XV.
MATKAA JATKETAAN VIELÄKIN.
Päivät kuluivat nyt hupaisesti. Virran rannoilla, missä maa oli pehmeätä, olevista jäljistä voitiin huomata että seudulla oli runsaasti riistaa. Suuria hirvi- ja antilooppilaumoja nähtiin useinkin laukkaavan aavikolla säikähdettyään kanootin lähestymistä. Senvuoksi liikuttelivatkin metsästäjät ahkerasti melojaan päästäkseen niin nopeasti kuin suinkin matkansa perille, jolloin he saisivat heti alkaa täydentää turkisvarastoaan. Kahdeksantena aamuna heidän Bull Poundille tulonsa jälkeen ilmoitti Jake nuorukaisille, että he juuri olivat poistumaisillaan Brittiläisestä territoriosta.
"Näetkö tuota kivikasaa?" kysyi hän Pierreitä viitaten muutamiin rannalle pystytettyihin kivilohkareihin. "Luullakseni kulkee sen kautta tähtilipun ja vanhan Viktorian maan raja."
"Mihinkä valtioon olemme nyt saapuneet, Jake?" kysyi Pierre.
"Montanaan", vastasi metsästäjä.
Nuorukaiset katsoivat ympärilleen kasvavin mielenkiinnoin, ikäänkuin nimen tahi omistajan muutos olisi vaikuttanut myös jonkunlaisen maisemankin muutoksen. Näin he matkustivat eteenpäin pysähtyen joskus metsästämään silloin kun eväät loppuivat ja joskus levähdyttämään väsyneitä käsivarsiaan, sillä kuta lähemmäksi he saapuivat vuoristoa sitä kovemmaksi muuttui virtakin. Päivä päivältä tulivat nuo jylhät vuoret lähemmäksi niiden ylempien lumipeitteisten huippujen todistaessa niiden suunnatonta korkeutta. Matalammilla rinteillä kasvoi synkkää metsää ulottuen joka suunnalle silmän kantamattomiin.
Heidän etääntyessään kohosivat rannatkin asteittain, kunnes he jälleen huomasivat kulkevansa korkeiden kallioiden välisessä uomassa, joka muistutti Saskatchewanin kuiluista. Samanlaisissa syvissä uomissa nopeasti virtaavia jokia yhtyi Bull Poundiin, jonka korkeat kalliorannat muuttivat keskipäivänkin valon virralla hämäräksi. Tällaisissa synkissä kohdissa virtasi vesi niin nopeasti, että se kuljetti heidän venettään takaisinpäin jonkun matkaa heti kun he vähensivät ponnistuksiaan hetkeksikään.
"Koira vieköön", huudahti Jake, "tämän härän sitkeän nahan! Vuoristossa sulava lumi panee luullakseni joen tulvimaan. Viime kerralla ei nouseminen tänne ollut hetikään näin vaikea. Pojat, tuolla hieman ylempänä on hauska paikka, johon voimme leiriytyä. Vanhat käsivarteni eivät kestä tällaista menoa enää pitkää aikaa."
Ponnisteltuaan vielä puoli tuntia voimainsa takaa näkivät metsästäjät rannalla paikan, jossa rantakalliot olivat vetäytyneet taaksepäin jättäen noin parikymmentä jalkaa leveän viettävän kaistaleen veden rajalle. He nousivat nyt maihin purkaen tavarat kanootista, josta he huolellisesti tyhjensivät veden kaataen sen sitten kumoon kuivamaan. Onneksi oli siellä hieman ajopuitakin, joita virta oli heitellyt rannalle. Siten he saivat tarvitsemansa halot nuotioon, jonka he heti sytyttivät. Tulen kajastus synkälle virtavalle joelle ja kuilun rosoisille kallioseinille teki omituisen kaamean vaikutuksen. He näyttivät Styxin rannalle leiriytyneiltä sieluilta, jotka odottivat Charonia viemään heitä haudantakaisen maailman synkkiin komeroihin.
