V.
UUSI TOVERI, HÄNEN KERTOMUKSENSA JA LISÄÄ SEIKKAILUJA.
Kun Pierre ja Gaultier seuraavana aamuna valmistivat aamiaistaan, hämmästyivät he nähdessään erään metsästäjän, joka ilmestyi äkkiä metsästä, lähestyen heitä pyssy huolellisesti ampuma-asennossa ja sormi valmiina liipaisimella.
Huomattuaan, että nuorukaiset istuivat tyynesti nuotionsa ääressä ilmaisematta minkäänlaista pelkoa, laski hän hanan vireestä huudahtaen: "Olen varma, vieraat, että olette tuolta alempana olevasta linnoituksesta!" Pierre vastasi hänen kysymykseensä myöntävästi pyytäen samalla vierasta istumaan ja syömään heidän kanssaan aamiaista.
Muukalainen oli pitkä, laiha mies, jonka parrattomat kasvot olivat väriltään yhtä ruskeat kuin intiaanein, eikä hänen muukaan olemuksensa suuresti eronnut näiden metsien ja arojen poikien ulkomuodosta.
Hänen pukunsa oli kokonaan peurannahasta, savun mustaama, rasvoittunut ja muutamin paikoin aivan kiiltäväksi kulunut. Hänen terävät, tummat silmänsä katsoivat kysyvästi ja arvostelevasti näihin uusiin tuttaviin kuin saadakseen selville, millaisia miehiä he oikeastaan olivat.
Vihdoin keskeytti hän vaitiolon. "Olen rauhoittunut nyt, pojat", aloitti hän, "mutta olipa lähellä äsken, etten luullut teitä intiaaneiksi, puhuakseni suoraan. Vanhasta toveristani tässä", lisäsi hän taputtaen pyssyään, "tuntui kuin pitäisi sen puhkaista kallonne, mutta silloin huomasinkin, ettette te sittenkään olleet intiaaneja. En ole milloinkaan tavannut punanahkaa, jota ei vanha pyssyni olisi saavuttanut, jos vain siihen vähänkin on ollut tilaisuutta. Mielestäni näyttävät nuo teidän luodikkonne samanlaisilta", sanoi hän ottaen Pierren pyssyn käteensä ja tarkastellen sitä. "Mikä tällaisen pyssyn nimi on, vieras? En ole milloinkaan nähnyt tällaista ennen."
Pierre selitti hänelle pyssyn rakenteen.
"Voi sentään, mitä kerrottekaan! Neljätoistako kertaa peräkkäin? Vannon, ettei teidän tarvitse pelätä mitään täällä, kun teillä on tällainen ase mukananne. Hyvänen aika, luulin saavani liikkua melko varmasti vanhan pyssyni turvissa, mutta nämä neljätoista kertaa laukeavat voittavat sen kieltämättä."
Syötyään aamiaisen otti Pierre pyssynsä ehdottaen, että he kukin ampuisivat muutamia laukauksia saadaksensa varmuuden aseensa käyttökelpoisuudesta.
"Suostun, vieras", sanoi muukalainen. "Luullakseni ei vanha pyssyni suostu antamaan ollenkaan perään teidän nykyaikaisille ruiskuillenne."
Gaultier pisti yhden winchesterin patruunan halkaistun tikun nokkaan siten, että nallipää tuli ampujaan päin, ja asetti sen kuudenkymmenen metrin päähän.
Tähtääjän tehtävä oli nyt saada patruuna räjähtämään ampumalla luodin sen päähän. He selittivät sen uudelle ystävälleen, joka näytti ajattelevan, ettei hänen tarvitsisikaan paljastaa kaikkea taitoaan estääkseen uusien kalujen voittamasta hänen vanhaa pyssyään.
Arpa määräsi ensimmäisen laukauksen Gaultierille. Hän oli hyvä ampuja, mutta ei kumminkaan hetikään Pierren veroinen. Katsottuaan hetkisen tarkasti tuota pientä esinettä, johon hänen oli ammuttava, suoristi hän vakavasti pyssynsä ja laukaisi. Patruuna putosi, mutta tutkittaessa huomattiinkin, että luoti oli katkaissut sitä kannattavan tikun neljäsosa tuuman verran vain sen alapuolelta.
"Hyvin ammuttu, Gaultier poikaseni!" huomautti Pierre hymyillen. "Mutta sinä otit hieman liian hienon jyvän, sinun olisi pitänyt antaa sen näkyä hieman enemmän tähtäimen kolosta."
