VIII
Tämän armaan donnan lähdettyä näki Enkelien Herra hyväksi kutsua kunniaansa erään nuoren ja hyvin viehättävän naisen, joka oli ollut sangen suosittu mainitussa kaupungissa; ja hänen hengettömän ruumiinsa minä näin lepäävän keskellä useita naisia, jotka itkivät kovin säälittävästi. Silloin muistin, että olin ennen nähnyt hänet tuon armaimman seurassa, enkä voinut pidättää paria kyyneltä, vieläpä itkiessäni päätin runoilla muutaman säkeen hänen kuolemastaan, palkaksi siitä että olin jonkun kerran nähnyt hänet donnani seurassa. Ja sitä seikkaa vähän kosketin sepittämäni runon loppuosassa, niinkuin selvästi ilmenee sille, joka ymmärtää. Ja minä runoilin silloin nämä kaksi sonettia, joista toinen alkaa: Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset, ja toinen: Oi säälin vihollinen, kuolo kurja.
Sonetti III
Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset, myös Amor itkee säälin kyyneleitä, kun kuulee, donnat, kaihoovia teitä ja kohtaa katsehenne kärsiväiset.
Nyt julma kuolo henkäykset jäiset puhalsi jaloon rintaan, ilkkuin meitä, jotk' immen kainon kiitost' emme heitä, ja riisti sulot silmiin näkyväiset.
Sai kunniata neito kuolossansa: näin itse Amorin ma murhemiellä, luo armaan paarin askelensa johti,
ja silmät nosti korkeutta kohti. Tuo sielu lempeä jo oli siellä, mi äsken kaikki hurmas ilollansa.
Tämä ensimäinen sonetti jakautuu kolmeen osaan; ensi osassa kutsun ja kehoitan Rakkauden uskollisia palvelijoita itkemään ja sanon, että heidän herransa itkee, ja sanon: "myös Amor itkee säälin kyyneleitä", jotta he olisivat alttiimmat minua kuuntelemaan; toisessa kerron syyn; kolmannessa puhun kunniasta, jota Rakkaus osoitti tälle donnalle. Toinen osa alkaa tästä: Kun kuulee, donnat; kolmas tästä: Sai kunniata neito.
Sonetti IV
Oi säälin vihollinen, Kuolo kurja, sa ikiäiti nurja, sa säädös ankara ja horjumaton, kun rinnastani riistit kaiken raton, oon orpo, auttajaton, sua soimatessa herpoo kieli hurja.
Jos tahdon sulta kaiken tenhon viedä, niin sanojani siedä, kun kerron kaikki elkes enkä kiitä; ei tosin ketään, ken ei tuntis niitä, vaan murheen saakoon siitä ken vielä lemmen vaaroja ei tiedä.
Maan päältä poistit armaan lempeyden ja avut kauniit immen sydämestä. Elomme keväimestä sa riistit lemmen leikin riemuisen.
Ken on tuo donna, sitä kerro en, se hyvyydestään näkyy ilmeisestä. Ei hänen rinnallansa käydä kestä, ken autuuden ei oisi arvoinen.
Tämä sonetti jakautuu neljään osaan: ensi osassa nimitän kuolemaa eräillä nimillä, jotka ovat sille ominaiset; toisessa puhun sille ja sanon syyt, miksi käyn sitä moittimaan; kolmannessa soimaan sitä; neljännessä käännyn puhumaan määräämättömälle henkilölle, joka kyllä minun mielessäni on määrätty. Toinen alkaa tästä: Kun rinnastani riistit; kolmas tästä: Jos tahdon sulta; neljäs tästä: Ei hänen rinnallansa.