XIV.
BULL POUND YMPÄRISTÖINEEN.
Kun pojat heräsivät seuraavana aamuna, huomasivat he, että jo toisen kerran heidän matkalla ollessaan vanha Jake palasi leiriin heidän edellisenä yönä tappamansa vaarallisen vihollisen nahka olallaan. He päättivät oleskella nykyisessä paikassaan muutamia päiviä kuivatakseen auringonpaisteessa kokoamansa nahat, jotka olivat suuresti sellaisen käsittelyn tarpeessa. Heidän tavarainsa joukossa oli tähän tarkoitukseen varattua alunaa ja suolaa, ja metsästäjät kuluttivat koko päivän irroittaessaan nahoista kaiken lihan ja liottaessaan ne sitten väkevässä alunaliuoksessa, johon oli lisätty hieman suolaa. Sitten jännitettiin ne lujasti paalujen väliin kuumaan auringonpaisteeseen, joka nopeasti kuivasi ne niin, että ne vaivatta voitiin säilyttää luovuttamiseen asti.
Pari päivää työskentelivät he sitten niin ahkerasti, etteivät he voineet uhrata hetkeäkään metsästykseen. Kolmantena aamuna kuormittivat he kumminkin kanootin jälleen poistuen leiristä melkoisin kaipauksin, koska siihen liittyi niin läheisesti muistot vaaroista, joista he kumminkin niin onnellisesti olivat selviytyneet. He saivat ponnistella useita tunteja kovaa virtaa vastaan, joka muutamin paikoin oli niin väkevä, että heidän oli pakko sauvoa kanoottiaan. Vihdoin huomasivat he suureksi ilokseen kelluvansa vedellä, jossa kanootti pieninkin ponnistuksin liukui nopeasti eteenpäin. Kierrettyään muutaman niemen hämmästyivät he suuresti huomatessaan erään kanootin nopeasti lähestyvän heitä. Sitä melovien rotevien miesten koko ulkomuoto ilmaisi heidän olevan Hudson Bay-yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä. Molemmat veneet olivat pian vierekkäin.
"Halloo, Jake, vanha veikko, olipa tämä hauska sattuma!" huudahti eräs jäntevän näköinen ranskalais-kanadalainen. "Miten voit ja missä olet oikein ollut?"
"Hyvin vain, Porky, eipä tässä ole mitään valittamista. Mutta keitä nuo sinun toverisi ovat?" kysyi Jake viitaten kanootissa oleviin muihin miehiin.
"Ah, nämäkö? He ovat yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä, urhoollisia poikia ja kunnon tovereita, jotka eivät pelkää kymmentä tuhatta paholaistakaan!"
"Ymmärrän, vanha veikko, että olette kuluttaneet aikanne mukavasti. Mutta missä olet oikeastaan oleskellut? Noita nahkakimppuja ei ole koottu yhdessä päivässä, se nyt on aivan varma", lisäsi hän huomattuaan useita majavannahkakimppuja veneen pohjalla.
"Missäkö olen ollut? Tuolla Bull Poundin varsilla vain,
Kootanie-linnoituksen tuolla puolella, jossa on runsaasti majavia. —
Keitä nuo toverit ovat, en tunne heitä ensinkään?" kysyi hän katsoen
Pierreen ja Gaultieriin.
Jake ei ymmärtänyt kysymystä täydellisesti ja oli juuri tiedustelemaisillaan nuorukaisilta, "mitä tuo pieni hiekkarotta haluaa", kun Pierre nosti kohteliaasti lakkiaan ja vastasi:
"Herra, olen ranskalainen. Olen ylpeä saadessani tutustua teihin.
Nimeni on Pierre-au-Calumét."
"Pierre-au-Calumétko?" huudahti tuo pieni mies innostuneesti. "Tuo kuuluisa, monien taistelujen voittajako? Koira vieköön, olipa tämä onnen päivä! Olen tavannut vanhan uskollisen ystäväni ja saanut tutustua teihin. Ah, miten te mahtanettekaan olla urhoollinen! Pojat, nouskaamme maihin syömään! Melokaa lähimpään rantaan, kuuletteko?"
