hyvin herkullista. Miksi et ampunut yhtä ollessasi toisella rannalla, Pierre?"
"Minä tuon teille yhden, Jake!" huudahti Gaultier.
"Tee se, nuori mies", sanoi metsästäjä. "Se onkin parempaa kuin tuon eilen ampumasi hirven liha."
Heilutellen uhkaavasti pyssyään vanhukselle meloi nuorukainen toiselle rannalle. Siellä hän nousi varovaisesti maalle ja päästyään paikkaan, josta hän voi ampua tarkasti, tähtäsi hän huolellisesti erästä koiraa, joka näöstä päättäen oli joko yhteiskunnan pormestari tahi raatimies, ja laukaisi. Luoti sattui paikalle, koska eläin-parka kellahti kuolleena maahan, jolloin koko yhteiskunta haukkuen ja vinkuen kimeästi jälleen katosi näkyvistä maanalaisiin komeroihinsa.
Gaultierin juuri laskeutuessa jokitörmää saaliineen, jota hän kantoi toisesta takajalasta, tarttui Jake nopeasti Pierren käsivarteen ja viitaten virtaa ylöspäin kiinnitti hänen huomionsa erääseen mustaan esineeseen, joka nopeasti ui joen poikki heidän puolelleen. "Se on karhu, koira vieköön!" huusi hän ja tarttuen pyssyynsä juoksi hän puiden lomitse paikalle, jossa hän otaksui karhun nousevan maihin. Pierre seurasi häntä niin nopeasti kuin suinkin ja Gaultier, joka näki kaiken omalta puoleltaan, juoksi törmää pitkin toivoen saavansa ampua ennen karhun maallenousemista.
Sillä aikaa pääsi Jake rannalle aivan vastapäätä uivaa eläintä. Hän kohotti nopeasti vanhan toverinsa poskelleen, mutta painaessaan liipaisinta ei laukausta kuulunutkaan. Metsästäjä heitti pyssyn kädestään äännähtäen jotakin kirouksen tapaista ja tarttui suureen pistooliinsa, jonka hän tyhjensi niin nopeasti, ettei hän ennättänyt tarkasti tähdätä. Karhu ei kummikaan pitänyt tuosta tervehdyksestä eikä rannalla seisovan metsästäjän uhkaavasta asennostakaan, vaan pyörsi ympäri, lähtien uimaan takaisin toiselle rannalle.
Pierre, joka oli juuri saapunut paikalle, aikoi ampua, mutta huomasikin samalla, että Gaultier seisoi aivan vastapäätä toisella rannalla. Hän ei uskaltanut senvuoksi ampua, vaan salli eläimen nousta rannalle, jossa Gaultier oli valmiina ottamaan sitä vastaan.
Tämä oli päättänyt puhdistaa metsästäjämaineensa, jota hänen viimeinen epäonnistumisensa oli hieman tahrannut. Hän salli senvuoksi karhun nousta rannalle ennen ampumistaan voidakseen tähdätä oikein tarkasti. Taivutettuaan toisen polvensa tähtäsi hän huolellisesti ennenkuin painoi liipaisinta. Karhu nousi takajaloilleen ja karjaisten raivosta syöksyi nuorta metsästäjää kohti, joka hyppäsi nopeasti syrjään, ja ennenkuin hurjistunut peto ennätti jälleen hyökätä häntä kohti, ampui hän sen kuoliaaksi hyvin tähdätyllä luodilla.
"Hyvin tehty, Gaultier", huusi Pierre, "saitpas sen kellistetyksi lopultakin! Tuo kanootti tänne, että pääsemme sitä nylkemään."
Se tehtiin ja muutamien minuuttien kuluttua oli karhun karvainen turkki muiden tavarain joukossa kanootissa. Jake irroitti sitten taitavasti paistit piilottaen ne nahkaan, ja koska oli vielä liian aikaista leiriytyä yöksi, astuivat metsästäjät kanoottiin jatkaen matkaansa.
