VI.
CHESTERFIELD. JAKEN MIELIPITEITÄ. ANTILOOPPEJA.
Tarkoituksemme ei ole kertoa kaikista seikkailuista, joihin kolme metsästäjäämme joutuivat matkallaan Kalliovuorille. Heidän päivänsä kuluivat yleensä vain kanootin melomisessa mitään sen jännittävämpää tapahtumatta, ellemme ota lukuun jotakin tilapäistä metsästysretkeä aavikoille tahi virran rannoilla kasvaviin metsiin.
He viettivät muutamia päiviä Chesterfieldissä. Pierre ja Gaultier olivat taloudenhoitajan vieraita ja Jake tapasi siellä muutamia vanhoja tuttuja, joiden sydämelliset tervehdykset ja kummalliset mielipiteet huvittivat nuorukaisia suuresti.
"Halloo, Jake, vanha karhu", huudahti muudan, "ojennahan tänne kourasi! Luulin sinun kellistyneen silloin kun mustajalat nylkivät Elk Biddleltä päänahan. Hurraa puolestasi, vanha koni! Missä olet oikein oleskellut? Oletko käynyt mustajalkojen luona saadaksesi tammasi ja turkiksesi takaisin?"
"Kävinpä tietenkin!" vastasi Jake. "Sain takaisin vanhan tammani varmasti ja nyljin sen mustalta ryöstäjältä päänahan. Jollakin noista roistoista on vanhat säärystimeni kumminkin vielä. Luullakseni ei noille haisunäädille ole ollenkaan terveellistä tehdä minulle tuollaisia kepposia."
"Ei varmaankaan, ainakaan minun mielestäni!" vastasi hänen ystävänsä.
Nämä vanhat toverit viettivät yhtymistään oikeaan vuoriston tapaan, pannen toimeen hurjia juominkeja. Koko metsästyskauden tulokset tuhlattiin whiskyyn, jota nuo villiintyneet miehet joivat kuin vettä.
Vietettyään neljä päivää linnoituksessa läksivät metsästäjämme sieltä. Miehistö ja metsästäjät kokoontuivat rannalle katsomaan heidän lähtöään pannen vaarat raikumaan huudoillaan, kun kevyt kanootti alkoi jälleen halkoa leveän Saskatchewanin aaltoja.
Ensimmäisten penikulmain taipaleella puhuivat matkustajat vain vähän ollen luultavasti suruissaan poistuttuaan sivistyksen viimeisestä etuvartijasta, jota he eivät tulisi näkemään pitkiin aikoihin. Mutta mitä sitten Pierre ja Gaultier, joiden suhteellisesti suurempi sivistysmäärä teki heidät vastaanottavaisemmiksi tuollaiselle tunteelle, lienevät ajatelleetkaan, eivät mitkään olosuhteitten muutokset voineet lamauttaa vanhan Jaken mieltä pitkäksi ajaksi. Hän murahteli silloin tällöin itsekseen kuin jotakin mutkikasta arvoitusta ratkaistaessa.
Vihdoin uskalsi Pierre kysäistä vanhukselta, mitä tämä ajatteli.
"Mitäkö ajattelen. Kuulkaa nyt sitten, niin selitän sen teille. Ajattelin vain, miten oikein menettelisin saadakseni pari naulaa tupakkaa ja naulan ruutia."
"Niinkö?" sanoi Gaultier. "Keneltä aiotte ostaa ne ja mitä varten? Luulin teidän täyttäneen ruutisarvenne ja tupakkakukkaronne ennen poistumistamme linnoituksesta."
"Niin teinkin, poikaseni", vastasi metsästäjä. "En ole enää luullakseni niin kokematon, etten ottaisi vanhalle toverilleni evästä mukaan, mutta mielestäni ei lisäkään pahaa tekisi, jos vain voisin sitä hankkia. Niin, näitte kai linnoituksessa Bill Bucknallin? Mustajalat olivat jo vähällä olleet viedä häneltä päänahan, kun pojat ennättivät ajoissa apuun. Hän kertoi minulle, minkänäköinen tuo mies on, joka oli tehdä hänelle tuollaisen kolttosen, ja lupasi minulle tuon määrän ruutia ja tupakkaa, jos tuon hänelle tuon punaihoisen päänahan. Tätä juuri ajattelin, poikaseni. Leukani saisivat liikkua puoli talvea pureskellessani tuota paria naulaa, aivan varmasti."
