VENÄLÄISET VENÄLÄISET JA HEIDÄN PREUSSILAISET TSAARINSA.
Ja nyt minun on tehtävä tiliä niille persoonallisille ystävilleni, jotka ovat joko venäläisiä tai Venäjän kansan sielunelämän tuntijoita. Selitän täten Sasha Krapotkinille ja Cunninghame Grahamille, että rakastan sydämestäni heidän Venäjäänsä, sitä Venäjää, joka on luonut Tolstoin ja Turgenjevin ja Dostojevskin ja Gorkin ja Tshehovin, Moskovan Taideteatterin ja Drury Lanen baletin, Peter Krapotkinin ja kaikki nuo suuret ihmisystävät, suuret taiteilijat ja viehättävät ihmiset, joita juuri heidän pohjois-saksalaiset tsaarinsa karkoittavat maanpakoon ja sulkevat vankiloihin ja pieksevät ja yleensä voimiensa mukaan koettavat tukahuttaa ja tuhota. Venäläisen Venäjän vuoksi olen valmis tekemään mahdollisimman suuria myönnytyksiä preussilaisen Venäjän hyväksi. Tunnustan, että nihilistit, niin paljon kuin heitä rakastimmekin, olivat turhanpäiväisiä romanttisia ihmisiä, jotka eivät olisi saaneet mitään aikaan, jos Aleksanteri II olisi luopunut valtaistuimestaan ja tarjonnut heille tilaisuuden hallita Venäjää, sen sijaan että vainosi heitä ja sai lopulta heittää henkensä heidän pommistaan. Myönnän, että suomalaisten esiintymistä venäläisiä kohtaan kuvaavat yhtä sietämättömäksi sekä ruotsalaiset että venäläiset sekä ettemme ole koskaan kallistaneet korvaamme venäläisten huomautuksille tässä asiassa. Olen valmis tunnustamaan oikeaksi Gilbert Murrayn huomautuksen, että kansanvalta on viime aikoina edistynyt Venäjällä enemmän kuin missään muualla Europassa, vaikka mieleeni muistuvatkin menneet ajat, jolloin sosialistit, saavuttaen 20 ääntä eräissä yleisvaaleissa ja 40 seuraavissa, saattoivat väittää, että tämä 100 prosentin lisäys oli suunnattoman paljoa suurempi niitä vaivaista kahta tai kolmea prosenttia, jota parempaa tulosta unionistit tai liberaalit eivät voineet saada. Olen valmis unohtamaan, kuinka lyhyt aika on kulunut siitä, jolloin Sir Henry Campbell-Bannerman sanoi: "Duuma on kuollut: kauan eläköön duuma!" ja jolloin me kieltäydyimme sallimasta tsaarin nousta maihin Englannissa, vaikka hänen aluksensa oli jalkaportaan päässä meidän rannastamme, missä tilaisuudessa minä itse huomautin Trafalgarin aukiolle kerääntyneelle väkijoukolle Englannin ja Venäjän välisestä Persian jakoa koskevasta sopimuksesta, sillä välin kuin pääkaupunkimme poliisi riisti tsaaria loukkaavia englantilaisia sanomalehtiä myyjien käsistä ja repi ne rikki aivan kasakkain tapaan. Minä nautin suunnattomasti venäläisestä taiteesta; havaitsen Venäjällä vallitsevan hengen, joka on luonnollinen vastalääke potsdamilaisuudelle; ja pidän aivan vilpittömästi useimmista venäläisistä, joita tunnen. Saattaisin varsin hyvin moittia Kaiseria siitä, että hän sotii näiden hurmaavien ihmisten Venäjää vastaan, aivan samoin kuin omaksi tyydytyksekseni ajattelen, että juuri tällä haavaa monikin saksalainen saattaa kysyä häneltä, kuinka hän voi lennättää shrapnelleja Bernard Shaw'n ja Cunninghame Grahamin Englantia vastaan. Mahdollisesti ei historia anna sitä hänelle anteeksi; mutta tällä haavaa on käytännöllistä merkitystä vain sillä seikalla, että hän tekee niin ja epäilemättä lukee Englannin petollisuuden meidän teostemme saavuttaman suosion viaksi. Ja kuten meidän on otettava Kaiser sellaisena kuin hän meistä näyttää eikä Hohenzollern-legendan ihannoimana, samoin on minun otettava tsaari sellaisena, miltä hän minusta näyttää. Taistellessamme Kaiseria vastaan me emme vastusta Bachia ja Wagneria ja Straussia, joille olemme vastikään antautuneet miekan iskutta Queen's Hallin taistelussa, vaan kaikkia niitä Saksan voimia, jotka tuottivat vaikeuksia Wagnerille ja Straussille. Ja taistellessamme tsaarin puolesta me emme auta Tolstoita ja Gorkia, vaan niitä voimia, joita vastaan Tolstoi saarnasi kaiken elämänsä ja jotka olisivat tuhonneet hänet, ellei hän olisi itsekin