Epämukavan yön jälkeen alkoivat metsästäjät jälleen taistella matkan vaikeuksia vastaan. Virta oli viskata heidät monta kertaa kallioita vasten ja kerran he jo tarttuivatkin terävälle kivelle, joka hieman vahingoitti kanoottia. Ollen niin hauras näytti se heille selvästi miten hiuskarvan varassa heidän pelastumisensa oli ollut. Sellaisessa paikassa olisi kanoottiin tullut reikä ollut sama kuin kuolema, sillä rannat kohosivat kohtisuorasti molemmin puolin. Helpotuksen tuntein he vihdoin pääsivät tuosta synkästä solasta ja hengittivät, kuten heistä tuntui, raittiimpaa ilmaa. Kalliot hävisivät nopeasti ja kerran vielä he meloskelivat hauskojen metsien ympäröimien niittyjen lomitse kuunnellen lintujen laulua ja ahkerien mehiläisten surinaa.
"Pojat", sanoi Jake, "olen oikein iloinen päästyämme tuosta synkästä solasta. Tuntuu aivan kuin joku taakka olisi pudonnut vanhalta sydämeltäni nyt kun tuo on takanamme."
"Miten kaunista tämä seutu onkaan", sanoi Gaultier, "tämä kukkien koristama viheriä aavikko, jota nuo kauniit metsät ympäröivät!"
"Mielestäni hyvin sopiva paikka hunajan etsimiselle", sanoi Pierre.
"Jake", lisäsi hän, "tehän tiedätte kaikki keinot hunajan löytämiseksi,
ja täällä olevilla mehiläisillä on sitä luullakseni suuret varastot.
Nouskaamme maihin koettamaan."
"No olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. "Olen aina pitänyt makeasta, ja eipä ole haitaksi, jos hieman verotammekin noita pieniä pörriäisiä."
Kanootti suunnattiin mukavaa maihinnousupaikkaa kohti ja metsästäjät astuivat rannalle. Jake kaivoi laukustaan esille vanhan viinipikarin, joka oli ollut mukana kaikilla hänen matkoillaan menettämättä muuta kuin jalkansa. Hän puhdisti ja kuivasi sen. Sitten hän otti hieman sokeria yhteisestä varastosta eräälle liuskakiven kappaleelle, sekoitti siihen niin paljon vettä, että siitä muodostui paksua siirappia ja meni sitten aavikolle vehkeineen. Kaikilla suunnilla oli runsaasti kukkia, helakanpunaisia malvoja, oranssinvärisiä asclepioita, sinisiä kissankelloja, heliantuksen pitkien varsien heilutellessa keltaisia päitään tuulessa. Mehiläisiä oli paljon lennellen kukasta kukkaan ja tutkien niiden emien hunajapitoisuutta.
Jake sai pian kiinni muutaman hyönteisen, jonka hän asetti liuskakiven kappaleelle ja pani pikarin kumolleen sen päälle. Mehiläinen ei ensin ollenkaan pitänyt vankilastaan, vaan pörräsi vihaisesti sen läpinäkyviä seiniä vasten, kunnes se putosi pohjalle sokerisiirappiin. Silloin se heti menetti kaiken vapauden kaipuunsa alkaen työskennellä täyttääkseen kaikki säkkinsä tuosta loppumattomasta aarteesta. Heti kun Jake huomasi sen täyttäneen itsensä ja aikovan paeta, kallisti hän pikaria ja tarttuen mehiläiseen hellästi sormillaan käänsi hän sen näppärästi selälleen ja kiinnitti sen jalkojen väliin pienen pumpulitukon. Sitten hän sirotteli sen päälle hieman rikkiä ja heitti sen ilmaan ruveten tarkastamaan sen lentoa. Tuo pieni eläin kiersi ensin vähän aikaa paikkaa saadakseen selville suunnan, lähtien sitten lentämään aivan suoraan, kuten mehiläisten tapa on, lähimmäiseen lehtoon.
"Se lensi suoraan tuohon pitkään poppeliin", sanoi Pierre. "No, Jake, miten aiotte nyt menetellä löytääksenne pesän?"
