XXXIII.
En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä, jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan karkoitin sen kauhulla luotani.
Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut, yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:
Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.
Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset, maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle", sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen astui ulos, löi sydämeni haljetakseen.
"Jos sallitte", sanoi rouva, "menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni."
Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.
Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:
"Rakastatko minua?"
Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa. Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle siitä, poistui Violet.
"Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan, että minulla näin pian olisi kihlattu tytär."
Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen: kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä paljon.
Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme silmissään. Säikähdin.
"Ei, ei," sanoi hän. "Olen liian onnellinen."
Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä suloisimmaksi hymyilyksi.
"Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla, jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi hetkeksi hänen kasvoilleen.
"Violet", kuiskasin. "Vaimoni!"
Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan kiihkeästi:
"Ainaisestiko?"
"Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa sydämeni samoin.
Emme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista tuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta suloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi Violet minulle:
"Tulkaa huomenna kello yksitoista, tapaatte minut täällä."
"Tulkaa?" sanoin. "Tapaatte?"
"Tule", vastasi Violet hymyillen, "Tapaat minut, mutta vain näin kahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna", lisäsi hän hiljaa ja arasti. "Huomenna toivon saavani sinulta…"
Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet.
Jätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin.
Nyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun miss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista kylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen, jossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi takaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen isänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut myrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli puhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet mitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko he sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille, tai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna juhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä hänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän aina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille annetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut hänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in perhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton vuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi suostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei hän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada hänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia suututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat hänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi, ei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut, että Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan matkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta puolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen, toiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta. Stehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss Yves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi aikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden, ja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli ollut hyväntahtoinen häntä kohtaan.
Herra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka. Sanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin paljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille.