SAKSALAISET PUOLUSTAUTUVAT MEIDÄN SYYTÖKSIÄMME VASTAAN.
Mitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset vastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja kaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he sanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat kyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan epäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan joutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa riippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään eivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa määräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras heidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät syytä siihen, minkä vuoksi me — sen sijaan että teimme sopimuksen Ranskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen tarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään puolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun — emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen peittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä niin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi Ranskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko Venäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että hyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos vaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos meidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli vaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti sanoen, he selittäisivät: "Jos olitte ennen tätä tapausta niin tavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän ulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja Pietarissa — suokaa anteeksi, Petrogradissa — kehottaneet meitä pysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen? Miksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen vihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa meitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että teidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin kuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän suopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte muuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin hurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi kourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka telkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin ollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa ohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän sosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain tikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun kaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on laita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin hurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin — toistamme sen vieläkin — tehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että valmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?"
Käsittääkseni ei tähän voi vastata muuten kuin tunnustamalla suoraan, että me emme tietäneet, mitä tahdoimme; että pääsimme siitä selville vasta sitten, kun Saksan hyökkäys Ranskan kimppuun pakotti meidät lopultakin tekemään päätöksen; että vaikka epäilemättä täysi selvyys ja pitkällinen ounastus meidän puoleltamme olisikin ollut peräti paikallaan, niin silti voi monella syyllä puolustaa politiikkaa, joka kieltää kahlaamasta virran poikki, ennenkuin on sille saapunut; että meidän täytyy joka tapauksessa jyrkästi kieltäytyä tunnustamasta, että olemme muita alttiimmat menettelemään väärin, kun olosuhteet viimein pakottavat meidät ajattelemaan ja toimimaan. Samoin: että keskustelu on turha saksalaisten oman asian tähden; sillä olettivatpa saksalaiset meidän olevan häikäilemättömiä militaristeja tai tunnollisia demokraatteja, heidän oli kuitenkin päädyttävä samaan johtopäätökseen, nim. siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa, jos he ahdistaisivat Ranskaa; niin muodoin täytyi heidän olettamuksensa, että emme sekaantuisi leikkiin, perustua siihen uskoon, että olemme suoraan sanoen "halveksittavia", jommoisista erehdyksistä ihmiset saavat aina maksaa tässä matoisessa maailmassa.
Yleensä voimme varsin hyvin kerskailemalla preussilaisten tapaan selviytyä tuosta keskustelusta, jos vain pystymme pitämään puoliamme sotatantereella. Mutta preussilaistapa ei juuri tyydytä omaatuntoa. Sillä seikalla, etteivät meikäläiset diplomaatit kyenneet keksimään Saksalle oikeata tietä, ei Saksa voi puolustaa kykenemättömyyttään löytää itse sitä. Eipä siltä, että tämä olisi ollut enemmän sen asia kuin meidän: se oli europpalainen kysymys ja olisi ollut ratkaistava kaikkien lähettiläiden ja ulkoasiain-ministerien yhteisin neuvoin. Mutta se oli, lievimmin sanoen, yhtä suuressa määrin Saksan asia kuin kenenkään muun ja tavattoman tärkeä sille: "kysymys elämästä ja kuolemasta", kuten valtakunnan kansleri ajatteli. Mutta meidän ei kannata väittää olevamme Saksaa siveellisesti ylempänä. Meille se oli kysymys monen englantilaisen elämästä ja kuolemasta; ja nämä englantilaiset ovat kuolleet siitä syystä, että meikäläiset diplomaatit olivat yhtä sokeita kuin preussilaiset. Sota on tuottanut tappion salakähmäiselle junkkaridiplomatialle, meikäläiselle yhtä hyvin kuin vihollisellekin. Niiden meistä, joiden täytyy vielä kuolla, on saatava innostusta, ei kuuliaisuudesta diplomaatteja kohtaan, vaan menneiden aikojen katusulkujen sosialisti-sankarin tavoin "ihmissuvun solidarisuuden" tunnosta. Ja jos hän ostaa verellään voiton tuolle pyhälle asialle, niin myönnän, ettemme juuri voisi sallia ulkoasiain-ministeriön ripustaa martyyripalmunlehväänsä sotaministeriön lieden reunukselle.