Patruuna asetettiin jälleen paikoilleen ja Pierre asettui ampuma-asentoon. Pyssy kohosi vaakasuoraan ja melkein samalla laukesi. Savun tuprahdus, jota seurasi lievä räjähdys, ilmaisi hänen tähdänneen oikein. Gaultier juoksi paikalle, mutta patruunaa ei voitu löytää. Pierre nojautui pyssyynsä hänen onnistumisensa aiheuttaman tyydytyksen kirkastaessa hänen kasvojaan.
Nyt oli vieraan vuoro näyttää taitoaan. "En usein tyhjennä vanhan toverini vatsaa turhaan", huomautti hän, "mutta luullakseni teen sen kumminkin nyt näyttääkseni teille laukauksen, jollaisia saadaan nähdä tuolla vuoristossa tapahtuvissa ampumakilpailuissa."
Sanottuaan sen vetäisi tuo vanha metsästäjä puukon tupesta ja pisti sen pystyyn maahan kärki ylöspäin erästä läheisyydessä kasvavaa valkoista koivunrunkoa vasten. Peräydyttyään sitten hitaasti kuusikymmentä askelta paikalta sanoi hän: "No niin, uskallan tämän vanhan pyssyni majavannahkakimppua vastaan, että ammun luodin kahtia tuohon terään. Suostutteko?"
Pierre oli liian varovainen suostuakseen selittäen, että jos hän häviäisi, olivat ne majavat vielä hengissä, joiden nahoilla hänen olisi maksettava vetonsa.
"No, täältä se lähtee kumminkin!" vastasi metsästäjä, ja kohotti hitaasti pitkän suustaladattavan pyssynsä vaakasuoraan asentoon. Kaikki olivat jännityksissä hetkisen ja sitten kajahti terävä paukaus kuin ruoskan läjähdys, jota seurasi tahi paremmin sanoen säesti kumea kilisevä ääni.
"Eläköön vanha Kentucky!" huudahti metsästäjä. "Tämä se sentään on vielä pyssyjen pyssy!" Ja niin todella olikin. Luoti oli nuorukaisten suureksi hämmästykseksi todellakin jakautunut kahdeksi kappaleeksi tuon vanhan miehen metsästyspuukon terää vasten, koska sen molemmilla puolilla oli koivunrungossa reiät.
"Sanonpa tuota oikeaksi mestarilaukaukseksi", sanoi Pierre. "Antaisin paljonkin, jos vain voisin ampua yhtä hyvin."
"No niin, noin nuoriksi miehiksi ammutte jo mielestäni välttävästi", vastasi metsästäjä, "mutta oppiaksenne enemmän on teidän luullakseni mentävä vuoristoon. Siellä taitaa melkein jokainen tämän vanhan tempun eivätkä he muutenkaan ammu syrjään, olipa sitten kysymyksessä intiaani tahi otus. Olen oleskellut yhdeksän viidettä vuotta vuoristossa ja sattunut tilanteisiin, jolloin hiuksenkaan verran syrjään tähtääminen olisi vienyt päänahkani."
"Olette nähtävästi matkustellut paljonkin", sanoi Gaultier.
"Luultavasti olette usein joutunut otteluun punanahkojen kanssa."
"Nuori mies, tepä sen sanoitte. Niin, olen tapellut melkein kaikkia heimoja vastaan tämän ja Atlantin valtameren välillä ikäni kuluessa, eivätkä nämäkään vuoristot ja aavikot voi esittää inhoittavampaa hiiviskelevien haisunäätien kokoelmaa. Mutta emmeköhän istuudu vielä hetkeksi, että saan kertoa teille kuka olen?"
Seurue paneutui niin ollen pitkäkseen ruohikkoon, ja Pierre ja Gaultier valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan tuon omituisen vanhan muukalaisen kertomusta.
Metsästäjä näytti vaipuvan muutamiksi minuuteiksi ajatuksiinsa auttaen muistiansa vetelemällä salaperäisiä merkkejä hiekkaan puukkonsa kärjellä. Vihdoin hän aloitti:
"Synnyin kaukana vanhassa Missourissa. Siihen aikaan ei siellä ollut paljonkaan asukkaita, saatte sen uskoa, mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä enemmän ilmautui ihmisiä noille vanhoille aukeamille. Isäni aikoi senvuoksi siirtyä Oregoniin, jota juuri siihen aikaan alettiin pitää sopivana uudisasutusten paikkana. Niin me sitten eräänä kauniina ja kirkkaana aamuna naulasimmekin vanhan kajuuttamme oven kiinni, kodin, jossa olin kasvanut polvenkorkuisesta melko suureksi pojaksi. Äiti, minä ja muut sisarukseni sijoitettiin vaunuihin, ja niin sitä lähdettiin tietämättä juuri ollenkaan, mihin pysähdyttäisiin.