Tämä erikoinen selitys pani nuorukaiset niin nauramaan, että surumielisyys, johon he olivat olleet vaipumaisillaan, kokonaan haihtui.
"Kuinka, Jake", sanoi Pierre, "ette suinkaan te voi ampua intiaania, jonka kanssa ette ole riidassa ja jota ette milloinkaan ole nähnytkään? Murhahan se olisi?"
"Niin, sehän se juuri vaikeuttaakin asiaa", vastasi vanha metsästäjä. "On totta, etten ole milloinkaan nähnyt tuota roistoa, enkä häntä vihaa, mutta kun näen tuon haisunäädän, päästän hänet ensi kerralla menemään. Se muuttaa asian, eikö muutakin?"
"Miten se sitä voi muuttaa?" kysyivät nuorukaiset.
"En ole ikinä nähnyt niin suuria tyhmeliinejä kuin te olette!" huudahti hämmästynyt metsästäjä. "Ettekö ymmärrä, että jos päästän tuon punanahan karkuun, saan olla ilman tupakkaani niin kauan kuin hän on vielä hengissä? Siinä on luullakseni riidanaihetta tarpeeksi. Mutta saatte olla varmat, että koetan saada hänet jälleen käsiini niin pian kuin suinkin."
Koska vanhan Jaken siveyskäsitteet olivat liian erikoiset nuorukaisten käsitettäviksi, huomauttivat he ainoastaan, ettei hän antautuisi mihinkään tyhmänrohkeaan yritykseen, joka voi saattaa sekä heidät että hänet itsensä vakavaan vaaraan.
"Ei ole pelkoa", vastasi Jake. "Haluan kellistää vain tuon yhden, tahtomatta senvuoksi hyökätä koko heimon kimppuun. Aion odottaa, kunnes saan hänet vaivatta."
Nuorukaiset koettivat saada vanhusta luopumaan päätöksestään, mutta heidän yrityksensä olivat alussa aivan turhat. Hän ei voinut ymmärtää, että yhden tahi useamman intiaanin ampuminen erikoisesti loukkaa siveyskäsitteitä, semminkin kun tässä tapauksessa tuo kirottu punanahka oli hyökännyt hänen ystävänsä Bucknallin kimppuun, jolloin tämä oli melkein ollut menettää päänahkansa.
Lupaus ruudista ja tupakasta vaikutti epäilemättä suuresti asiaan. Lännen metsästäjistä ja kullankaivajista ei, totta puhuen, yhden intiaanin tappaminen ollut sen suurempi synti kuin puhvelinkaan ampuminen.
"Mutta täytyneehän teidän, Jake", sanoi Pierre, "myöntää, että intiaani, vaikka hän nyt onkin villi, on kumminkin ihminen, ja ihmisen tappaminen ainoastaan senvuoksi, että siten voi saada hieman tupakkaa ja ruutia, on kauhea rikos, josta teidän on vastattava Kaikkivaltiaalle."
"Mitä vielä!" huudahti tuo itsepäinen vanha syntinen. "Sinähän puhut aivan kuin nuo mustatakkiset lähetyssaarnaajat, joista riistankin ampuminen sunnuntaina on syntinen teko. Olen oleskellut lapsuudestani asti aavikoilla ja vuoristossa, mutta en ole vielä milloinkaan kuullut intiaanien tappamista sanottavan vääräksi, ellei hän kuulu ystävälliseen heimoon. Kun intiaanit samoilevat aavikoilla silloin kun he ovat sotajalalla, on parasta, että ammutte heitä niin monta kuin suinkin, tahi muuten tappavat he teidät, sanon sen teille suoraan, poikaseni. Siinä laulussa ei ole luullakseni muuta kuin yksi sävel."
"Mutta", vastasi Pierre, "tässä tapauksessa aiotte tappaa tuon intiaanin vain senvuoksi, että saisitte hieman tupakkaa ja ruutia, ettekä itsepuolustuksessa, jolloin tuollainen teko on anteeksiannettava. Tiedän, Jake, varmasti, että teidänkin tuntonne tuomitsee tuollaisen teon. Muistakaa, että vaikka intiaani onkin villi, ei se ole hänen syynsä ollenkaan. Hän on vain sellaiseksi syntynyt ja kasvanut. Ja jos hän suuressa tietämättömyydessään kiduttaakin vihollisiaan ollen julma ja kostonhimoinen, ei teidän, joka olette valkoinen mies ja jalompaa rotua, sovi ollenkaan seurata hänen huonoa esimerkkiään."