Molemmat veneet suunnattiin heti lähintä rantaa kohti ja metsästäjät olivat pian syventyneet tuohon hauskaan toimeen: kertomaan ja kuuntelemaan uutisia. Metsästäjämme ilostuivat kuullessaan, ettei Bull Poundin varsilla ollut milloinkaan ollut niin paljon riistaa kuin nykyään, ja vilkas pieni ranskalainen sanoi heille, että heidän veneensä varmasti uppoaa niiden nahkain painosta, jotka he sieltä kokoovat. Seurueet erosivat vihdoin, toinen tunkeutuakseen vielä syvemmälle erämaahan, toinen päästäkseen monien vaiheiden jälkeen taasen takaisin kaukaiseen St. Lawrenceen.
Juuri kun kanadalaiset olivat lähdössä, pyysi Jake herra le Porc-épic'n tahi kuten Jake häntä nimitti "Porkyn" kertomaan Bill Bucknallille, että hän oli hankkinut tuon päänahan, josta oli ollut puhe, ja halusi sen vuoksi saada tupakkansa palattuaan takaisin.
"Kyllä", vastasi ranskalainen. "Tunnen Billin ja tiedän, että hän on oivallinen metsästäjä. Kerron hänelle viestisi varmasti. Hyvästi nyt, Jake ystäväni. Muista varoa harmaita karhuja. Ne tulevat vielä koettamaan rohkeuttanne, saattepas vain nähdä." Kumartaen Pierrelle ja Gaultierille ja heiluttaen ystävällisesti kättään Jakelle katosi tuo pieni mies pian erään niemekkeen taakse.
"Kuka hän on, Jake?" kysyi Pierre. "Hän näyttää tottuneen komentelemaan."
"Hän on eräs yhtiön pääasiamies", vastasi Jake, "ja palailee nyt luullakseni miestensä edellä kotipuoleen. Mutta olinhan kuulevinani sinun kysyvän hänen nimeään."
"Ei", sanoi Pierre. "Kysyin vain Kootanie-linnoituksen päällikön nimeä. Hän ei sanonut kumminkaan tietävänsä, koska viimeinen oli poistunut eikä hänen sijalleen ollut vielä tullut uutta."
"Kuulkaahan, pojat", sanoi Jake, "muistaakseni kerroitte minulle olevanne ranskalaisia. Mistä sitten johtuu, ettette puhu sellaista sekasotkua kuin tuo pieni mies?"
"Olemme oleskelleet kauan aikaa pohjoisissa valtioissa elävien englantilaisten parissa", sanoi Pierre. "Ja sitäpaitsi oli äitini englantilainen, ja Gaultierin äiti on kotoisin Baltimoresta."
"No, johan minä olen ajatellutkin, että teillä on jalompaakin verta suonissanne", vastasi vanha metsästäjä. "Mutta lähtekäämme jälleen liikkeelle."
He astuivat siis jälleen kanoottiin jatkaen matkaansa. Muutamiin päiviin ei metsästäjille sattunut mainittavampia seikkailuja paitsi matkan aiheuttamia vaikeuksia, jotka olivatkin melkoiset. Heidän oli noustava kovia koskia ja kerran kannettavakin venettään noin puoli penikulmaa, koska olisi ollut liian uskallettua lähteä sauvomaan kanoottia ylös kovista putouksista, joissa tuhannet kalliot muuttivat veden valkoiseksi vaahdoksi. Viidentenä aamuna heidän kohtauksestaan Kanadan ranskalaisten kanssa, kun he sauvoivat pitkin itäistä rantaa, jolla kasvoi solakkaa metsää, ja kiersivät nopeasti erään jokeen pistävän kallioniemen, huomasivat he äkkiä olevansa muutaman kaakosta päin Saskatchewaniin laskevan komean virran suussa.
"Mikä joki tämä on, Jake?" kysyi Pierre.
"Bull Pound, poikaseni", vastasi metsästäjä.
Nuorukaiset katselivat mielenkiinnoin tuota komeata virtaa, jota kohti kanootti nyt suunnattiin, voimatta kumminkaan poistua Saskatchewanilta todellisitta surun tunteitta. Tuntui siltä kuin he olisivat olleet eroamaisillaan vanhasta ystävästä, jonka he jo hyvin tunsivat ja josta he eivät tienneet, milloin he sen jälleen näkisivät. Nämä mielialat eivät voineet kumminkaan estää heitä ihailemasta tätä uutta leveätä virtaa, joka nyt otti heidät vastaan avoimin sylin, ja kiinnittämästä katseitaan toisella rannalla olevaan kauniiseen aavikkoon, jonka vehreys erosi suuresti jonkun matkan päässä toisen rannan suuntaan kulkevasta särmäisestä ja jyrkkärinteisestä vuorijonosta.