"No niin, luullakseni oli se hieman uskallettua. Tapasimme kumminkin toisen matkueen, jolla oli sama tie kuin meillä aina Independencen kaupunkiin asti. Hankittuamme sieltä kaikkia sellaisia tarpeita, joita ilman ei aavikoiden poikki matkustamisesta olisi tullut mitään, valjastimme jälleen juhtamme vaunujen eteen poistuen kaupungista, jonka asukkaat saattelivat meitä vähän matkaa toivottaen meille onnellista ja turvallista matkaa intiaanein maan halki.
"Olin silloin onneni kukkuloilla, sillä sain omakseni hienoimman kapineen, mitä milloinkaan olin nähnyt, nimittäin ensimmäisen luodikkoni. Päivät pitkät metsästelin sitten vain arokanoja, arokoiria ja hiirihaukkoja, ja puolet öistä kuuntelin vain leiritulten ääressä kerrottuja juttuja intiaanein ja harmaitten karhujen kanssa käydyistä taisteluista, kunnes minua oikein värisytti innosta.
"Isääni sanottiin Hawkeniksi, Mose Hawkeniksi, ja minua Jakeksi setäni mukaan, jonka tekemistä pyssyistä olette luultavasti kuulleet puhuttavan.
"Retkikuntaamme kuului kymmenen miestä, lukuunottamatta vaimoja, lapsia ja palvelijoita. Ensin kuuluivat siihen isäni ja sitten tuo seuraamme yhtynyt vieras, eräs Jackson-niminen mies, neljä muulinajajaa ja opas. Muut olivat lännessä sijaitsevaan vuoristoon matkalla olevia metsästäjiä. Voin sanoa teille, ettei matkueessamme ollut mitään moittimista, ja kun intiaanit hyökkäsivät kimppuumme, saivat he nähdä, miten kovan pähkinän me muodostimme heidän purtavakseen.
"Ensimmäisinä päivinä ei sattunut juuri mitään mainittavaa. Menimme Mississippin yli ja läksimme kulkemaan Santa Féhen johtavaa tietä, joka oli niin tasainen, että Pikes Peak ja Chimbly Rock näkyivät selvästi etäisyydestä. Bill Bent ja muutamat kauppiaat olivat lähteneet matkalle samaan suuntaan muutamia päiviä meitä ennen.
"Aavikko, jonka halki tie mutkitteli, oli ensimmäinen näkemäni sellainen. Kauniimpaa seutua kuin tuo ensimmäinen viidenkolmatta penikulman väli Elm Groveen saa hakea. Siihen aikaan oli jo kyllä puhvelit karkoitettu lännemmäksi, mutta voi hyvin vieläkin kuvitella, miten ihanat metsästysmaat ne aikoinaan olivat olleet.
"No niin, kuljimme siten viikkokausia eteenpäin pitäen tarkasti silmällä kaikkia epäilyttäviä merkkejä, jotka vain hiemankaan näyttivät viittaavan intiaanein läsnäoloon, ja tarkasti tutkien kaikki metsä- ja pensassaarekkeet, joissa villit olisivat voineet olla väijyksissä. Aloimme jo luulla, ettei vihollisia parveillutkaan niillä seuduilla, ja miehet, joiden olisi pitänyt vahtia öisin, sitoivat useimmiten hevosten jalat ja sijoittuivat mukavasti nuotioitten ääreen sen sijaan että olisivat vahtineet. Metsästäjät sanoivat, etteivät Kansasin intiaanit olleet sotajalalla, ja koska ei niillä seuduilla asunut muita heimoja, luulimme saavamme olla aivan turvassa.
"Eräänä päivänä ratsastellessani ponillani poikkesin tieltä tarkastellakseni seutua hieman omin päin. Toivoin saavani ampua hirven ja kuvittelin jo, miten ylpeästi ratsastaisinkaan leiriin suuret määrät lihaa mukanani.
"Aioin mennä noin kolmen penikulman päähän pohjoiseen päin ja ratsastaa sitten samaan suuntaan kuin tiekin johti, jotta voisin sitten illalla palata tielle ratsastamalla yksinkertaisesti vain etelää kohti.
"Olin etääntynyt vaunuista noin penikulman päähän, kun huomasin pienen lauman antilooppeja laitumella erään kummun laella. Löin poniani selkään päästäkseni lähemmäksi ja sidoin sen sitten kiinni kummun taakse pois näkyvistä. Rupesin sitten ryömimään pysytellen hyvin piilossa pensaitten takana, kunnes arvelin päässeeni kyllin lähelle voidakseni ampua. Hiivin kumminkin vielä hieman etemmäksi, ennenkuin taivutin ruohoa syrjään voidakseni katsella esteettömästi.