"Sinun, herraseni", sanoi metsästäjä töykeästi, "olisi pitänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi. Aavikoilla ei ole monta, jotka kantavat pyssyä ja ajattelevat noin. Neuvon sinua myymään pyssysi, ostamaan virsikirjoja ja mustia vaatteita ja matkustamaan mustajalkojen luo lähetyssaarnaajaksi. Kiellä heitä nylkemästä valkoisilta päänahkoja, murhaamasta ja raiskaamasta heidän naisiaan. Kerro heille raamatun niin käskevän, niin kuulet, mitä he sinulle sanovat. Saat kiittää onneasi, elleivät he aloita sinusta heti. Ha, ha, haa!" Vanhus alkoi nyt nauraa niin makeasti kuin tämä päätelmä lähetyssaarnaajan toimesta olisi ollut erikoisesti hullunkurinen.
"Voitte olla aivan oikeassa, Jake", vastasi Pierre, "mutta kaksi punaista eivät vastaa yhtä valkoista. Vaikka intiaanit tekevätkin väärin, ei se ole mikään syy, että me, jotka olemme valistuneempia, myöskin teemme niin. Toivon senvuoksi, että niin kauan kuin olemme toveruksia, ette syyttä tapa yhtään intiaania, jonka satumme kohtaamaan. Jos he hyökkäävät kimppuumme, on meidän tietysti silloin pakko puolustaa itseämme, jolloin he saavat syyttää itseään seurauksista. Omatuntoni soimaa minua usein öisin", lisäsi Pierre, "maatessani valveilla vuodattamani veren vuoksi, vaikka olenkin kiitollinen, ettei se ole tapahtunut muulloin kuin itsepuolustuksessa. Ihmisen tappaminen on kaikesta huolimatta kauhea asia, kun hänet lähetetään Jumalan valtaistuimen eteen pienimmättäkään varoituksetta, ehkä rikollisen elämän tahrat sielussaan. Olen usein ajatellut poistua kokonaan metsistä ja aavikoilta jonnekin, jossa saan elää rauhassa ja jossa en milloinkaan joudu sellaiseen tilanteeseen, että minun olisi pakko vuodattaa lähimmäiseni verta."
Pierre puhui hyvin lämpimästi, ja kun hän lopetti, näytti vanha Jake, jolle hänen sanansa erittäinkin oli aiottu, hyvin levottomalta.
Yskittyään ja katseltuaan puolelle ja toisellekin huudahti vanha metsästäjä vihdoinkin: "Saisin hävetä melkoisesti, poikani, ellen myöntäisi sinun olevan oikeassa! Tunnen sen täällä", sanoi hän painaen kädellään sydäntään, "että kaikki puhumasi on totta. Vanhaan mieleeni muistuu nyt aika, jolloin en ollut kuin noin polvenkorkuinen poikanen ja jolloin vanhalla äidilläni oli tapana sanoa: 'Jake, älä milloinkaan kosta pahaa pahalla, ja kun toiset tekevät sinulle vääryyttä tahi puhuvat pahaa sinusta, anna heille anteeksi. Voi sattua, että jonakin päivänä itsekin haluat anteeksiantoa, ja tämä on ainoa keino sen saavuttamiseksi.' Sellaiset olivat hänen sanansa. Muistan ne vielä niin hyvin kuin ne olisi lausuttu eilen, vaikka siitä onkin jo hirveän pitkä aika. Mutta luullakseni ovat ne näinä pitkinä vuosina olleet salpautuneina ja suljettuina johonkin."
"Muisteleminen ei ole milloinkaan liian myöhäistä, Jake", sanoi Gaultier, "ja kaikkien meidän on opittava läksymme. Ampuessamme joka päivä kaikenlaista riistaa kovenee luonteemme pian, ja silloin on melkein yhtä helppo ampua ihmistäkin kuin jotakin muuta."
