OLEMMEKO ME TEKOPYHIÄ.
Ja nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen historiaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme selväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen hämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee meikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän virallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi lausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta psykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät tiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan mitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni laajemman maailman suopeuteen.
Kuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka tapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan mitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän oivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys. Ranskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa pidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor Hugon mukaan on syynä siihen, miksi Mitta mitasta on suhteellisesti vähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että tekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän kansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa "Martin Chuzzlewitt"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa itsekäs tekopyhä. — Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena englantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.
Tätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa syytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim. Ranskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi ranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi englantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin preussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä käsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta siinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista valtiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja persoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti rakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta rakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on tehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista hän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa puolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se johtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja kenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen Bismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa komentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista harhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne vakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat luultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy tuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten sanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se rakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme. Täällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin tahansa ja sanomaan: "Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi englantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena patrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän menetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista hölynpölyä, joka väittää toista." Kongressi vastaa: "Sir Edward Greystä emme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa on aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta, niin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään; silti uskomme teidän vakuutuksianne — vaikka asia onkin meille samantekevä — ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen luonteestaan."