"Niin, siinä ne olivat edessäni aavistamatta ollenkaan vaaraa. Tuuli puhalsi sellaiselta suunnalta kuin sen pitikin, joten voin tarkastella niitä hetkisen ennen ampumista. Äkkiä lopettivat eläimet syöntinsä, nostivat päänsä pystyyn nuuskien tuulta ja kokoutuivat yhteen joukkoon? 'Nyt ne lähtevät pakoon', ajattelin, tähtäsin samalla suurimpaan ja laukaisin.
"Ennätin juuri painaa liipasinta, kun lauma pyörähti ympäri syöksyen suoraan minua kohti. Olin siksi kokenut, että ymmärsin eläinten jostain syystä säikähtäneen, mutta nähdessäni uroon, jota olin ampunut, potkivan kuolontuskissaan arolla, olin niin innoissani, etten joutanut ajattelemaan muuta. Tervehdin senvuoksi laumaa äänekkäästi hurraten rientäen samalla mäkeä alas tyhjä pyssy toisessa ja puukko toisessa kädessäni.
"En saanut milloinkaan tuota urosta haltuuni ja toivon, etten olisi sitä milloinkaan nähnytkään. Olin päässyt noin puoliväliin, kun satakunta ratsastavaa intiaania ilmestyi seuraavan kummun laelle hyökäten minua kohti niin nopeaan kuin heidän hevosensa vain pääsivät. Siinä ei ollut aikaa vitkastella, joten pyörähdin takaisin ja kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin ponini luokse.
"Silloin alkoi minusta tuntua, ettei päänahkani ollut lujassa, mutta onni oli puolellani. Pääsin lopultakin satulaan, ja ratsastukseni takaisin vaunuille intiaanein seuratessa minua karjuen ja kiljuen, oli varmaankin näkemisen arvoinen. Vaunuista muodostettiin heti linnoitus, ja nähtyään sen pysähtyivät punanahat neuvottelemaan juuri pyssynkantomatkan ulkopuolelle.
"Emme tietysti ollenkaan aavistaneetkaan mitä he puhuivat, mutta hetken kuluttua läksi koko joukko tiehensä kadoten pian näkyvistä. Kokemattomat joukossamme kiittivät onneamme että intiaanit läksivät tiehensä, mutta vanhemmat miehet nauroivat, vaikka siinä ei ollutkaan mitään nauramista, sanoen meidän ennen aamua kuulevan niistä enemmän. Leiriydyimme senvuoksi heti ja laitoimme kaikki varustuksemme kuntoon vihollisen paluun varalta.
"Metsästäjät kuluttivat tuon ajan valamalla luoteja ja puhdistamalla pyssyjään, kertoen villien pirullisuudesta vankejaan kohtaan rohkaistakseen siten kokemattomia lujaan vastarintaan.
"Sinä yönä vahdittiin tarkasti sidottuamme hevosemme kiinni vaunuihin, jottei niitä voitaisi varastaa. Naiset ja lapset saivat sijoittautua yhteen vaunuun, paitsi minua, joka olin saanut isältäni luvan ottaa osaa taisteluun, koska minulla oli pyssykin.
"Joukossamme oli monta hyvin urhoollista, jotka ikävöivät taistelua, mutta oli siinä sellaisiakin, jotka juuri silloin olisivat halunneet olla missä hyvänsä muualla, mutta ei siellä. He sattuivat juuri olemaan miehiä, jotka olivat kerskailleet enimmän ennen intiaanein tuloa.
"Muistan tuon yön vielä sangen hyvin, vaikka siitä onkin jo kulunut nelisenkymmentä vuotta. Olin siihen aikaan reipas viidentoista vanha nuorukainen ja ikäisekseni melko kehittynyt.
"No niin, lyhentääkseni kertomustani mainitsen vain, että yön saapuessa tulivat intiaanitkin takaisin. He luulivat voivansa yllättää meidät, mutta erehtyivätkin. He hyökkäsivät huutaen ja karjuen vaunulinnoitustamme vastaan koettaen peloittaa hevosemme karkuun, mutta ne oli sidottu niin lujasti, etteivät ne voineet päästä irti.
"Nuotiot oli sammutettu pimeän tultua, jotteivät intiaanit voisi tähdätä tarkasti. Ne tiesivät kumminkin, missä leiri sijaitsi, ja ampuivat meitä umpimähkään. Muudan tuollainen harhaluoti tappoi vanhan äitini, joka oli sijoittunut erääseen suojaisimmassa kohdassa olevaan vaunuun.
"Huomatessaan sen menetti isäni kokonaan malttinsa vannoen, että hän tappaisi kymmenen intiaania, vaikka hän menettäisikin oman päänahkansa yrityksessä. Saimme tehdä kaikkemme, jottei hän hyökkäisi intiaanein joukkoon murhattavaksi.
