XIII.
AROKOIRIA, SUSIA JA KARHUJA.
"Pojat, missä arokoira on?" kysyi Jake. "Se ei ole kyllä niin maukas kuin tämä lihava puhvelin paisti, mutta ellette ole maistaneet sen lihaa milloinkaan, on teidän koetteeksi syötävä sitä hieman."
Gaultier tunnusti unhottaneensa sen toiselle rannalle juostessaan karhua vastaan.
"No, mitäpä sen on väliä nyt", sanoi metsästäjä, "kun meillä on parempaakin syötävää. Mutta hyvin omituisia eläimiä ne kumminkin ovat, nuo arokoirat. Niitä onkin monta eri lajia, ja luullakseni tiedän enemmän niiden elämästä kuin tuollaiset oppineet, jotka kirjoittavat kirjoja kaikenlaisista neljällä jalalla juoksevista. Tapasin kerran erään New Yorkista kotoisin olevan tomppelin, joka kulki viisi penikulmaa saadakseen käsiinsä yhden luteen. Hänen muulinsa oli kuormitettu laatikoilla, joissa oli neuloihin pistettyjä perhosia, heinäsirkkoja, täitä ja kaikenlaista muuta tuollaista roskaa. Koira vieköön, hän oli minusta vasta hauska veitikka!" ja metsästäjä nauroi oikein sydämensä pohjasta tämän intoilijan heikkojärkisyydelle.
"Kuulkaahan, Jake", sanoi Gaultier kehoittavasti, "etteköhän kertoisi meille hieman noista arokoirista palan painoksi."
"No, olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. Emme kumminkaan halua sanasta sanaan kertoa Jaken selostusta, vaan esitämme vain sen pääasiallisen sisällön.
Näyttää siltä kuin olisi olemassa monta lajia noita omituisia pieniä eläimiä, jotka nähtävästi muodostavat jonkunlaisen oravan ja kaniinin välimuodon omaten erikoisia piirteitä molemmista. Jake kertoi, että eteläisten aavikoiden pesien aukot ovat joko pesän katossa tahi sivussa, jota vastoin brittiläisen Amerikan pohjoisemmisss osissa elävät tekevät pesänsä mättäisiin tahi, mikä on ehkä otaksuttavampaa, mättäät ovat muodostuneet mullasta, jonka tuo pieni eläin on pesäänsä tehdessä kaivanut esille.
Yhdysvalloissa elävä maaorava kuuluu samaan luokkaan, sanottakoon se heti, vaikka sen elintavat eivät suuresti eroakaan oikean murmelieläimen tavoista. Eri lajien koko Vaihtelee suuresti. Metsämurmeli, joka on itäisten valtioitten asukas, voi kasvaa kaniininkin kokoiseksi, jotavastoin muut lajit, kuten esimerkiksi leopardimurmeli, ovat tuskin tavallista vesirottaa suuremmat.
Nämä pienet eläimet syövät ainoastaan kasviksia. Muutamat tyytyvät vain ruohoon, toisten halutessa marjoja ja jyviä, elleivät olosuhteet pakota niitä muuttamaan makuaan. On hyvin omituista, että muutamilla lajeilla on poskipussit, joihin Jake kertoi niiden kokoavan hedelmiä ja marjoja syötäviksi silloin kun tulee nälkä, kun taas toisilla samansukuisilla eläimillä ei ole tuollaisia varusteita ollenkaan. Muutamat sanovat, että eläin kokoaa noihin pusseihin ankaran talven kuluessa tarvitsemansa ruoan, mutta se ei sovellu yhteen toisten havaintojen kanssa, joiden mukaan murmeli kuluttaa talvensa nukkuen.
Eräs tämän eläimen omituisimpia piirteitä, joka heti vetää katselijan huomion puoleensa, on niiden tapa asettaa vahteja vartioimaan ympäristöä sillä aikaa kuin toiset telmivät pesiensä edustalla tahi syövät. Olemme ennen huomauttaneet vuoristolampaidenkin menettelevän samoin, ja on sellainen luonteenomaista muillekin eläimille. Jokainen laji ilmaisee vaaran lähestymisen sille ominaisin äänin. Muutamat haukkuvat silloin melkein kuin koirat, kun taasen toiset viheltävät. Hudson Bay-yhtiön ranskalaiset asiamiehet nimittivätkin niitä senvuoksi "viheltäjiksi". Tällaista vaaran merkkiä tottelevat kaikki yhteiskunnan asukkaat heti paeten kuin yhdestä tuumin pesiensä turviin.
