III.
Eräänä aamuna — eikä siihen ennättänyt kulua pitkältä aikaa, siinä määrin tuntui Kohtalo suosivan nuorempaa vanhemman kustannuksella — sai rouva Machin kaksi kirjettä, jotka herättivät hänessä levottomuutta ja mielipahaa. Toinen tuli hänen isännältään ilmoittaen, että tämä oli myynyt talon, jossa hän asusti, eräälle Lontoossa elävälle herra Wilbrahamille ja että hänen oli vast'edes suoritettava vuokransa mainitulle herra Wilbrahamille tai tämän valtuuttamalle. Toinen tuli eräältä lontoolaiselta asianajotoimistolta ilmoittaen, että sen asiakas herra Wilbraham oli ostanut talon ja että vuokra oli maksettava sen asiamiehelle, jonka nimi ilmoitettaisiin myöhemmin.
Rouva Machin purki mielenliikutuksensa tavallisella huudahduksellaan:
"Siunatkoon!"
Ja hän näytti nuo julkeat kirjeet Denrylle.
"Oh!" sanoi Denry. "Vai on hän ostanut ne? Kuulin hänen olevan sellaisissa aikeissa."
"Ne?" huudahti rouva Machin. "Mitä muuta hän on ostanut?"
"Arvelen hänen ostaneen kaikki viisi — tämän ja nuo neljä seuraavaa, aina Downesin taloa myöten. Arvelen, että kyllä saat kuulla niille neljällekin tulleen tällaiset ilmoitukset. Tiedäthän, että koko tämä kortteli kuului ennen vanhaan Wilbrahameille. Totta kai sinä sen muistat, äiti?"
"Onko hän sitten niitä Hillportin Wilbrahameja?"
"Luonnollisesti."
"Luulin, että Cecil oli viimeinen heistä, ja kun hän oli tehnyt itsestään täällä keppikerjäläisen, niin hän lähti Australiaan ja joi itsensä siellä hengiltä. Niin minä olen aina kuullut kerrottavan. Me olemme aina sanoneet täällä, että nyt ei ole yhtäkään Wilbrahamia enää elossa."
"Australiaan hän lähtikin, mutta ei hän juonut itseään hengiltä. Hän katosi ihmisten ilmoilta, ja koottuaan itselleen rikkauksia hän näyttää ilmestyneen jälleen Sidney'iin. Kuuluu aikovan tulla takaisin asettuakseen tänne pysyväisesti. Ainakin hän ostelee suurin määrin Wilbrahamien entisiä kiinteistöjä. Siitähän puhutaan kaikkialla."
"Vaikka vaan", sanoi rouva Machin. "Minulle se ei ole mieluista."
Hän ei hyväksynyt lakia, joka salli isännän myydä talonsa välittämättä vähääkään vuokralaisesta, joka oli asustanut siinä neljättäkymmentä vuotta. Aamupäivän kuluessa hänelle selvisi, että Denry oli oikeassa — toisetkin vuokralaiset olivat saaneet aivan samanlaisen tiedotuksen kuin hänkin.
Kahta päivää myöhemmin Denry palasi kotiin teelle tuliaisina mitä merkillisin uutinen. Herra Cecil Wilbraham oli saapunut Lontoosta Bursley'iin ja käynyt hänen puheillaan. Herra Cecil Wilbrahamilla oli ilmeisesti aivan vanhentuneet tiedot paikallisista oloista, sillä hän oli kuvitellut Denryä vuokrainperijäksi ja kiinteistöasioitsijaksi, vaikka todellisuudessa Denry oli luopunut tästä vähäpätöisestä elämäntyöstä jo vuosia sitten. Hän oli toivonut, että Denry keräisi hänen vuokrasaatavansa ja valvoisi hänen yhä kasvavia etujaan paikkakunnalla.
"Mitä sinä sitten vastasit hänelle?" tiedusti rouva Machin.
"Suostuin hänen pyyntöönsä", kertoi Denry. "Miksi?"
"Arvelin, että se olisi turvallisempaa sinulle", virkkoi Denry painokkaasti. "Ja sitä paitsi siitä näyttää koituvan hauska juttu. Hän on aika omituinen jehu."
"Omituinen?"
"Ensinnäkin hänellä on niin komeat viikset, etten ole koskaan nähnyt moisia. Ja hänellä on jokin vika vasemmassa silmässään. Ja sitten hän taitaa olla vähän hullu."
"Hulluko?"
"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa itseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin elelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden avulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti."
"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!" huokaisi rouva Machin erittäin myötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla puhuttavankaan palvelijattaresta. "Hän ei siis ole naimisissa?" hän jatkoi.
"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei hänellä ole koskaan ollut," selitti Denry.
"Hyvänen aina!" mutisi rouva Machin.
Denry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua tuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa hänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään varoittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa) ja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin asettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen talo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty Denryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava Lontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon historiallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin ystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi oli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset saapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi erinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui urakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli melko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra Cecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla, että niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan hänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn tienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti kuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti koko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo suunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli vain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie Cotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista taloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät näyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen lujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei Denry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.
Seuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin sai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä tuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä, että nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan koko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä ei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra Wilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli velvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen levottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut laisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen kirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä vanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä tiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham aikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja rakennuttaa tontit uudelleen.
"Pyh!" sanoi Denry. "Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä minä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan — se on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan — ja silloin minä otan asian puheeksi."
Mutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä, että oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan tiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai sähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa sinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli samana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan, Lontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva Machinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti muitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien ilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään, häädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen. Hänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista naista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia tuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua majailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä iltana, antoi rouva Machin hänelle "oikein isän hihasta", kuten hoku kuuluu.
Denry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta pudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra Wilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli parasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra Wilbrahamia huomauttaakseen vakavasti — niin, kyllä he saisivat asian järjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he ryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että englannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole oikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut tehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien… Ja häntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!
Ja niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn seurassa Bleakridgeen.