MILITARISMIN AKILLESKANTAPÄÄ.
Sen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se antoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun kansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden? Ei suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin vastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja ranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli muodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä hän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi Saksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä salakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan tilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty maahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän kykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon uskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska junkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja tukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä, niin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että "hölmöt eivät pysty omaan hölmötyöhönsä". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan hirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät ymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen sotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että kun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin heidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja pyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä sai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä jättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän päähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman kykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin vaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen mielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä asettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja saattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden sitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi sotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis: militaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi kykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta takaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on jatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka luulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman typeryyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen olevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena viisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten itseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin olettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja hyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti uudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän sai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan valtaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta takaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta persoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan vallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet espanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta hänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St. Helenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien kunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa "suurena pelinä" ja kenttää, jolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, "kauniina näkynä". Lyhyesti sanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin, mutta paljoa kykenevämpi.