"Ne ampuivat, huusivat ja kirkuivat koko yön, ja juuri kun päivä sarasti, hyökkäsivät ne yhteisvoimin vaunulinnoitustamme vastaan koettaen tunkeutua siihen. Sitä me juuri olimme odottaneetkin. Oli tarpeeksi valoisaa voidaksemme tähdätä ja saatte uskoa, pojat, että me annoimme heille oikein isän kädestä. Kymmenen pyssyä ja pistoolia paukahteli alituisesti ja melkein jokainen luoti osui maaliinsa.
"Intiaanit hyökkäsivät päällikkönsä johdolla. Hän oli suuri mies, jolla oli kotkansulka tukassaan ja ratsunaan oivallinen mustangi. Kun hän oli päässyt meistä noin parinkymmenen metrin päähän, tähtäsin häneen tarkasti ampuen hänet siihen paikkaan. Hänen hevosensa sotkeutui hevostemme joukkoon ja eräs miehemme pyydysti sen suopungilla, ennenkuin se ennätti juosta pakoon.
"Kenttä oli täynnä kuolleita intiaaneja, mutta ainoastaan neljä meikäläistä oli kuollut.
"Punanahat olivat hyvin urhoolliset. Kolme kertaa he hyökkäsivät ja jokainen kerta tyhjensimme joukon heidän satuloitaan.
"Huomattuaan joutuvansa alakynteen läksivät he pakoon ja päästyään noin viiden- tahi kuudensadan metrin päähän meistä pysähtyivät he ampuen viimeisen yhteislaukauksen meitä kohti.
"Isäni oli mennyt vaunulinnoituksen edustalle voidakseen katsella pakenevia tarkasti, kun eräs noista viimeksi ammutuista luodeista tappoi hänet siihen paikkaan.
"Siten jäin vanhemmitta aivan turvattomaksi erämaahan, sillä sisaruksiani ei voitu ottaa huomioon, koska he olivat vielä niin nuoria.
"Heti, kun intiaanit katosivat näkyvistä, hautasimme tietysti kuolleemme, eikä se tuntunut ollenkaan hauskalta, sen saatte uskoa. Lopulta saimme sen kumminkin tehdyksi, ja valjastettuamme hevoset vaunujen eteen läksimme jälleen liikkeelle.
"Nyt olen kertonut teille melkein kaikki matkamme tapahtumat. Olimme kyllä myöhemminkin monessa pahassa pulassa saaden nähdä nälkääkin monta kertaa, mutta kaikilla asioilla on loppunsa ja niin oli matkallammekin.
"Sain työtä muutamasta Willametten sahasta ja oleskelin siellä sitten muutamia vuosia. Tuo elämä ei minua kumminkaan tyydyttänyt. Ikävöin niin vuoristoon ja metsiin, että eräänä päivänä kokosin tavarani unhottamatta paria naulaa parasta ruutia, millä milloinkaan on ammuttu luoteja riistaan, heitin oivallisen Jake Hawken-luodikon olalleni ja läksin vuoristoon elämään vapaata metsästäjän elämää.
"Ansaitsin heti melko hyvin, sillä majavan nahat olivat hyvässä hinnassa siihen aikaan, hyötymättä siitä kumminkaan sen enempää. Menetin nimittäin Sacramentossa eräänä yönä kaikki rahani pelissä jääden aivan puille paljaille. Päätin silloin pysyä erilläni tuollaisesta vastaisuudessa ja sen lupauksen olen pitänytkin.
"Aina siitä asti olen oleskellut täällä vuoristossa käyden ainoastaan kylissä silloin kun olen tarvinnut ruutia ja muita välttämättömiä kapineita; mutta tuon yön jälkeen en ole koskenut kortteihin. Tällainen poika ei tarvitse kahta opetusta, sen saatte uskoa.
"Voisin kertoa teille sadoista otteluista intiaanein kanssa mutta luullakseni saatte pian itsekin taistella heitä vastaan tarpeeksenne.
"Olen nyt matkalla itään päin Garyn linnoitukseen omissa asioissani, mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Minulle on yhdentekevää, missä milloinkin oleskelen."
Kun vanha metsästäjä oli lopettanut kertomuksensa, käytti Pierre tilaisuutta hyväkseen kertoen hänelle heidän äskeisen seikkailunsa intiaanein kanssa ja ikävän sattuman, joka oli riistänyt heiltä heidän toverinsa. Vanhus kuunteli kysyen aina silloin tällöin jotakin, kun ei joku asia tuntunut hänestä kyllin selvältä. Vihdoin hän huudahti:
"Tiedän, ketkä tuon tekivät! Varmasti samat roistot, jotka nylkivät Griff Evansilta päänahan Soda Creekissä noin kuukausi sitten. Katsokaa, Griff oli kerrassaan mainio ampuja ja hän ylpeilikin sanomalla, että niin kauan kuin hänellä on pyssy, ei maailmassa ole mitään, jota hänen tarvitsee pelätä. Hän oli liian rohkea ja varomaton, ja kerran kun hän nukkui majassaan, murhattiin hänet. Hän ei osannut aavistaakaan mitään, ennenkuin häneltä oli päänahka poissa. Nämä intiaanit kuuluvat Valkoisen Suden joukkoihin yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä."