"Sen saat pian nähdä", vastasi metsästäjä mennen hieman sivulle toiseen paikkaan. "Gaultier", lisäsi hän, "mene merkitsemään tuo suuri poppeli kirveelläsi nähdäksemme suunnan. Sitten kai näet tuon kauempana samassa linjassa olevan suuren männynkin? Merkitse sekin!"
Gaultierin juostessa täyttämään käskyä pyydysti Jake toisen mehiläisen kohdellen sitä aivan samoin kuin ensimmäistäkin. Sekin lensi samaan lehtoon.
"Olen seurannut tuon kärpäsen lentoa", sanoi Jake, "ja se leikkasi ensimmäisen suunnan hieman tuon suuren männyn tuolla puolella. Nyt se on tehty, pojat", lisäsi hän, "lähtekäämme etsimään. Pesä on jossakin parinkymmenen metrin päässä tuosta suuresta kuusesta."
"Miksi te sirottelitte niiden päälle rikkiä, Jake?" kysyi Gaultier yhdyttyään heihin.
"Kun toiset haistavat tuon heille lahjoittamani aineen, syntyy pesässä luullakseni melkoinen hälinä", vastasi metsästäjä. "Näettehän", lisäsi hän, "että ensimmäinen mehiläinen päästyään vapaaksi lensi pesäänsä suoraan kuin pyssyn luoti. Merkitsimme silloin paikan metsässä, johon se katosi, ja jonkun toisen siinä suunnassa olevan puun, missä silloin satuimme olemaan. Sitten pyydystimme toisen pörriäisen noin parinsadan metrin päässä sivulla ensimmäisestä paikasta niin, että sen lennon suunta katkaisi tuon ensimmäisen pesään johtavan linjan."
Nuorukaiset kuuntelivat, ollen hyvin ihastuneet vanhan metsästäjän viekkauteen. Mutta he olivat nyt saapuneet tuon suuren männyn juurelle ja kun he pysähtyivät kuuntelemaan, erottivat he vähän matkan päästä peloittavaa surinaa. Edeten siihen suuntaan tulivat metsästäjät muutaman suuren vanhan pumpulipuun juurelle, joka oli joko vuosien lahottama tahi jonkun myrskyn turmelema. Rungossa oli noin parinkymmenen jalan korkeudella reikä, jonka edustalla joukko noita vihaisia hyönteisiä pörräsi. "Kuulette kai niiden surinan?" kysyi Jake. "Vannon, etteivät nuo kaksi sinne lähettämääni ole olleet hyvinkään tervetulleet. Mutta tarttukaa nyt kirveisiinne, pojat. Jos me koko päivän tuijotamme tuohon reikään, emme saa maistaa hunajaa tippaakaan."
Pierre ja Gaultier alkoivat työskennellä ja muutamien hetkien kuluttua ilmestyi puun kylkeen ammottava aukko ilmaisten, että puu oli melkein kokonaan ontto! Aukkoon sytyttivät he nopeasti lehdistä ja kosteista sammalista tulen, joka lähetti paksuja savupilviä runkoon, kunnes ne tunkeutuivat jälleen ulos tuolta ylempänä olevasta reiästä. Se karkoitti pian mehiläiset, jotka olivat surisseet kuolemaa ja perikatoa heille kaikille yhteisesti ja jokaiselle erikseen. Puu oli pian hakattu poikki ja kaatuessaan halkesi se paljastaen herkullisen sisältönsä säälimättömien hävittäjien anastettavaksi. Huolimatta siitä, ettei kesä ollut vielä puolessakaan, olivat nuo ahkerat hyönteiset koonneet jo paljon hunajaa. Metsästäjät kokosivat sen tarkasti talteen kiiruhtaen sitten hyvin tyytyväisinä kantamuksineen takaisin kanoottiin.