Illan kuluessa ei tapahtunut mitään mainittavampaa lukuunottamatta hiuksenkarvan varassa riippuvaa pelastusta onnettomuudesta, joka olisi aiheuttanut heille sanomattomia vaikeuksia, jopa vaarojakin — nimittäin kanootin menettäminen. Se ei ollut kyllä kuin muutamien hetkien asia, mutta metsästäjistä tuntui, että noihin hetkiin sisältyi paljon pitemmän ajan mielialat. Se tapahtui seuraavalla tavalla:
Kaikki puhuivat niin innoissaan tästä viimeisestä seikkailusta karhun kanssa, etteivät he kiinnittäneet niin suurta huomiota kuin tavallisesti hauraan aluksensa ohjaamiseen. He olivat juuri sivuuttaneet muutamia kallioita, jotka pistivät mustat ja aaltojen syövyttämät kärkensä esiin veneen ympärillä nopein pyörtein kiitävästä vedestä, kun Jake äkkiä huudahti: "Pitäkää varanne, pojat, tuolta tulee muudan tukki meitä kohti!"
Tuskin oli vaara huomattu, kun tukki törmäsi kanoottiin ja samassa silmänräpäyksessä joutuivat metsästäjät veneineen virran valtaan, joka painoi heidät kallioita vasten.
"Melokaa, pojat", huusi Jake, "melokaa henkenne edestä! Se on ainoa pelastuksemme!"
Kaikki kolme ponnistivat voimiaan veneen jouduttua kallioiden luona olevaan väkevään virtaan, joka painoi sen muutamien lohkareitten taakse, joiden karkeitten kylkien pieninkin kosketus olisi repinyt kanoottiin sellaisen reiän, että se olisi varmasti heti uponnut.
Heidän alapuolellaan oli jonkunlainen putous, jossa vesi syöksyi hurjaa vauhtia näyttäen, että pinnan alla oli vaarallinen kivisärkkä. Noustessaan jokea olivat he sen väistäneet, koska se muodosti sellaisen esteen, ettei se voinut olla kiinnittämättä heidän huomiotaan. Nyt painoi virta kanootin auttamattomasti sitä vasten ja he luulivat jo olevansa hukassa. Vanhan Jaken tuumaillessa, voisiko hän uida maihin pyssyineen, ehdottivat Pierre ja Gaultier, että he jättäisivät kanootin oman onnensa nojaan ja koettaisivat pelastua pumpulipuihin, jotka ojentelivat oksiaan kauas virran yläpuolelle. Onneksi ei kumpaakaan ehdotusta tarvittu toteuttaa.
Kun oli enää vain noin viisikymmentä metriä tuohon kuohuvaan putoukseen, jonka keskeltä he nyt voivat nähdä lukemattomien kallioiden mustat ja särmäiset nokat, sieppasi eräs pyörre tukin mukaansa riistäen sen sivulle, jossa muudan suuri kallio pisti esiin kärkeänsä vedestä. Tukissa oleva katkenneen oksan tynkä tarttui siihen lujasti kiinni pysähdyttäen tukin paikoilleen. Silloin hakkasivat metsästäjät kiireesti kirveillään poikki ne oksat, jotka olivat kietoutuneet kanootin ympärille, ja iloissaan pelastuksestaan meloivat he heti itäiselle rannalle, joka oli paljon tyynempi.
"Olipa se onnen kallio meille", sanoi Pierre. "Ellei se olisi tullut väliin, eivät mitkään keinot olisi auttaneet."
"Meidän on pidettävä suumme kiinni ja silmämme auki silloin kun tie ei ole selvä", sanoi Jake. "Tämä kaikki johtui siitä, että lörpöttelimme, kuten intiaanit, kun he ovat saaneet aikaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa."
"No vaikkapa niinkin", sanoi Pierre, "on se nyt kumminkin ohi eikä siitä kannata puhua sen enempää. Ehdotan, että nousemme maihin emmekä jatka enää tänään. Kuten olemme huomanneet, ei matkamme edisty ja iltaan ei ole enää pitkälti. Leiriytykäämme siis."
Jake ehdotti, että he leiriytyisivät siihen paikkaan, jossa he olivat ampuneet karhun. "Siellä on enemmän polttopuitakin", sanoi hän, "ja ehkä nuo säikähtyneet arokoirat ovat uskaltaneet tulla karhun raadolle ja me voimme ampua niistä muutamia."
Metsästäjät nousivat siis maihin, valmistivat yösijansa ja sytyttivät suuren nuotion, jolle kattila ripustettiin kiehumaan, puhvelinlihan ja karhun paistin pihistessä nuotion kuumassa loisteessa.