"Tuopa näyttää olevan oikea vuoristolampaitten luvattu maa", sanoi
Pierre viitaten kukkuloihin.
"Sinäpä sen sanoit", vastasi Jake. "Muutamia kuukausia sitten metsästelin niitä sieltä, ja niitä oli siellä laumoittain. Siellä on vuohiakin, en tarkoita käyräsarvia, vaan oikeita vuohia, jotka ovat vuoristolampaan kokoisia. Ne oleskelevat kumminkin hieman kauempana vuoristossa." Koska nyt jo oli tavallista päivällisaikaa paljon myöhäisempi ja he sattumalta huomasivat mukavan sopen läntisen rannan pensaikossa, ohjattiin kanootti sitä kohti ja metsästäjät nousivat maihin. Heidän ateriansa oli pian valmis ja miehet söivät sen hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei sisältänytkään muuta kuin hiilillä käristettyä puhvelinlihaa ja vettä.
Äsken mainitsemamme vuoret olivat leiristä vain lyhyen matkan päässä, ja Pierre ehdotti, että he uhraisivat muutamia tunteja kiivetäkseen lähimmälle kukkulalle katselemaan, millaiset sen toisella puolella olevat seudut olivat. Hänen toverinsa eivät vastustaneet tätä ehdotusta erittäinkin senvuoksi, että he toivoivat saavansa tuolla matkalla jotakin riistaa. He poistuivat niin ollen leiristä lähtien kiipeämään ylöspäin erästä kuivunutta puron uomaa, joka varmaankin talvisaikaan lisäsi suurilla vesimäärillään emäjoen tulvaa.
Polku, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, kulki noin penikulman verran melko tasaisen seudun halki, joka oli täynnä suuria kallioita, mitkä näyttivät jollakin tavalla vierineen vuoren rinteiltä nykyiseen paikkaansa. Tasangossa oli siellä täällä halkeamia ja kuiluja, jotka yhtyivät puron uomaan laskien siihen vetensä. Ne olivat todellisuudessa kuin pieniä solia ja sopivat erinomaisesti tämän aution seudun omituiseen luontoon.
Kun he vihdoin kolmen tunnin kovan kävelemisen ja kiipeilemisen jälkeen pääsivät kukkulan huipulle, tehtävä, joka oli ollut sekä hyvin vaivalloinen että vaarallinenkin, voitti heidän siellä näkemänsä maisema niin heidän suurimmat odotuksensa, että he pysähtyivät kuin käskystä katsellakseen edessään olevaa suurenmoista näköalaa. Heidän jalkainsa juuressa, mutta kumminkin kaukana, oli tyyni järvi, johon kuvastui kuin kuvastimeen tuo vuorien muodostama jylhä amfiteatteri, joka ympäröi sen yksinäistä allasta, minkä kristallikirkas vesi kokosi kullalta välkkyvään viivaan kimpun auringonsäteitä, jotka tunkeutuivat eräästä lännestä päin olevasta kapeasta solasta. Pöllön huuto ja monien vesilintujen kirkuna kuuluivat heikosti kaukaa, ja silloin tällöin kantautui sinne tänne kieppuvan tuulen mukana heidän korviinsa jonkun vesiputouksen kohinakin. Kukkuloilla kasvoi monenlaista metsää, joka tiheänä ja aaltoilevana ulottui niiden huipuilta rantaan asti, missä järveen päin nojautuvat koivut ja pajut kastelivat oksiaan vedessä. Metsärajan yläpuolella paljaat kallionhuiput ja jylhät jyrkänteet kohottivat synkkiä otsiaan pilviin niiden paljaiden seinien ollessa täynnä kuiluja, joiden pohjilla vielä näinkin myöhään kesällä oli lunta.
"Mikä suurenmoinen näköala!" huudahti Gaultier. "Ja miten hauska paikka metsästäjän majalle tuon järven rannalla!"
"Niin", sanoi Pierre, "siellä näyttää olevan paljon lintuja ja kaloja, ja varmasti on noilla kukkuloilla paljon riistaa."
