V.
Kolme henkilöä seisoi äsken pestyillä marmoriportailla — herra ja rouva Cotterill sekä heidän tyttärensä.
"Oh! Astukaa sisään! Astukaa sisään! Olkaa kuin kotonanne. Mekin rupeamme jo kotiutumaan", puhui Denry hilpeästi tervehtien; ja lisäsi: "Varmaan hän on kutsunut teidätkin?"
Ja selville kävi, että herra Cecil Wilbraham oli todellakin kutsunut myöskin heidät. Hän oli kirjoittanut Lontoosta ilmoittaen käyvänsä iloiseksi, jos herra ja rouva Cotterill "pistäytyisivät talossa" juuri tänä iltana. Lisäksi hän oli maininnut, että koska hänellä oli jo ollut kunnia tavata neiti Cotterill, niin kenties tämä liittyisi vanhempiensa seuraan. "Niin, mutta hän ei ole täällä", sanoi Denry pudistaen tulijain kättä. "Varmaankin hän on myöhästynyt junasta tai saanut muita esteitä. Nyt hän ei voi joutua tänne ennen huomisaamua. Mutta talo näyttää olevan ihan kunnossa häntä vastaan ottamaan…"
"On totta tosiaan! Kuinka voitte, rouva Cotterill?" tokaisi rouva
Machin.
"Niin että voimmehan tarkastaa sitä valmiissa asussaan. Luullakseni hän on kutsunut meidät tänne juuri sitä varten", päätti Denry.
Rouva Machin selitti kiireesti ja hermostuneesti, ettei hän ollut saanut mitään kutsua, että hän oli tullut pelkästään liikeasioissa.
"Lähdetään yläkertaan", kehotti Denry painaen nappuloita ja levittäen valomerta yhä laajemmalle. "Denry!" vastusteli äiti, "mitä ihmettä herra ja rouva Cotterill ajattelevatkaan sinusta! Sinähän hommaat ihan kuin omistaisit koko talon. Ihan minun täytyy ihmetellä sinua!"
"No", sanoi Denry, "minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan valtuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos Wilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin ei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?"
Hän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.
Se huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi "Vai kuinka, Nellie", ja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia mietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt korviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä akrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi turvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes värisseetkään. Hän virkkoi vain:
"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia."
"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia", sanoi Denry. "Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän puhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä silmänräpäyksessä."
Nellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon retken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä puhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä. Kykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin muutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta. Hän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen koettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli joksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman nuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen. (Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä, vaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti suurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen raskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran veitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen vanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut vielä kuollut hänessä.
Seurue siirtyi yläkertaan.
Ja yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin makuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä marmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei tarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä luokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat mustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat peitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto, jonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla emaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään seikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei ollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän ja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen helpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän kohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten sen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa puoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella tuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella suihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän kuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen jokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja hän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Machin.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).
He laskeutuivat ruokasaliin, jonne oli katettu illallispöytä näkymättömän herra Cecil Wilbrahamin määräyksestä. Ja siellä naiset ylistelivät herra Wilbrahamin viisautta, koska hän näytti karttelevan hopeita. Kaikki, mikä pöytäkalustosta saattoi olla saviteosta, oli saviteosta. Haarukat ja lusikat olivat uushopeata.
"Jaa-a", sanoi rouva Cotterill, "tämän talon minä voisin hoitaa palvelijattakin ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamulla."
Ja rouva Machin nyökkäsi.
"Ja kun sitten haluaa panna toimeen suursiivouksen", sanoi Denry, "niin voi ottaa imutomuttajan." Imutomuttaja oli niihin aikoihin sivistyksen viimeinen saavutus, ja Bursley'iin perustettiin parhaillaan sen ensimmäistä asioimistoa. Denry selitteli imutomuttajaa perheenemännille, jotka eivät olleet vielä kehittyneet läheskään niin korkealle asteelle. Ja jälleen he siunailivat.
"Kuinkas tämän illallisen käy?" huudahti Denry. "Meidän pitäisi syödä se. Olen varma siitä, että hän toivoisi meidän syövän sen. Istukaa pöytään kaikki. Minä vastaan seurauksista."
Rouva Machin epäröi vieläkin enemmän kuin toiset naiset.
"Kerrassaan kummallista, ettei se ole itse täällä." Hän pudisti päätään.