Heidän matkansa alkoi nyt lähetä loppuaan. Vain muutamia päiviä vielä ja he saapuisivat laaksoon, jossa he Jaken suunnitelman mukaan tulisivat viettämään syksyn ja talven metsästelläkseen majavia ja kootakseen karhun, suden, pantterin, hopeaketun ja useiden hirvilajien nahkoja. Nuorukaiset tunsivat tulevansa hieman surullisiksi ajatellessaan, että heidän hupainen venematkansa vaivoineen, vastuksineen ja huveineen oli jo melkein lopussa. Ollen jo Kalliovuorten kynnyksellä odottivat he kumminkin kiihkeästi metsästyksen suomaa jännitystä vuoriston autioissa erämaissa, metsäisillä jyrkänteillä ja laaksoissa. Jake oli ylistänyt laaksoa, johon he olivat matkalla, niin kovasti, että he voivat kuvitella sen muodon mielessään melkein yhtä hyvin kuin jos he olisivat siellä jo ennenkin olleet.
Näiden odotusten suoman huvin rinnalla ajattelivat he myöskin palaamistaan samaa tietä ensi keväänä, jolloin he vielä saisivat kanootillaan halkoa kovien koskien kuohuja ja metsästellä rannoilla silloin, kun halu tahi välttämättömyys heidät siihen pakottivat. Näiden kuvittelujen kannustamana ponnistelivat he eteenpäin pitentäen päivämatkojaan ja lyhentäen päivällistuntejaan.
Kolmantena päivänä heidän hunajanpyynnistään poistui kanootti Bull Poundilta kääntyen muutamalle pienemmälle joelle, joka yhtyi siihen lännestä. Sitä ympäröivä luonto näytti hyvin synkältä. Korkeilla savirannoilla, joita vesi paikka paikoin oli niin kovertanut, että ne olivat pudonneet tahi vierineet jokeen ja kaventaneet sen uoman puolen levyiseksi, kasvoi tiheätä mäntymetsää, joka ojenteli oksiaan virralle. Tällaisessa hämärässä holvissa metsästäjät meloivat koettaen silloin kun rannat sen soivat lävistää katseillaan tuota synkkää näköalaa nähdäkseen jotakin hauskempaakin kuin tätä yhtämittaista surullista. "Mikä yksinäinen ja synkkä paikka tämä onkaan!" sanoi Gaultier haluten katkaista painostavan äänettömyyden. "Täällä ei voisi kukaan elää viikkoakaan!"
Toverit hätkähtivät kuullessaan sanojen "täällä ei voisi kukaan elää viikkoakaan!" selvästi toistuvan. Nuorukaiset eivät olleet taikauskoisia tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta melkein jokainen saloseudun asukas uskoo salaa johonkin yliluonnolliseen, joka on vallannut asunnokseen metsän kaikkein hämärimmät ja synkimmät kolkat. Heidän oli hyvin vaikea uskoa, ettei tätä hämärää synkkää virtaa hallinnut joku aave, jonka pahaaennustava ääni kajahteli kallioista, ja senvuoksi panivat he Gaultierin ajattelemattomille sanoille suuremman merkityksen kuin ne ansaitsivatkaan. Vasta sitten kuin he jälleen olivat puhelleet ja huudelleet, voivat he vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta saatuaan varmuuden, ettei se ollut muu kuin kaiun aiheuttama kepponen.
"Onko meidän kuljettava pitkältikin tätä virtaa?" kysyi Pierre.
"Noin kymmenen penikulmaa", vastasi Jake, joka oli huvitettuna tarkastellut tämän synkän joen vaikutusta tovereihinsa, unhottaen kokonaan, että se oli vaikuttanut häneenkin samoin muutamia kuukausia sitten, jolloin hän ensimmäisen kerran oli melonut sen tummaa vettä ylöspäin.
