MEIDÄN OMA OIKEA ASEMAMME.
Nyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä mielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä käytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin asemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen "hullun koiran" kahleisiin. Belgian ja Hollannin, Norjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa ottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla ei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä hollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän kauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon alaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain; ja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään yhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan. Englannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine voimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen. Kansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen hyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt hyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet junkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot militaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella. Kansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen äärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden asukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki toisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: "Jos sallimme Saksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!" Romanttiset junkkarimme lisäsivät: "Ja se onkin meille parahiksi! Kukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt jänistää?" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja pitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki laakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että poliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli sodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan kimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian kansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen sosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka Ramsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut Saksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama: meidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten olemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig, Napoleon ja koko heidän sukunsa.
Syy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin yksikään casus belli voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen kaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian päteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan omaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka turmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset ja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä: suoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan edes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme esimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä taisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän vuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole valmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se kerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas tahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin hirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme luottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan yleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei tällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta sotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei maailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta, niin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos olemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa Olympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain tapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai emmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme — eikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista turhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme tärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina siitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen: junkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin, kansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.