"Johan minä kerroin sinulle, että hän on ihan hullu", sanoi Denry.
"Ei häntä minun mielestäni voisi luulla niinkään hulluksi", virkkoi rouva Machin kuivasti. "Näin järkevästi rakennettua taloa en ole vielä koskaan nähnyt."
"Ohoo, niinkö arvelet?" vastasi Denry. "Turkanen sentään! Ihan minulta oli jäädä huomaamatta, että tuolla pikkupöydällä on kolme viinipulloa."
Lopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen. Siitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä illallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli kuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen ja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin rakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka elämänilo aritmetiikan.
Rouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että hän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu oli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen Bursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.
"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry", hän sanoi.
"Ei yhtään hätäillä", vastasi Denry. "Mitä! Viinihän on lopussa!
Katsotaan, olisiko kaapissa lisää."
Sukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi jälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa kädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.
"Hurraa!" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen sitä; "herra Cecil Wilbrahamin malja!"
Siinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.
Sitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.
"Hyi! Mitä se on?" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.
Äiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa pidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti:
"MYRKKYÄ. — Nettleshipin patentinsaanutta emaljiväri-kiillotusnestettä. Yksi pyyhkäisy riittää."
Yleinen hämminki! Ainoastaan Nellie Cotterill näkyi kykenevän käsittämään, että oli sattunut vakava tapaturma. Hän oli nauranut koko illallisajan, ja hän nauroi yhä vielä, hysteerisesti, vaikkei ollutkaan juonut juuri laisinkaan viiniä. Hänen äitinsä sai hänet vaikenemaan.
Ensimmäiseksi palasi Denry tajuihinsa.
"Ei siitä tarvitse välittää", hän vakuutti nojautuen taaksepäin tuolillaan. "Tuollaisiin pannaan aina vähän myrkkyä. Ei se sentään voi vahingoittaa minua. En huomannut ollenkaan nimilippua."
Rouva Machin haisteli pulloa. Hän ei voinut huomata mitään hajua, mutta juuri tämä seikka tuntui lisäävän hänen levottomuuttaan.
"Sinun täytyy paikalla saada oksennusainetta", hän sanoi.
"Ei, ei!" vastusteli Denry. "Kyllä minä tästä suoriudun." Ja hän näytti toipuvan silmänräpäyksessä.
"Sinun täytyy saada paikalla oksennusainetta", toisti äiti.
"Mistä sitä voisi saada?" nurisi Denry. "Luuletko sinä täällä olevan oksennusaineita?"
"Luulen kyllä", sanoi äiti. "Minä näin sinappipurkin keittiön kaapissa.
Tule nyt mukaan äläkä siinä hulluttele."
Nellien hysteerinen hilpeys purkausi jälleen esiin.
Denry hangotteli vastaan, mutta hänen oli alistuttava seuraamaan äitiään keittiöön. Äiti sulki oven heidän jälkeensä. Luultavaa on, että niiden seitsemän minuutin aikana, mitkä he viettivät salaperäisesti kahden kesken keittiössä, keittiölaitteet saivat sopivalla tavalla todistaa, kykenivätkö ne kuljettamaan pois heitetuotteita. Denry palasi äitinsä rinnalla perin kalpeana ja perin nyreänä. "Nyt ei ole enää mitään vaaraa", sanoi äiti keventyneenä.
Tietenkin täytyi lopettaa juhla. Cotterillit ilmaisivat myötätuntoaan ja valmistausivat lähtemään tiedustaen, kykenikö Denry kävelemään kotiin.
Denry vastasi sohvaltaan heikolla raukenevalla äänellä, ettei mitenkään kyennyt kävelemään kotiin, että hänen aistimuksensa olivat mitä suurimmassa määrin sekavia, että hän aikoi nukkua talossa, koska makuusuojat olivat valmiit käytettäviksi, ja että hän toivoi äidinkin jäävän sinne.
Ja rouva Machinin oli suostuttava. Rouva Machin joudutti Cotterillit ovelta, ikäänkuin se olisi ollut hänen oma ovensa. Hän oli suunnattomasti vihoissaan ja kiihtynyt. Mutta hänen ei käynyt purkaminen tunteitaan kärsivälle Denrylle. Tämä voihki vuoteessaan puolisen tuntia ja vaipui sitten uneen. Ja keskiyön aikaan äitikin vaipui uneen pimeässä, vieraassa talossa.