MEIDÄN ÄLYLLINEN LAISKUUTEMME.
Tämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden — olen jo kuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset tajuamaan sitä — että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus, surkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja rantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi sen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on käymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on menetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden tieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa välitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja milloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen tähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella mukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä aiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan vuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai liike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta muutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä, mitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin kyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita sanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta ja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät tuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja valtiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan käytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon vanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan kuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi, ei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee. Oikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa pohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää puhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani niiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla ulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa militaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy esittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan tapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on minun mielestäni peräti rehellinen gentleman, "äärimmilleen hämmästynyt"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan kauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen pysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen kanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi Balkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta politiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat käyneet käsiksi positiivisiin asioihin.
Ei teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista Sir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä, että ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain otsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon monasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin amiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir Edward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan ollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään "isti", vaan kannatti peittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin hänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut hänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja siten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen) pelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin laivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi varmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan, sillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle vakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä ollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään siihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei poistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen sotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa) raskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.
Nyt voin, tekemättä Sir Edward Greylle enempää vääryyttä kuin sen hituisen, mitä ei voi välttää, ryhtyä esittämään tarinaa diplomaattisista neuvotteluista sellaisina kuin ne näyttävät kongressista, joka minun otaksumani mukaan järjestää ne ehdot, minkä mukaan Europan on määrä iät kaiket elää suuremmassa tai vähemmässä määrin onnellisena.