Kuten Jake oli sanonutkin, voidaan niitä syödä, mutta ne ovat vastenmielisen näköisiä, kun ne käristetään hiilillä, muistuttaen hyvin suuria rottia. Haluaisiko sivistyneempi kokki laittaa niistä ruokaa, on asia, jota emme voi mennä takaamaan.
Nämä ja monia muita erikoistietoja kertoi Jake nuorukaisille. Vaikka Pierre olikin nähnyt murmeleita ennenkin tietäen melkein kaikki vanhan metsästäjän kertomat tosiseikat, kuunteli hän kumminkin mielellään esitystä. Useimmat metsästäjät, sellaisetkin raa'at luonteet kuin Jake, ovat luonnontutkijoita sydämestään, ja hieman sivistyneemmät, kuten Pierre ja Gaultier eivät milloinkaan väsy mielenkiinnoin tutkimasta niiden erilaisten eläinten elämää, joiden metsästyksessä he kuluttavat elämänsä.
Niin pian kuin Jake lopetti esityksensä, tarttui Pierre pyssyynsä poistuen leiristä ja suuntasi kulkunsa tuon kukkulan tahi ylängön huipulle, joka, kuten muistamme, lähti kohoamaan aivan itäisen rannan äyräältä. Oli jo ilta ja seisoessaan laella ei hän muistanut milloinkaan katselleensa niin kaunista maisemaa.
Alempana virtaava joki oli jo varjossa ja veden kohina kiviä ja kallioita vasten kuulosti näin kauas vain hiljaiselta suhinalta. Sen toisella puolella lännessä oli aavikko kauempana olevine ylänköineen ja lehtoineen, jotka ilmaisivat virtojen suuntia, ja kaukaa taivaan rannalta siintivät Kalliovuorten lumipeitteiset huiput, joita niiden taakse laskeutuva aurinko juuri kultasi. Idässä yhtyi tuo rajaton aavikko taivaan rantaan ollen harmaa ja juhlallinen niiden kukkulain varjossa, joista eräällä Pierrekin seisoi, ja monien jokien läheisyydessä kasvavien lehtojen tummaksi kirjailema. Juhlallinen hiljaisuus tuntui kietovan seudun vaippaansa, sillä ei minkään linnunkaan ääni häirinnyt hiljaisuutta. Kaikki oli sellaista kuin se mahtoi olla luomispäivän aamuna — asumatonta ja autiota.
Kiiruhtaen kulkuaan saapui Pierre pian leiriin. Siellä hän näki Jaken ja Gaultierin rakentavan katkomistaan männyn oksista jonkunlaista suojusta ampumamatkan päähän karhun raadosta, koska ei joen tällä rannalla ollut minkäänlaista luonnollista väijymispaikkaa. Pierre ryhtyi heitä auttamaan ja pian saatiinkin heidän tarkoitukseensa sopiva suojus valmiiksi. Sitten kuljettivat he sen joen poikki asettaen sen paikkaan, jossa se vähimmin herätti epäluuloja, sillä arosusi, joiden ampumista he näin suunnittelivat, on hyvin arka ja varovainen otus, joka pelkää äärettömästi kaikenlaisia ansoja.
Kun kaikki valmistukset oli tehty, paneutuivat metsästäjät pitkäkseen suojuksen taakse odottamaan kärsivällisesti tekeleensä tuottamaa hyötyä.
Joki oli jo peittynyt hämärään, taivaan rusohohde oli vaalistunut ja lyhyenkin matkan päässä olevat esineet näyttivät epäselviltä ja sekavilta. Karhun verinen raato näkyi kumminkin melko selvästi, ja metsästäjät tarkastelivat sitä tämän tästä nähdäkseen, olivatko murmelit tulleet sitä jo nuuskimaan. Tuoksuava ilma, joen kumea kohina ja vanhan Jaken yksitoikkoinen esitys murmelin elintavoista oli vaivuttaa nuorukaiset sikeään uneen. Vanha Jakekin oli vaiennut ja alkoi jo kumarrella unen jumalaa, kun äkkiä hurja jatkuva melu hypähdytti hänet seisoalle. Pian toistui tuo toivoton kiljunta kauhistuttavana.
"Siellä ne korvennettavat nyt ovat!" kuiskasi Jake. Katsoessaan ampuma-aukoista voivat metsästäjät nähdä suuren joukon eläimiä tappelevan ja laukkaavan karhun raadon ympärillä. He kuulivat myöskin epäselvästi luiden murskautumisen niiden hampaissa ja saaliinhimoisen lihan hotkimisen, kun nälkäiset pedot eivät malttaneet sitä tarpeeksi pureksia.