"Aivan niin", vastasi Jake, "niin juuri. Kuunnellessani puhettanne huomasin olleeni väärässä ja toivon voivani muuttaa tapojani ennenkuin se on liian myöhäistä. Mutta vanhat toverini eivät tule uskomaan sitä milloinkaan. Ei, he eivät tule käsittämään, että vanhan Jaken mielestä syyttömän intiaanin tappaminen on väärä teko."
"Viis heistä, Jake", sanoi Pierre. "Omantuntonne hyväksyvä ääni korvaa täydellisesti tuollaisten tietämättömien halveksimisen."
"Tuo on varmaankin yhtä totta kuin Jumalan sana", sanoi Jake, "ja pojat, aion noudattaa neuvoanne. Mutta", lisäsi hän, "jos tuo roisto, joka aikoi viedä Billyn päänahan, hyökkää monen muun samanlaisen kanssa kimppuumme, mahtaneeko silloinkin hänen tappamisensa olla väärin?"
"Niin!" sanoi Pierre, "jos hän hyökkää kimppuunne ja te tapatte hänet rehellisesti ja kunniallisesti, koska ette voi muuten suojella henkeänne, ei sellainen ole väärin. Mutta jälkeenpäin en riistäisi häneltä päänahkaa. Emme saa häväistä kuolleita, ja varmastikaan emme sellaisesta syystä kuin te aiotte."
"Ehkä olet oikeassa", vastasi vanhus, "vaikka en voikaan täydellisesti yhtyä mielipiteeseesi. Tuo punanahka ei sitten enää tiedä, vaikka riistänkin häneltä päänahan, sillä mitäpä hän toisessa maailmassa sillä enää tekee. Niin, vaikka siis lupaankin, etten tapa tuota intiaania, jos suinkin vain voin olla sitä tekemättä, riistän häneltä hiukset yhtähyvin omantunnoin kuin jos ottaisin hänen pyssynsä ja hevosensa."
Tyytyen vastaväitteittensä tulokseen lopettivat nuorukaiset nyt keskustelun tästä asiasta. Pierre rupesi kumminkin jäljestäpäin puhelemaan siitä, ja huomattuaan miten kokonaan tietämätön vanha Jake oli kristinuskon yksinkertaisimmistakin totuuksista, kulutti hän monta tuntia päivästä opettaakseen Jakelle parhaansa mukaan uskonnon alkeita, joita metsästäjä kuunteli ensin hyvin kärsimättömästi, mutta sitten mielenkiinnoin, joka päivittäin vain eneni. Häntä ei ensin voitu saada uskomaan lunastuksen suurta salaisuutta, mutta kuultuaan kaikkien kristittyjen luottavan siihen huudahti hän: "Tämä voittaa kaiken! Jumala on tehnyt tämän kaiken puolestani ja minun on sittenkin vaikea kääntyä pois pahalta tieltäni hänen vuoksensa. Pojat, älkää puhuko minulle enempää tästä! Lähden metsästyskauden loputtua lähetysasemalle saadakseni kasteen, sillä näytän olevan yhtä varmasti pakana kuin pyssynlaukaus."
Kylvettyään näin hyvän siemenen jättivät nuorukaiset sen nyt kohtalon armolliseen huomaan. Kertomuksellamme ei ole enää mitään tekemistä tässä asiassa, mutta ilmaiskaamme kumminkin, että vanha Jake piti sanansa, ja hänen puheensa rehellisyys miellytti suuresti lähetyssaarnaajaa.
Eräänä päivänä päättivät he pysähtyä muutamiksi tunneiksi metsästämään. He olivat huomanneet muutamia antilooppeja ja Gaultier oli ehdottanut, että he koettaisivat hiipiä niiden kimppuun.
Jake ja Pierre eivät olleet ollenkaan haluttomat vaihtamaan puhvelinlihaeväitänsä muutamiin herkullisiin antiloopin paisteihin. Senvuoksi sitoivatkin he mielellään kanoottinsa erääseen puuhun kiinni, ja otettuaan pyssynsä mukaansa nousivat metsästäjät rannalle, kiiveten sitten varovaisesti törmälle voidakseen katsella ympärilleen.
Heidän eteensä leviävä seutu oli osaksi aavikkoa osaksi metsää, jota kasvoi siellä täällä pienissä saarekkeissa. Niiden välissä jonkun matkan päässä kuljeskeli kuusi antilooppia rauhallisesti laitumella.
