KIRKKO JA SOTA.
Ja nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi alinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, "miekka ei ole koskaan oikeassa", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että "valhe on Europan valtoja?" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet niin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme kirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin paljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä sodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia jäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä skandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee, varsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto vakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä läheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen palvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin hänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä, miehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei ole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me menettelisimme suoremmin — ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa parhaiten — jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin sota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on vahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta kieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien puute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta olisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo, kun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan ja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon järjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi sitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole mikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi, josta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka puhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja halpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan kirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä huuto "nyt tiedän, ettei ole Jumalaa", jonka niin moni meistä päästää tätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja raajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia miehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia yllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä suhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin se omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa karkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet vaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan lähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy palvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat ovensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne muistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen maine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan lopullista kunniaa.
Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa. Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa, ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste, jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä, asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita, joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.