"Luuletteko", kysyi Pierre, "että satumme vielä vastakkain heidän kanssaan?"
"Epäilen sitä suuresti! He ovat varmasti olleet matkalla linnoitukseen myymään nahkoja, ja silloin saatte olla varmat, etteivät he ilmaise mitään kohtauksestaan kanssanne. Sieltä ovat he luultavasti matkustaneet kotiinsa, jolloin ette tapaa heitä, ellette nyt erityisesti sitä halua."
Gaultier kehoitti syrjässä Pierreä pyytämään vanhaa Jakea heidän toverikseen metsästysretkelle ja lupaamaan hänelle kolmannen osan saaliista. Vanhan metsästäjän vastaus tähän ehdotukseen oli luonteenomainen:
"No niin, poikaseni, välipä tällä, vaikka rupeankin. Jos punanahat nylkevät päänahkanne, vannon, että kostan puolestanne ja vien kokoamanne nahat linnoitukseen. Jos taasen käy päinvastoin, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, menettelette luultavasti samoin. Minulla on jo koossa melkoinen joukko nahkoja, mutta niiden piilopaikan ilmoitan vasta sitten teille, kun vanha pää-parkani joutuu nyljettäväksi. Jos sanoisin teille tuon piilopaikan nyt, niin kuka takaa, ettette nylje päänahkaani heti odottamatta intiaaneja avuksenne."
"Jos saamme teidät toveriksemme", sanoi Pierre, "tulemme niin iloisiksi, ettemme nyt jouda muuta ajattelemaankaan. Sitäpaitsi ovat kokemuksenne meille suureksi hyödyksi silloin kun joudumme tekemisiin intiaanein kanssa."
"No niin, eivät ne ainakaan ole vahingoksikaan, sanon sen teille rehellisesti, poikaseni. Kun meistä nyt on tullut tovereita, saanen ehkä kysyä, mihin oikeastaan olette matkalla?"
"Aiomme metsästellä Bull Poundin lähteillä", vastasi Pierre.
"Luultavasti tiedätte, missä ne sijaitsevat?"
"Varmasti, sillä sieltähän minä juuri palailen", sanoi Jake. "Niin, olen tehnyt melko suuren kierroksen aivan yksinäni. Sinne on hirveän pitkä matka, mutta sen voi tehdä kumminkin helpommin kanootilla kuin jalkaisin."
"Eikö teillä ollut hevosta?" kysyi Gaultier.
"Oli minulla hevonenkin, mutta minun oli pakko syödä se. Niin, aivan valehtelematta! Jouduin kolmeksi viikoksi sellaiseen hiekkaerämaahan, ettei siellä ollut jalan juoksevaa eikä siivin lentävää. Minun oli niin muodoin joko ammuttava hevoseni tahi kuoltava nälkään, johon en ollenkaan ollut taipuvainen, koska yhdellä ainoalla laukauksella voin hankkia viisisataa naulaa tuoretta lihaa. Se riitti minulle niin pitkäksi ajaksi, kunnes sain muuta riistaa. Ei, Jake Hawkenia ei vain niin hevillä nujerreta. Voitte olla varmat, että silloin on tosi kysymyksessä, kun hän kellistyy."
Sovittiin senvuoksi, että jatketaan matkaa ja metsästetään yhdessä, ja jaetaan saalis kolmeen osaan. Jake kertoi heille onnistuneensa viime vuonna erinomaisesti ja myyneensä nahat hyvästä hinnasta erääseen turkisyhtiön linnoitukseen.
Gaultier ei ollut milloinkaan ennen ollut näin kaukana lännessä kuin nyt, ja senvuoksi hän päivittäin odottikin näkevänsä puhveleita, joita hän oli luullut olevan paljon läntisillä aavikoilla.
Niinä viikkoina, jotka seurasivat heidän tutustumistaan Jakeen, kulkivat he niin nopeasti kuin suinkin. Seudut olivat jo kokonaan muuttuneet. Metsäin sijalle oli tullut aavoja asumattomia aavikoita, joissa oli siellä täällä yksinäisiä metsiköitä kuin saaria vihannuuden valtameressä. Siellä oli riistaa runsaasti, mutta puhveleita ei vain vielä näkynyt.
