MAALAISHIIRI JA KAUPUNKILAISHIIRI
Vanhan tarinan mukaan oli maalaishiiri kerran kutsunut kaupunkilaisen siskonsa maalaispitoihin ja hankkinut kestitykseksi kaikkea, mitä siellä päin oli saatavissa: homehtuneita leivänkuoria, juustonmuruja, eltaantuneita puuronjätteitä, pilaantunutta sianlihaa ja muuta semmoista. Mutta kaupunkilaishiiri oli niin hyvin kasvatettu, että tekeytyi kaikkeen tyytyväiseksi, virkkaen kuitenkin lopuksi: »Siskoseni, miksi viitsit olla näin kurjassa tilassa, vaikka voisit olla onnellinen? Miksi tahdot elää kituuttaa tällaisessa autiossa paikassa ja ihan kuolla nälkään? Eihän sinun tarvitsisi muuta kuin tulla minun kanssani kaupunkiin. Siellä saisit nauttia maailman ihanuuksista, mitä ikinä sydämesi osaisi haluta.» Tällaista houkutusta maalaishiiri ei kyennyt vastustamaan. Niinpä hiiret lähtivät yhdessä sipsuttamaan ja puoliyön tienoissa saapuivat perille. Kaupunkilaishiiri näytti ystävälleen aitan, ruokasäiliön, keittiön ja muut sopet, jonne sen oli tapa kerätä varastoa, ja sitten opasti sen ruokasaliin, missä vielä oli pöydällä runsaita tähteitä äskeisestä herkullisesta illallisesta. Maalaiselle tarjottiin nyt, mikä olisi sen mielestä parasta, ja molemmat kapusivat samettiselle pielukselle yhdessä syömään herkkua. Kun maalaistollikko ei ikinä ollut nähnyt tai kuullut, että maailma voi olla näin ihana, siunasi se mielessään olojensa muutosta, mutta silloinpa pahaksi onneksi ovi temmattiin äkkiä auki, ja sieltä ryntäsi sisään joukko mekastavia renkejä ja piikoja ja koiria. Nyt tuli hiirille kova hätä, kuinka pelastaisivat nahkansa. Pahemmassa pulassa oli vieras, joka ei ollut ennen joutunut tällaiseen leikkiin. Mutta sen onnistui kuitenkin pujahtaa nurkkaan, ja siellä se makasi läähättäen ja kauhusta vavisten, kunnes seurue meni tiehensä. Kun salissa sitten taas oli rauha, sanoi se: »Kuuleppa, hieno siskoni, jos täällä kaupungissa huhdotaan tällä tavalla, niin mieleni tekee päästä takaisin maalle, syömään vaikka homehtunutta juustoa; sillä paljoa mieluummin nakertelen pikku kolossani kuivia leivänkuoriakin, jollei tarvitse pelätä mitään vaaraa, kuin olisin koko maailman emäntä ja korvissani aina humisisi hätä ja riivattu melu.»