"Pojat", sanoi Jake, "siellä on pari harmaata sutta ja ne on meidän ensin ammuttava. Gaultier valitkoon osalleen jonkun arosuden."
Harmaat sudet voitiin hyvin helposti erottaa muista, ei ainoastaan väristä, vaan myöskin koosta, sillä ne olivat sukulaisiaan monta vertaa suuremmat. Pierre ja Jake valitsivat ne osalleen ja nuo kolme pyssyä paukahtivat yht'aikaa Jaken komennettua: "No nyt!"
"Eläköön!" huudahti Jake rientäen paikalle. "Saivatpa ne turkkiinsa, korvennettavat. Ah, kultaseni", lisäsi hän tarttuen ampumansa suden häntään, "sait annoksen lyijyä lihan asemesta. Sinun turkkisi hankkii vanhalle toverilleni ruokaa pitkiksi ajoiksi, luullakseni."
Pierrenkin laukaus oli onnistunut, hänen sutensa oli kaatunut karhun raadolle. Arosusi, jota Gaultier oli ampunut, kieriskeli ja vokisi vielä maassa kuolettavasti haavoitettuna. Toinen laukaus lopetti sen päivät, ja kantaen kolmea voitonmerkkiään astuivat metsästäjät kanoottiin meloen joen poikki leiriin. Sitten he sytyttivät suuren nuotion, jonka valossa he nylkivät sudet. Vanha Jake oli haluton heittämään raatoja menemään, sillä hän sanoi kokemuksesta tietävänsä niiden lihan kelpaavan syötäväksi. Mutta koska heillä oli paljon lihaa leirissä ja seudulla näytti olevan runsaasti riistaa, heittivät pojat raadot Saskatchewaniin, joka nopeasti kuljetti ne pois näkyvistä. "Pedot tulevat vielä takaisin haaskalle", sanoi Jake. "Luultavasti saamme ampua useampiakin, jos vain menemme jälleen joen poikki. Ne eivät jätä niin paljon lihaa mätänemään ollessaan noin nälissään, siitä voitte olla aivan varmat."
"Luuletteko, Jake, että harmaa karhu tulee haaskalle?" kysyi Gaultier.
"Aivan varmasti", sanoi metsästäjä, "mutta kun se tuntee sen karhun raadoksi, ei ole sanottu, että se ryhtyy sitä syömään. Se syö koppakuoriaisia, heinäsirkkoja, kaloja, lintuja ja juuria, mutta en ole milloinkaan nähnyt sen syövän omia heimolaisiaan. En sano, ettei se sitä tee, sanon vain, etten ole nähnyt sen tapahtuvan. Kuten kumminkin sanoin, jos peto samoilee jossakin tässä ympäristössä, vainuaa se melkein varmasti raadon malttamatta sitten olla tulematta sitä katsomaan."
"No niin", sanoi Pierre, "onko teillä sitten mitään sitä vastaan, että menemme joen poikki odottamaan tilaisuutta?"
"Sinä olet kalliota varpaihin asti, poikaseni?" huudahti Jake ihmetellen Pierren rohkeutta. "Kun taistelu on kysymyksessä, silloin olen aina mukana."
Päätettiin senvuoksi, että he kaikki jälleen menevät joen poikki odottamaan, ilmestyykö harmaa karhu haaskalle vaiko ei. He tiesivät kyllä, että vaikka eläin tavallisesti on liikkeessä päivisin, samoilee se kumminkin silloin tällöin öisinkin ja on tietysti siihen aikaan paljon vaarallisempi, koska pimeässä on vaikea tarkasti ampua ja koska petoeläimen luonnollinen raivokkuus on suurempi siihen aikaan vuorokaudesta. Mutta siinä oli jotakin, joka viehätti heidän urhoollisuuttaan, kun he ajattelivat saavansa ahdistaa tahi joutuvansa niin peloittavan vastustajan ahdistettavaksi, ja sitäpaitsi sellaiseen aikaan, jolloin tehtävän vaikeudet olivat niin paljon suuremmat, Niin ollen astuivat he kanoottiin meloen Saskatchewanin poikki ja piiloutuivat jälleen männyn oksista kyhäämänsä suojuksen taakse.