Eräänä päivänä päivällisaikaan heidän juuri syödessä herkullista hirvenpaistia säpsähtivät he kuullessaan jyrisevää ääntä, joka muistutti kaukaista ukkosta. Molemmat nuorukaiset otaksuivatkin sitä sellaiseksi, mutta Jake painoi korvansa maata vasten kuunnellen hetkisen tarkkaavaisesti. Sitten hän suoristautui jälleen sanoen tyynesti: "Siellä on puhveleita."
"Puhveleitako?" huudahti Gaultier.
"Vai puhveleita!" huusi Pierrekin hypäten seisoalleen kuten Gaultierkin ja tarttuen pyssyynsä.
"Hei pojat", sanoi Jake, "älkäähän kiirehtikö! Kuluu jonkun aikaa, ennenkuin ne ovat täällä, sillä ne ovat vielä parin penikulman päässä. Tämä poika ei liikahdakaan, ennenkuin on syönyt liha-annoksensa loppuun, älkää luulkokaan."
Hilliten kiihkonsa odottivat nuorukaiset tyynesti, että heidän kylmäverinen toverinsa lopettaisi syöntinsä. Sillä aikaa koveni tuo kaukainen jyrinä asteittain kovemmaksi ja lopulta voitiin jo erottaa erityisiä ääniä, ammumista ja karjumista.
Äkkiä tempautui Jake välinpitämättömyydestään, ja käskettyään nuorukaisia menemään kanootin luo alkoi hän kiivetä törmälle, joka oli näköalan esteenä sinne päin, josta puhvelit lähestyivät.
Päästyään laelle katsoi hän tiukasti siihen suuntaan hetkisen ja juoksi sitten niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti takaisin rantaan huutaen: "Nyt kanoottiin nopeasti, sillä tässä on tosi kysymyksessä! Tuossa laumassa on ainakin kymmenentuhatta puhvelia, ja ellemme pääse kanoottiin siekailematta, polkevat ne meidät mäsäksi kuin majavan raadon."
Ja niin todella olikin, sillä juuri kun metsästäjät pääsivät kanoottiin ja saivat sen työnnetyksi irti rannasta, alkoi jonkun matkan päässä joesta olevan törmän laelle ilmestyä eläimiä, jotka riensivät mielettömästi eteenpäin kuin paeten jotakin kauheata ja ääretöntä vaaraa.
"Eläköön", huusi Jake. "Ampukaa nyt, pojat, niin, että maailma raikuu! Niiden kyttyrät ja kyljet ovat herkullista ruokaa." Sanottuaan sen kohotti hän pitkän pyssynsä ja laukauksen vaikutuksesta kaatui muudan lehmä, joka oli hieman erillään muusta laumasta, kyljelleen, nousi taasen jaloilleen, mutta kaatui jälleen rannalle koettaen enää turhaan nousta.
Gaultier ja Pierre valitsivat kumpikin otuksensa alkaen paukutella winchestereillään kuin mielettömät.
Nähtyään vihollisen edessään koettivat johtavat puhvelit kääntyä takaisin, mutta jäljessä tuleva villiintynyt lauma pakotti ne jälleen eteenpäin. Ne kääntyivät senvuoksi vinosti syrjään syöksyen jokeen noin sadan metrin päässä ylempänä, jossa joki oli niin tyyni ja syvä, ettei uivista eläimistä näkynyt muuta kuin päät.
Takaa tuleva lauma tunkeutui jokeen nopeammasti kuin toiset voivat uida, joten koko joki oli pian täynnä toisiansa puskevia, ammuvia, säikähtyneitä eläimiä, jotka kirjaimellisesti täyttivät koko virran rannasta rantaan monien satojen metrien leveydeltä.
Metsästäjät eivät innoissaan huomanneetkaan, että eläimet olivat kiertäneet heidät, kunnes vaaran aiheuttama tunne, että heidän hauras kanoottinsa murtuu, kiinnitti itsestään heidän huomionsa.
Toistakymmentä suurta härkää myllersi ja mylvi joessa aivan veneen vieressä pannen sen hyppimään aalloilla kuin munan kuoren.
Muudan eläin näytti päättäneen hyökätä heidän kimppuunsa, sillä se ui suoraan venettä kohti sen pienten silmien kiiluessa vihaisesti sen otsaa peittävien kiharain karvojen välistä. Vanha Jake huomasi ensin vaaran.
"Halloo, pojat, tuolla vanhalla karva- ja nahkakasalla on paha mielessä, mutta luullakseni tämä laimentaa sen intoa." Puhuessaan nosti hän jo pitkän pyssynsä poskelleen, mutta kun hän painoi liipaisinta kuului vain naksahdus eikä pyssy lauennutkaan.
