XXV
Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että puhun Rakkaudesta, ikäänkuin hän itsessään olisi jotakin, eikä vain henkinen olio, vaan ikäänkuin ruumiillinen olio: mikä seikka totuuden mukaan on väärä; sillä Rakkaus ei itsessään ole mikään tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että puhun hänestä ikäänkuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikäänkuin hän olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon. Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan hänen olevan ihmisen. Selittääkseni tällaisen asian, niinkuin tässä kohden on otollista, on ensin ymmärrettävä, että vanhastaan ei ollut olemassa kansankielisiä lemmenlaulajia, vaan lemmenlaulajia olivat muutamat latinankieliset runoilijat; meillä, sanon siis (jos kohta ehkä toisten kansojen keskuudessa on tapahtunut samoin ja tapahtuu vieläkin, niinkuin Kreikassa), eivät näitä asioita käsitelleet kansankieliset runoilijat, vaan oppineet. Eikä ole vielä suuri määrä vuosia kulunut siitä kun kansankielisiä runoilijoita ensi kerran ilmaantui; sillä loppusointuisten säkeiden sepittäminen kansankielellä on samaa kuin runomittojen käyttö latinankielellä, jos jossain määrin pitää silmällä suhteita. Ja merkkinä, että tämä tapahtui hiljan, on se että jos tahdomme etsiä Oc-kielestä ja Sì-kielestä,[28] emme löydä niistä runoja ennenkuin sata ja viisikymmentä vuotta ennen nykyistä aikaa. Ja syy, miksi muutamat taitamattomat saivat mainetta muka runoilijankyvystään, on se, että he olivat melkein ensimäiset, jotka runoilivat Sí-kielellä. Ja ensimäinen, joka alkoi sepittää runoja kansankielellä, teki sen siksi että tahtoi sanansa ymmärrettäviksi donnalle, jonka oli vaikea ymmärtää latinalaisia säkeitä. Ja tämä sanottakoon niitä vastaan, jotka sepittävät runoja muista kuin lemmen asioista, vaikka tällainen sanonta alunpitäen keksittiin juuri rakkauden runoja varten. Ja koska runoilijoille on myönnetty suurempi vapaus puheissaan kuin suorasanaisille kirjoittajille, ja koska nämä loppusointuisten säkeitten sepittäjät eivät muuta ole kuin kansankielisiä runoilijoita, on oikein ja kohtuullista, että heille suodaan suurempi vapaus puheissaan kuin muille kansankielisille kirjoittajille: jotenka, jos jokin sanakuva tai kaunopuheinen väritys on luvallinen latinankielisille runoilijoille, on se luvallinen myös kansankielisille. Jos siis näemme, että latinankieliset runoilijat ovat puhuneet hengettömille kappaleille, ikäänkuin niissä olisi tunto ja järki, ja panneet ne puhumaan keskenään, eikä vain todellisia kappaleita, vaan myös epätodellisia, s.o., jos he ovat sanoneet olemattomista asioista, että ne puhuvat, ja sanoneet että monet satunnaisuudet puhuvat, ikäänkuin ne olisivat tosiolioita tai ihmisiä, on soveliasta, että kansankielinen runoilija tekee samoin; ei kuitenkaan ilman aihetta, vaan syystä, jonka sitten voi selittää suorasanaisesti. Että latinalaiset runoilijat ovat puhuneet niinkuin sanottu on, ilmenee Vergiliuksesta, joka sanoo että Juno, s.o. eräs troialaisille vihamielinen jumalatar, puhui Aeolukselle, tuulten herralle, Aeneis-runoelman ensimäisessä laulussa: Aeole, namque tibi, ja että tämä herra vastaa hänelle, säkeessä: Tuus, o Regina, quid optes explorare labor; mihi iussa capessere fas est. Samalla runoilijalla puhuu kappale, joka ei ole elollinen, elollisille kappaleille, Aeneis-runoelman kolmannessa laulussa: Dardanidae duri. Lucanuksella puhuu elollinen kappale elottomalle, säkeessä: Multum, Roma, tamen debes civilibus armis. Horatiuksella puhuu mies runotaidollensa kuin toiselle henkilölle; eivätkä ne ole vain Horatiuksen sanoja, vaan hän ikäänkuin toistaa ne kunnon Homeroksen tavalla, tässä kohden Runotaito-kirjaansa: Dic mihi, musa, virum. Ovidiuksella puhuu Rakkaus, ikäänkuin olisi ihmisolento, alussa kirjaa, jonka nimi on Rakkauden lääkintä, säkeessä: Bella mihi, video, bella parantur, ait. Ja tämän kautta pääsköön selvyyteen se, joka joissakin kohden tätä pientä kirjaani on epätietoinen. Ja jottei joku taitamaton runoniekka saisi tästä mitään rohkaisua, sanon, että vanhat runoilijat eivät suinkaan näin puhuneet ilman aihetta, eikä liioin kansankielisten runoilijain tule näin puhua, jollei heillä ole mielessä mitään selitystä siihen mitä sanovat, sillä suuri häpeä koituisi sille, joka sepittelisi säkeitä sanakuvan verhon tai kaunopuheisen värityksen turvissa, eikä sitten kysyttäessä osaisi riisua sanoiltaan tuollaista verhoa, niin että ne saisivat oikean merkityksen. Ja tuo ensimäinen ystäväni ja minä, me kyllä tiedämme sellaisia, jotka niin tyhmästi sepustelevat.