Aika tuntui heistä sanomattoman pitkältä, kuten aina on laita, kun jotakin odottaa. Ruohon kahina tuulen sitä heilutellessa ja veden kohina kiviä vasten kuulostivat heistä kovemmilta kuin milloinkaan ennen. Ollen äärettömästi jännityksissä luulivat he usein kuulevansa tuon kauhean hirviön lähestymisen. Joskus tuntui heistä, että se kalistelee tullessaan rannalla olevia kiviä, joskus taasen, että se hiipii törmällä kasvavassa karkeassa ruohokossa. Kun he olivat olleet hoin tunnin hiljaa piilossaan suojuksen takana, olivat he kuulevinaan jotakin liikettä raadon luota, joka oli noin kolmenkymmenen metrin päässä jokea ylöspäin. Jake tuijotti levottomasti muutamia minuutteja suojuksen yli kuiskaten sitten nuorukaisille: "Luullakseni on odotuksemme nyt loppunut. 'Vanha Ephraim' siellä tallustelee yhtä varmasti kuin olen syntinen ihminen."
Veri kiersi nopeammin nuorten metsästäjien suonissa, kun he varovaisesti nousivat katsomaan. Yö ei ollut hyvinkään pimeä, vaikka kuukaan ei ollut vielä noussut. Tähtien valo riitti kumminkin näyttämään tuon suuren eläimen piirteet, joka nuuski raatoa ja istuutui silloin tällöin peräpakaroilleen, missä asennossa se tarjosi niin hyvän maalin, että vanha Jake pyysi nuorukaisia odottamaan kunnes se jälleen istuutuisi, jolloin heidän oli ammuttava yht'aikaa.
Karhu näytti kumminkin jo tyydyttäneen uteliaisuutensa, sillä se lähestyi nyt hitaasti suojusta, joka piilotti metsästäjät sen näkyvistä. Tuulenpuuska sattui kai sillä hetkellä juuri viemään vainun miehistä sen sieraimiin, koska se äkkiä seisahtui ja murisi vihaisesti. Se nousi takajaloilleen seisomaan nähdäkseen paremmin, tilaisuus, jota metsästäjät juuri olivat odottaneetkin. Jake huudahti heti: "No nyt, pojat, on meidän vuoromme!"
Nuo kolme laukausta kuulostivat vain yhdeltä, ja rientäessään esiin piilostaan näkivät metsästäjät pedon kieriskelevän maassa ja karjuvan hirveästi. Nopeasti nousi se taas jaloilleen, ja valiten Gaultierin, joka sattui olemaan lähinnä, syöksyi raivostunut peto häntä kohti välittämättä nuorukaisten ampumista uusista luodeista. Karhun ja nuoren metsästäjän väliä oli enää tuskin viittätoista metriäkään, kun Jake huusi: "Kanoottiin, juokse nopeasti kanoottiin!"
Gaultier kääntyi ja pääsi veneelle muutamissa sekunneissa. Onneksi ei meloja oltu viety maihin, joten hän voi pukata sen vesille ja meloa nopeasti myötävirtaa. Karhu näytti kumminkin päättäneen jatkaa takaa-ajoaan, sillä se syöksyi heti jokeen lähtien uimaan nopeasti veneen jälkeen.
"Pysyttele tällä rannalla, Gaultier!" huusi Pierre. "Älä päästä sitä näkyvistäsi, että voimme pippuroida sen!"
Gaultier meloi voimainsa takaa, ja Jakella ja Pierrellä oli täysi työ pysytellä hänen rinnallaan rannalla. Nyt uhkasi häntä toinenkin vaara. Sama kallioriutta, joka jo ennenkin oli näyttäytynyt niin vaaralliseksi, oli vain muutamien satojen metrien päässä edessä päin, ja sitä kohti meloi Gaultier nyt kanoottia kaikin voimin. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi voinut enää kääntyä, sillä silloin olisi karhu saanut hänet heti kynsiinsä ja hoilakka kanootti olisi heti kaatunut.
Rannalta kohoavan kukkulan pimeä varjo esti niin taivaan kuumottamisen veteen, että Jaken ja Pierren oli melkein mahdoton selvästi nähdä hirviön päätä. He kuulivat kumminkin sen hurjat karjahdukset, kun se halkoi Virtaa ajaessaan takaa kanoottia.
Melkein yliluonnollisin ponnistuksin pääsi Pierre hieman edelle muista. Se sattui paikalla, jossa eräs kallioniemeke pisti hieman kauemmaksi virtaan. Uloin kivi kohosi noin kymmenen jalkaa vedestä, joka virtasi nopeasti sen ohi muodostaen syvän ja verraten tyynen lammikon särkän taakse. Pierre asettui tuon suuren kiven viereen ruveten odottamaan kanootin tuloa. Huudettuaan Gaultierille, että tämä kiertäisi kallion ja meloisi sen taakse, koetti hän tuijottaa pimeyteen nähdäkseen karhun.