Pierre ja Gaultier olivat myöskin tähdänneet härkää, joka oli nyt vain noin viiden metrin päässä. Nuo kaksi laukausta kuulostivat yhdeltä, ja kun ne kaikuivat, kohottautui puhveli hurjasti vedestä kaatuen sitten kyljelleen ja alkaen ajelehtia virran mukana.
Pyssyjen paukahdukset ja vanhan Jaken hurjat huudot karkoittivat veneen läheisyydessä olevat puhvelit niin, että metsästäjät voivat hengittää vapaammin huomatessaan jälleen olevansa turvassa.
He lopettivat ampumisensakin, koska heitä inhoitti tarkoitukseton teurastus. Heillä olikin jo tarpeeksi lihaa pitkiksi ajoiksi, luultavasti pitemmäksi kuin se pysyisi hyvänäkään. Gaultier oli onnesta aivan suunniltaan, sillä hän oli ampunut monta puhvelia. Hän kuunteli vanhan Jaken kehumisia hänen taidostaan niin ujosti, että selvästi voitiin huomata hänen täydellinen tyytyväisyytensä.
"Sinusta tulee kyllä aikojen kuluessa mainio metsästäjä, jos vain saat elää", huomautti Jake. "Ammuit nuo puhvelit kieltämättä kuin mies. Luullakseni vanha Ephraimkin surisi kuolemaasi katkerasti itkien."
Lauma oli nyt kokonaisuudessaan uinut joen yli, ja metsästäjät aikoivat juuri nousta maihin nylkemään ja paloittelemaan eläimiä, kun heidän huomionsa kiintyi suureen susilaumaan, joka oli seurannut eläimiä, anastaakseen jokaisen kuolleen ja väsyneen puhvelin. Ne olivat nyt ujostelematta hyökänneet rannalla olevien metsästäjien ampumien eläinten kimppuun repien ja syöden niiden lihaa niin ahnaasti kuin suinkin vain voivat.
Tämä oli jo vanhan Jakenkin mielestä liikaa. "Nuo häpeämättömät roistot", huudahti hän, "aikovat anastaa lihamme, mutta luullakseni on vanhalla toverillani siihen jotakin sanottavaa."
Sanottuaan sen ojensi hän luodikkonsa lauman suurinta kohti ja kun hän laukaisi, hypähti peto ilmaan maaten sitten aivan hiljaa.
Pierre ja Gaultier valitsivat myöskin kumpikin pedon ja molemmat onnistuivat ampumaan otuksensa. Pierre voitti kokonaan vanhan Jaken sydämen ampumalla monta onnistunutta laukausta noihin hiipiviin petoihin, jotka pakenivat töyrään yli niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti.
"Nuo teidän pyssynne ovat mainioita aseita", huomautti hän. "Mistä olette ne ostaneet?"
Pierre kertoi hankkineensa ne New Havenista, Connecticutin valtiosta vähän aikaa sitten juuri tätä metsästysretkeä varten. Jaken kiintymystä omaan varmaan pyssyynsä ei kumminkaan mikään sen ja makasiinikiväärien välinen vertailu voinut vähentää.
"Se on pelastanut henkeni useammasti kuin kerran", sanoi hän, "ja monen harmaan karhun vaelluksen on se lopettanut. En voi luopua vielä vanhasta pyssystäni. Olemme olleet kuin mies ja vaimo melkein parikymmentä, vuotta, jos nyt niin voidaan sanoa, ja niin kauan kuin se ampuu tarkasti, emme aio erota."
Vanhus oli nyt päässyt oikeaan vauhtiinsa. Hänellä oli jälleen kerrankin lihaa, ja sinä yönä kertoi hän leiritulen ääressä tarkkaavaisesti kuunteleville tovereilleen monta hiuskarvan varassa ollutta pelastusta ja vaarallista seikkailua, suurten kyttyräpalasten paistuessa kekäleillä ja mehuisten viipaleiden siirtyessä tulikuumina hänen suureen vatsaansa.
Suuria lihakimpaleita oli asetettu melkoisten nuotioiden viereen paistumaan. Metsästäjät olivat rakentaneet ne saadakseen lihan sellaiseen kuntoon, ettei se pilautuisi matkan kestäessä.
Oli jo myöhäinen, ennenkuin he sinä iltana paneutuivat levolle. Huolimatta susista, jotka rähisten tappelivat joen rannalle jääneistä puhvelien raadoista, vaipuivat nuorukaiset vihdoinkin raskaaseen uneen jättäen vanhan Jaken ensimmäiseksi vahtimaan. Sen kestäessä lohdutti tämä itseään vieläkin kyljyksillä ja herkullisen kyttyrän viipaleilla.