Tuuli puhalsi onneksi aavikolta metsästäjiin päin, ja niinollen ei eläimillä vielä ollut aavistustakaan niitä uhkaavasta vaarasta.
Pierre ehdotti muille, että hän koettaa yksin ryömiä eteenpäin saadakseen ampua, mutta vanha Jake, joka ei näyttänyt oikein luottavan Pierren kokemuksiin, kielsi sen sanoen tietävänsä, miten noita "pukkeja peijataan", ja ryhtyi samalla näyttämään tovereilleen, miten se tapahtuu.
Hän ryömi eteenpäin ruohokossa pitäen samalla tarkasti silmällä antilooppien liikkeitä. Silloin kun ne lakkasivat syömästä, pysähtyi hänkin ryömiäkseen jälleen eteenpäin heti kun eläimet painoivat turpansa mehevään ruohoon. Nuorukaiset uskalsivat tuskin katsella ruohon latvojen lomitse ja odottivat jännityksellä, miten seikkailu päättyisi.
Vanha Jake oli kärsivällinen kuin kissa ja taitava kuin käärme, kun riistan kimppuun hiipiminen oli kysymyksessä. Hän käytti hyödykseen jokaista pientä pensastakin päästäkseen tuumankaan verran eteenpäin, kunnes lopulta hänen ja antilooppien välissä oli vain aukea nurmikko.
Sen poikki huomaamatta hiipiminen oli hänellekin mahdotonta ja eläimet olivat vielä niin kaukana, ettei ollut viisasta ampuakaan. Mutta vanhalla Jakella oli omat keinonsa.
Käyttäen hyväkseen noiden eläinten suurta uteliaisuutta odotti hän, kunnes ne katsoivat häneen päin, jolloin hän heilautti kättään nopeasti ilmassa vetäisten sen heti jälleen takaisin.
Antiloopit huomasivat heti tämän tavattoman ilmiön. Ne lopettivat syöntinsä katsoen tarkkaavaisesti siihen suuntaan, mutta vanha metsästäjä oli liian viisas tyydyttääkseen niiden uteliaisuutta heti. Hän odotti minuutin tahi pari maaten hiljaa paikoillaan, kunnes eläimet alkoivat jälleen syödä, jolloin hän uudisti merkkinsä.
Antiloopit näyttivät selvästi ajattelevan, että tässä oli jotakin salaperäistä, joka kaipasi selvitystä. Ne katsoivat kaikki tutkivasti astuen muutamia metrejä lähemmäksi.
Jake heilautti jälleen kättään ja jälleen astuivat nuo uteliaat eläimet eteenpäin. Silloin huiskautti Jake punaista kaulahuiviaan, ja tämä erikoinen ilmiö kiihoitti eläinten uteliaisuuden äärimmilleen.
Ne tulivat pelkäämättä noin sadan metrin päähän piiloutuneesta metsästäjästä, joka samalla kohotti huolellisesti pyssynsä tähdäten pienen lauman johtajaurosta. Näkyi hieman valkoista savua, kuului kumea paukahdus, seurasi hurja hyppy ja tuo solakka eläin kaatui nurmikolle, sen toverien kiitäessä pois tuulen nopeudella.
Vanha Jake oikaisi hontelon ruumiinsa ja latasi huolellisesti pyssynsä, tapa, jota kaikki vanhat metsästäjät noudattavat, ennenkuin he astuvat askeltakaan ammuttuaan. Sitten hän meni kuolleen antiloopin luo ja leikattuaan sen kurkun poikki, nakkasi hän sen olalleen ja palasi nuorukaisten luo.
"Niin", sanoi hän heti tultuaan lähemmäksi, "tällä tavoin on noita eläimiä petettävä. Ne ovat niin uteliaita, että niiden on välttämättä saatava selville kaikki, mitä ne eivät heti ymmärrä. Vannon, että tämäkin sai synnistään paljon enemmän kuin hän ansaitsikaan."
Koska nyt oli aika, jolloin he tavallisesti pysähtyivät syömään, sytyttivät he tulen, ja pian pihisivät keppeihin pistetyt herkulliset antiloopin paistit kekäleitten yllä tuoksuavan kahvin hajun levitessä leirin ympärille.