Hänen ei tarvinnut odottaakaan kauan. Tuskin oli kanootti liukunut särkän taakse, kun hirviön pää ja niska ilmestyivät näkyviin muutamien metrien päässä. "Luottavin silmin ja vaistomaisin sormin" kohotti Pierre pyssynsä painaen liipaisinta. Vesi pärskähti korkealle kätkien hetkeksi luodin vaikutuksen, mutta ainoastaan hetkeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä nähtiin karhun ajelehtivan kanootin sivu, koston ajatukset näyttivät kokonaan haihtuneen sen kallosta. Pieksäen heikosti vettä käpälillään loiskui se nopeasti virran mukana, minkä vuoksi metsästäjät luulivat sen aikovan paeta. Se näytti menettäneen kaikki voimansa, koska virta nakkeli sitä kallioita vasten ja pyöritteli sitä putouksissa, ja lopulta katosi se tuon suuren pumpulipuun varjoon, joka vähän aikaa sitten oli ollut melkein aiheuttaa heidänkin tuhonsa.
Jake saapui nyt paikalle ladattuaan pyssynsä. "Mihin peto on joutunut?" sanoi hän.
"Se katosi juuri tuon pumpulipuun varjoon", vastasi Pierre. "Viimeinen laukaukseni vei siltä luonnon kokonaan. Menkäämme päättämään sen päivät."
Gaultierkin nousi nyt maihin ja kaikki kolme läksivät ajamaan takaa karhua. He saapuivatkin pian puun kohdalle, mutta eivät voineet vähään aikaan erottaa haettavaansa. Vesi kohisi ja lorisi oksissa, joiden väliin tarttuneet ajopuut ja kaislat olivat yön pimeydessä niin eläimen näköiset, että metsästäjät olivat useammasti kuin kerran vähällä täräyttää siihen yhteislaukauksen.
He olivat jo vähällä lopettaa hakemisensa siltä kohdalta, kun Jake, joka oli ottanut tarkan selon, ettei karhu ollut tarttunut oksiin, katsoi tarkasti pitkin ruohoa, joka oli kiilautunut muutamien suurien kallioiden väliin, joiden kärjet näkyivät sieltä täältä sen ympäriltä.
Maaten rungolla ja osaksi eräällä noista kallioista oli heidän takaa-ajonsa esine heidän edessään. He olisivat kyllä huomanneet sen ennenkin, elleivät olisi luulleet sen jo auttamattomasti ajelehtineen virran mukana eivätkä niin ollen olleet tarkastaneet pumpulipuun runkoa, joka oli latvasta tyveen vähintään kuudenkymmenen jalan pituinen.
"Tuolla se on!" huusi Jake. "Tehdään siitä nyt loppu!" ja täyttäen aikomuksensa nosti vanhus pyssyn poskelleen ja ampui. Suonenvedontapainen nytkähdys, hyppäys ja karhu vieri rungolta lähtien ajelehtimaan virran mukana.
"Hae kanootti tänne, Gaultier", sanoi Pierre, "mutta varo kallioita.
Pysyttele toisella rannalla, jossa joki on tyynempi."
Jake ja Pierre juoksivat rannalla päästämättä raatoa näkyvistään. Hetken kuluttua saapuivat he paikalle, jossa virta painoi kovasti erästä niemekettä, minkä taakse karhu nopeasti ajelehti. Kumartuen eteenpäin tarttui Jake sen tuuheaan turkkiin, mutta karhu oli niin raskas, ettei metsästäjä jaksanut kiskoa sitä maihin. Gaultier saapui kumminkin pian kanootteineen, ja kun metsästäjät yhteisvoimin ponnistivat ja vetivät, saivat he vihdoin raadon rannalle.
"Hei, tällaista sanoimme muinoin oikein miesten työksi", sanoi Jake riemuissaan. "Maailmassa ei ole montakaan miestä, jotka pystyvät kellistämään 'Vanhan Ephraimin' päivän valollakaan, saati sitten pimeässä, kun ei jyvää näy ollenkaan. Mutta luullakseni olemmekin ensiluokkaisia metsästäjiä, jotka kaatavat vaikka minkälaisen otuksen."
Koska oli jo liian myöhäinen nylkeä karhu, palasivat metsästäjät leiriin ja vaivuttuaan uneen nukkuivat niin raskaasti kuin ainoastaan väsyneet metsästäjät voivat nukkua.