ollut arvossa pidetty junkkari yhtä hyvin kuin vallankumouksellinen kristitty. Ja jos epäilenkin, tuntuisiko tsaarista mukavalta olla jäsenenä kansanvaltaisessa rauhanliitossa, en suinkaan epäile Krapotkinin hyvää tarkoitusta: uhmaan Krapotkinin keisarillisen vanginvartijan ansioluetteloa ja pidän kiinni siitä ylväästä tosiasiasta, että Englanti on ainoa maa koko Europassa (vieden tässä suhteessa voiton yksin Ranskastakin), missä Krapotkinin on sallittu elää vapaana miehenä, missä hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu julkisin kokouksin kautta koko maan ja hänen kirjoituksensa on mielihyvällä julkaistu parhaissa aikakauskirjoissa. Totta puhuen pidän juuri Krapotkinin vuoksi tsaaria henkilönä, jolla on jossain määrin toisellaiset mielipiteet kuin presidentti Wilsonilla, ja vihaan kuin paholaista sitä häpeällistä sortovaltaa, jonka otsakekoristeena hän on. Ja tiedän, että suoraan sanoen kaikki epäitsekkäät ja ajattelevat meikäläiset sodan kannattajat ovat peräti pahoillaan Venäjän liiton vuoksi. Joka tapauksessa käsittelisin tämän tilanteen tosiasioita kevytmielisesti koettaessani olla huomaamatta, että jos Europan kaikkein perinpohjaisin itsevaltius, jolla on käytettävänään ehtymätön armeija voittamattomassa maassa, saavuttaisi sotaista menestystä taistellessaan Europan pelätyintä sotilasvaltiota vastaan, niin siinä voisi herätä pyrkimyksiä, jotka olisivat paljoa vaarallisempia länsimaiselle vapaudelle ja ihmiskunnan onnelle kuin ne, joiden turhuuden Saksa nyt saa huomata häirittyään niillä itseään ja kaikkia muita neljänkymmenen vuoden ajan. Kun Venäjän puolesta on sanottu kaikki, minkä voi sanoa, jää jäljelle se tosiasia, että väkivalloin venäläistytetty saksalainen maakunta olisi aivan samallainen avoin haava Europan ruumiissa kuin Elsass-Lothring, Puola, Makedonia tai Irlanti. Hyödytöntä on haaveilla takeista; jos Venäjä ryhtyisi hallitsemaan kansanvaltaisesti, ei se voisi täyttää lupaustaan: paremmin se onnistuisi primitiiviseen kommunismiin turvautumalla. Olkoon sen kaupunkilaisväestö vaan yhtä kypsynyt kansanvaltaisuuteen kuin meidän omammekin (valitettavasti ei se merkitse vielä paljoa); mutta talonpoikien suunnaton enemmistö, jolle tsaari on persoonallinen Jumala, on vielä pitkät ajat eteenpäin tekevä hänen virkavaltaisuutensa vastustamattomaksi. Venäläiseen sivistykseen verrattuna on Saksan ja Itävallan sivistys meidän omaamme, siitä ei voi päästä minnekään. Perustuslaillinen Puolan kuninkuus ja jonkinlainen kaliifinvalta slaavien keskuudessa uudelleen järjestetyssä Kaakkois-Europassa sekä pääsy jäätymättömälle merelle, mikä on Venäjän yleinen inhimillinen oikeus — puhuttakoon kuinka paljo tahansa vallan tasapainosta ja Indian avaimesta ja muusta sellaisesta — kaikki tämä täytyy Venäjän saada palkkioksi osuudestaan tässä sodassa, vaikkapa meidän sitten olisi muutettava Konstantinopoli kansainväliseksi saadaksemme sen aikaan. Mutta ei voi kyllin vilpittömästi jo alun pitäen sanoa, että jokainen yritys järjestää Europan asiat nykyiselle perusteelle, s.o. saartamalla Saksa ja siihen liitetty saksalainen Itävalta Venäjän ja läntisten valtioiden yhdistelmän avulla, hajoisi palasiksi oman sisäisen luonnottomuutensa vuoksi, aivan samoin kuin se on jo räjähtänyt mitä tuhoisimmalla tavalla oman epävakaisuutensa tähden. Siihen asti kuin Venäjä muuttuu kansanvaltaisten valtioiden liittokunnaksi ja tsaari on joko korotettu perinnöllisen presidentin kunniakkaaseen asemaan tai sitten kokonaan poistettu, täytyy rauhanliigan itäisenä rajana olla ruotsalaisen, saksalaisen ja italialaisen sivistyksen itärajan; ja Puolan täytyy erottaa siitä Venäjä, jonka sivistys on aivan erilainen ja toistaiseksi mahdoton yhdistää edellisiin ja jonka ystävyyttä emme voisi omaksua millään muilla ehdoilla, koska lähempi liitto tuottaisi sille yhtä paljon haittaa kuin meillekin.