"Niin siellä onkin", huomautti Jake. "Katsokaa, jos teidän silmänne vain ovat tarpeeksi terävät, näette tästä paikasta parikymmentä vuoristolammasta juuri puurajan yläpuolella. Näette kai nuo harmaat pilkut tuolla vihreällä täplällä? Olen vahtinut niitä koko ajan sen jälkeen kuin tulimme tänne, ja ne ovat liikkuneet hieman. Olen varma, että ne ovat vuoristolampaita."
Nuorukaiset huomasivat pian eläimet, joihin terävänäköinen vanha metsästäjä kiinnitti heidän huomionsa, mutta välimatka ja välillä olevan seudun poikki kulkemisen vaikeudet estivät niiden metsästämisen sillä kertaa. Ollen hyvin tyytyväiset ensimmäiseen vaikutelmaan Bull Poundin ympäristöstä alkoivat metsästäjät jälleen laskeutua vuorelta. Silloin aukeni heidän eteensä toinen näköala.
Rajaton aavikkohan se siinä levitteli ääretöntä lakeuttaan heidän katseltavakseen. Se oli laajuudeltaan melkein samanlainen kuin Teneriffan niemelle näkyvä meri, kumminkin sillä erolla, ettei tämä lainehtinut. Kuitenkin oli tämän suunnattoman aavikon aaltomainen pinta milloin varjossa milloin valossa, ja sen harjanteita hyväilevä tuuli, kun se heilutteli pitkää ruohoa, soi maisemalle sellaisen levottoman muodon, että se yhä enemmän muistutti merta.
"Tämä on kotimme!" huudahti Pierre viitaten ympäröivään seutuun. "Se miellyttää minua enemmän kuin joku itäinen seutu kylineen ja teineen, poliiseineen, vankiloineen ja muine laitoksineen."
"Ja hirsipuineen", lisäsi Jake. "En ole milloinkaan nähnyt uudisasukasten tulevan jollekin seudulle tuomatta hirsipuuta mukanaan. Se näyttää kuuluvan jollain tavalla heidän varusteihinsä. Minusta on aina näyttänyt, että he ensimmäiseksi työkseen rakentavat vankilan ja pystyttävät hirsipuun."
Nuorukaiset nauroivat, ja iloisin mielin alkoivat he laskeutua vuorelta jokea kohti, jonka he voivat nähdä korkealta paikaltaan kiemurtelevan kuin suuren käärmeen aavikon halki monien penikulmain pituudelta.
Kun he saapuivat kukkulan juurelle, ehdotti Gaultier, että he kulkisivat lopun matkaa aavikon poikki, mutta Pierre muistutti häntä noista monista pienistä kuiluista, jotka estivät sen melkein kokonaan. Gaultier oli kumminkin itsepäinen sanoen olevansa varma, että sen poikki johti joku tie, jonka hän luuli nähneensäkin kukkulalta. Hän otaksui sitä hirvien tekemäksi poluksi, joka vei jokea kohti kukkulan juurelta. Pierre kieltäytyi seuraamasta häntä ollen hyvin tyytyväinen polkuun, jota pitkin he olivat tulleet. Jake pyysi Gaultieria seuraamaan heitä muistuttaen häntä seikkailusta hirvien kanssa silloin kun hän oli eksynyt itsepäisyytensä vuoksi. Gaultier oli kumminkin päättänyt, kuten joku tottelematon poika, kulkea omaa tietään, ja heilauttaen kättään tovereilleen, jotka olivat jo laskeutuneet puron kallioiseen uomaan, kääntyi hän lähtien seuraamaan kukkulan juurta kiertävää polkua.
Alussa näytti nuoren metsästäjän aie onnistuvankin ja hän nauroi toveriensa turhalle varovaisuudelle. Ilta oli ihana ja aavikko kylpi auringon paisteessa, joka siellä täällä sattui jokeenkin pannen sen välkkymään. Ilma oli raitis ja ruohikossa kasvavien monenlaisten kukkien tuoksun kyllästyttämä.