Aavejoki, kuten tätä virtaa nimitettiin, virtasi hitaasti, joten heidän matkansa edistyi nopeasti. Kierrettyään erään niemen kuulivat he veden kohinaa, jonka Jake sanoi aiheutuvan niin jyrkästä putouksesta, että heidän oli sivuutettava se maitse. Tämä heidän matkansa ikävä vastus tuli pian näkyviin. Muudan kallioinen pengermä, jonka yli vesi syöksyi, ulottui rannasta rantaan. Kanootti ohjattiin viettävälle rannalle ja metsästäjät alkoivat nopeasti purkaa tavaroitaan maalle. Ollen parhaillaan siinä toimessa hämmästyivät he nähdessään useita metsästäjiä, jotka lähestyivät heitä. Ne kuuluivat samaan joukkoon, jonka he olivat kohdanneet Saskatchewanilla Jaken ystävän, tuon ranskalais-kanadalaisen johdon alaisena. He olivat nyt matkalla tuolle virralle menetettyään kanoottinsa sattumalta tapahtuneessa onnettomuudessa ja voimatta mitenkään rakentaa uutta täällä erämaassa aineiden puutteessa. He auttoivat mielellään metsästäjiä kanootin ja tavarain kantamisessa putouksen sivu tahtomatta avustaan mitään palkkaa. Pierre pakotti heidät kumminkin lopulta ottamaan vastaan hieman tupakkaa nähtävästi heidän suureksi tyydytyksekseen. Sitten he läksivät jatkamaan matkaansa kadoten pian puiden runkojen muodostamaan synkkään sokkeloon.
Putouksen niskassa oleva virta oli nopea ja kova hypellen kivettömässä uomassa, jota joen yli nojautuvien puiden oksien lomitse tunkeutuvat auringonsäteet valaisivat. Gaultierin terävät silmät huomasivat joessa paljon purolohia, jotka pakenivat rantojen ja kallioiden varjoon kanootin lähestyessä.
Muutamassa paikassa muodosti joki melkein puolen penikulman pituisen aivan viivasuoran kanavan, jonka rannoilla kasvavien puiden oksat ulottuivat sen yli toisiinsa. Kirkasvärisiä sananjalkaryhmiä kasvoi siellä täällä rannoilla taivuttaen solakoita kauniita lehviään vettä kohden. Tämä vesitie oli hyvin kaunis; kaikki oli heleän väristä ja raikasta eroten miellyttävästi joen alajuoksun synkästä luonnosta. Kierrettyään sen päässä olevan niemekkeen huomasivat metsästäjät saapuneensa joen niskaan suurelle metsien ympäröimälle järvelle, jonka takaa Kalliovuorten rosoiset huiput vartioivat maisemaa. "Noilta vuorilta", sanoi Jake, "laskee tähän järveen neljä virtaa, ja ne ovat aivan täynnä majavia. Näette kai", lisäsi hän, "noiden kukkulain rinteillä olevat kuivuneet puut? Majavat ovat kuolettaneet ne kaikki kootessaan puita patoihinsa. Ylempänä jokien varsilla on muutamia niittyjä, jotka ovat aikojen kuluessa muodostuneet samalla tavalla." Kanootti suunnattiin nyt Jaken ohjeitten mukaisesti järven poikki erääseen syvään lahteen, joka parin pitkän metsää kasvavan niemen välitse pisti syvälle maahan. Sen päässä oli pieni viheriä mäki, jota suuret männyt ympäröivät kaikilta muilta tahoilta paitsi järven puolelta, jossa ruohokkoa reunusti hopeanvärinen hietikko, mitä aallot pehmeästi huuhtelivat.
"Tässä on se paikka", sanoi Jake, "ja mielestäni ei juuri miellyttävämpää voi löytääkään. Järvessä ja joissa on paljon kaloja, metsissä ja kukkuloilla paljon riistaa ja joissa kosolta majavia. Ruvetkaamme rakentamaan majaa heti saadaksemme elämämme niin mukavaksi kuin suinkin."