Gaultierin seuraama polku oli tähän asti kulkenut yhdensuuntaisesti kukkulain kanssa eteläiseen suuntaan, mutta kääntyi nyt suoraan aavikolle, joka oli tuskin penikulman levyinen. Hän ei ennättänyt kulkea pitkälti siihen suuntaan, kun polku äkkiä loppui pieneen umpinaiseen lammikkoon, joka oli nyt melkein kuivunut ja jonka rannat olivat eläinten jälkiä täynnä. Tämä oli nähtävästi paikka, johon eläimet usein tulivat juomaan, vaikka jäljet eivät nyt näyttäneetkään tuoreilta. Kierrettyään sen jatkoi Gaultier nopeasti matkaansa, mutta huomasikin hetken kuluttua aavistamatta sellaista ollenkaan joutuneensa erään syvän kuilun partaalle, joka kiemurteli aavikon halki niin kauaksi kuin hän voi nähdä. Se oli varmasti viidenkymmenen jalan syvyinen ja sen sivut olivat niin kohtisuorat, ettei vuohikaan olisi uskaltanut ruveta laskeutumaan alas. Se ei ollut kolmeakymmentä jalkaa leveämpi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla niin monta penikulmaa, sillä sen yli pääseminen oli mahdotonta.
Ollen haluton palaamaan takaisin joutuakseen toveriensa pilkattavaksi seurasi Gaultier kuilun reunaa toivoen löytävänsä jonkun paikan, josta hän voisi laskeutua sen pohjalle. Ilta kului kulumistaan eikä enää ollut kuin pari tuntia jäljellä, ennenkuin pimeys rupeaisi lisäämään hänen asemansa vaikeuksia ja vaaroja. Seurattuaan kuilun reunaa noin penikulman saapui hän paikalle, jossa ylimmäinen reuna oli särkynyt suoden pääsyn, jos kulkija noudatti äärimmäistä varovaisuutta, erääseen kallion halkeamaan, jota pitkin Gaultier toivoi voivansa laskeutua kuilun pohjalle Tarkaten jokaista askeltaan ja käyttäen hyödykseen jokaista liukkaan jyrkänteen ulkonemaa pääsi hän tuon syvän kuilun pohjalle, joka oli vain jalkaa leveä ja jossa oli poikittain siellä täällä liuskakiviä tahi kallioita ryhmittyneinä hieman portaitten tapaan.
Noin viisitoista jalkaa alempana oli seinämässä muudan pengermä, joka tarjosi mukavan lepopaikan. Heittäen pyssyn remmistä olalleen ja kääntäen kasvonsa kallioon päin tarttui Gaultier jyrkänteen laitaan ja tunnustellen jaloillaan kalliossa olevia ulkonemia alkoi laskeutua. Hän oli jo päässyt muutamia jalkoja turvallisesti, kun äkkiä joku petollinen ulkonema antoi perään ja ennenkuin hän ennätti tarttua kiinni huomasi hän liukuvansa jyrkännettä alas hänen luiskahtamisensa aiheuttaman kivisateen seuraamana. Huudahtaen kauhusta luuli hän jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta äkkiä huomasikin hän pysähtyneensä tuolle äsken mainitsemallemme pengermälle ja tarttuen kallion seinämässä oleviin ulkonemiin, vaikka hänen huumautuneet aistinsa olivatkin vähällä viedä häneltä tasapainon, vaipui hän istuvaan asentoon kapealle reunakkeelle.
Tyynnyttyään hieman uskalsi hän katsoa reunakkeen laidalta alas. Kohtisuora seinä, jossa ei ollut minkäänlaista jalansijaa, ulottui pohjaan asti. Kun hän katsoi ylöspäin, huomasi hän toivottomuudekseen irroittaneensa pudotessaan monta kiveä, joiden avulla hän oli laskeutunut. Palaaminen oli senvuoksi melkein yhtä vaikeata kuin eteneminenkin. Jos hän taasen luiskahtaa kiivetessään ylöspäin, niin onko sanottu, että hänen jälleen onnistuu vahingoittumattomana päästä pengermälle? Liukuminen reunakkeen yli olisi taasen ollut sama kuin murskautuminen kuoliaaksi kuilun pohjalla olevia teräviä kallioita vasten.