Nuorukaiset olivat riemuissaan vanhan metsästäjän heille osoittamasta paikasta. Eläminen hirsimajassa tällä viheriöitsevällä rinteellä järven rannalla kalojen ja riistan ollessa melkein käden ulottuvilla oli heidän mielestään onnellisen elämän huippu. Muu maailma oli jäänyt johonkin käsittämättömään etäisyyteen ja täällä he luulivat vapautuvansa kokonaan kaikista monista ikävyyksistä, joita he olivat huomanneet seurustelemisen muiden ihmisten kanssa aiheuttavan. Kanootti, jonka he tyhjensivät ja nostivat vedestä, kannettiin mäelle puiden suojaan. Sitten he sytyttivät suuren nuotion, jonka paisteessa pian pihisi melkoinen hanhi, jonka Pierre oli ampunut juuri heidän järvelle saapuessaan. Väsyneinä päivän vaivoista paneutuivat metsästäjät tulen viereen pitkäkseen odottaen nälän aiheuttamin kärsimättömyyksin ateriansa valmistumista.
Aurinko laskeutui nyt kuin hehkuva rautapallo läntisten vuorten huippujen taakse kullaten loistavilla säteillään pilvet ja värjäten vuoret, metsät ja veden kirkkaan värisiksi. Kaukana järvellä, juuri siellä, missä vesi loisti kuin kiilloitettu kupari, oli paljon vesilintuja, joiden äänten kaiku pitkästä välimatkasta huolimatta kuului epäselvästi leiriin.
"Katsokaa, pojat", sanoi Jake viitaten kauemmas rannalle, "tuolla on paljon riistaa."
Totellen kehoitusta kääntyivät nuorukaiset nopeasti katsomaan huomaten rannalla pienen antilooppilauman. Kauempana polviaan myöten vedessä oli useita hirviä, jotka illan hämärtyessä olivat tulleet sammuttamaan janoaan.
"Tästä paikasta, jossa nyt istun, olen nähnyt järven rannalla yht'aikaa viisikymmentä hirveä lukuunottamatta valkohäntäisiä antilooppeja, ja se sattui sen jälkeen kuin olin jo metsästellyt täällä kokonaisen metsästyskauden."
Koska he eivät nyt tarvinneet lihaa, eivät he ruvenneet ahdistamaan eläimiä, ja päättivät jättää sen tekemättäkin lähimmässä ympäristössä, kunnes he olivat saaneet majansa valmiiksi. Sen työn toivoivat he voivansa suorittaa viikossa. Syötyään läksivät nuorukaiset kuljeskelemaan järven rannalle ihastellen uutta kotiaan ja löytäen joka käänteestä jotakin uutta mielenkiintoista nähtävää.
Siellä oli poukamia, jotka näyttivät kokonaan katoavan sananjalkojen nojollaan olevien rehevien oksien alle. Niihin olivat myskirotat rakentaneet kupolimaiset pesänsä, ja nuorukaisten tunkeutuessa tiheikköön ilmaisivat alituiset loiskahdukset, kun ne peloissaan syöksyivät veteen, niiden suuren lukumäärän. Monenlaiset vesilinnut ohjasivat pieniä poikasiaan vesitse johonkin syrjäisempään lahdelmaan, jossa ne saisivat olla rauhassa. Pensaikosta usein kuuluva äänekäs risahtelu ilmaisi siellä olevan suurempaakin riistaa.
Heidän kulkiessaan alkoi ilma jäähtyä, järven pinnasta alkoi kohota valkoista sumua, joka pysyi joko paikoillaan tahi vieri hitaasti suurin pilvin eteenpäin oikullisten tuulenpuuskien kuljettamana. Kun he palailivat leiriin, kuuluivat lintujen äänet terävinä ja selvästi, ja järven toisella rannalla olevalta kukkulalta kantautui heidän korviinsa jaguaarin kiljunta. Heidän saapuessaan leiriin kokosi vanha Jake juuri parhaillaan risuja.
"Kuulin pantterin kiljunnan", sanoi vanhus, "ja kokoan sen vuoksi risuja voidaksemme polttaa suurta nuotiota. Se peloittaa pedot pois."
Metsästäjät paneutuivat nyt pitkäkseen nauttiakseen unesta, joka, kiitos heidän päivän kuluessa kestämäinsä vaikeuksien, tuli syväksi ja virkistäväksi.