Hän katui nyt katkerasti itsepäisyyttään, ettei hän ollut noudattanut toveriensa neuvoja, mutta se ei hyödyttänyt häntä nyt ollenkaan. Hän arvasi, että he alkoivat jo tähän aikaan tulla levottomiksi hänen viipymisensä vuoksi ja otaksui heidän palaavan hakemaan häntä. Mutta mahtanevatko he löytää häntä? Hän oli jo kulkenut kauaksi paikasta, jossa he olivat eronneet. Maa oli sitäpaitsi niin kova ja kallioinen, ettei siihen painunut mitään jälkiä. Kuiluja oli paljon ja kuluisi pitkä aika, ehkäpä päiviäkin niiden kaikkien tarkastamiseen. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska, mutta hän päätti kumminkin kärsivällisesti odottaa toveriensa tuloa avukseen. Hänellä oli vielä pyssy tallella ja sillä hän ehkä voi hakata kuoppia kallioitten väliin, elleivät he saapuisi. Kaikki muut keinot olivat paremmat kuin kuolla vähitellen nälkään ja janoon tällä kapealla pengermällä.
Ajatellessaan näin vaarallista asemaansa liukui muudan suuri varjo kallioita pitkin, ja katsoessaan taivaalle huomasi hän tuollaisen ruman korppikotkan, jota sanotaan kalkkunahaukaksi, liitelevän avaruudessa. Se laskeutui heti esiinpistävälle paikalle kuilun reunalle tuijottaen metsästäjään kuin tämän kohtalo jo olisi ollut selvä ja nähtävästi jo päättäneenä hankkia itselleen juhla-aterian. Vastenmielisesti yllätettynä laukaisi Gaultier pyssynsä tuota inhoittavaa eläintä kohti, ja laukauksen, jonka kallioista palaava kaiku toisti tuhatkertaisesti, vaikutuksesta putosi kotka paikoiltaan, ja koetettuaan turhaan laskeutua hiljaa kuilun pohjalle pyörähti se ilmassa ympäri pudoten raskaasti pohjalla oleville kallioille.
Heti kun laukauksen synnyttämä kaiku oli vaiennut, luuli Gaultier kuulevansa laukauksen kauempaa. Voi, olikohan se joku merkki? Hän ampui heti useita laukauksia perättäin kuunnellen tarkkaavaisesti. Eikä hän erehtynytkään, sillä hän kuuli epäselvästi pari laukausta, ja mikäli hän voi päättää, kuuluivat ne joelta päin. Hänen sydämensä sykki kovasti toivosta, odottaessaan, että merkki uudistuisi. Hän ampui aina jonkun ajan kuluttua ja hetken odotettuaan kuuli hän jo kaukaisia huutoja. Niihin hän vastasi niin kovasti kuin suinkin.
Tämän kaiken kestäessä oli aurinko jo laskeutunut ja ilta pimeni nopeasti pimenemistään lisäten hänen ystäviensä vaikeuksia löytää tie aavikon poikki, joka muutamin paikoin oli täynnä suuria kiviä. Takana olevilta vuorilta puhaltavat talvimyrskyt olivat nähtävästi paljastaneet ne jolloinkin. Gaultier huuteli kumminkin niin kovasti kuin suinkin opastaakseen heitä ja vihdoin hän erotti ilokseen heidän vartalonsa kuilun reunalta vaaleampaa taivasta vasten.
"Halloo, nuori mies", kuului Jaken tervetullut ääni, "mitä maailmassa sinä siellä teet? Emme olisi löytäneet sinua milloinkaan, ellet olisi huutanut. Miten sinä sinne olet joutunut?"
Gaultier kertoi heille satunnaisen pelastumisensa.
"Olet oikea pölkkypää, se on varma", sanoi Jake. "Mutta luullakseni on meidän kumminkin haalattava sinut ihmisten ilmoille."
Saatuaan kuulla, ettei Gaultier ollut loukkautunut, rupesi Pierre auttamaan Jakea pitkän suopungin selvittelemisessä. Sitten kuin sen toiseen päähän oli tehty silmukka, laskettiin se Gaultierille, joka kiersi sen ruumiinsa ympärille kainaloitten alle, ja saatuaan merkin haalasivat metsästäjät hänet kuilusta hänen seikkailunsa häntä sen enempää vahingoittamatta. He poistuivat nopeasti paikalta ja saapuivat noin tunnin kuluttua leiriin, jossa he aterian kestäessä laskivat hieman leikkiä Gaultierin kustannukella. Viimeksimainittu suhtautui siihen kumminkin niin hyväntuulisesti, että toiset pian lopettivat ivansa hänen seikkailuistaan.