XXXIII
Kun olin sepittänyt tämän sonetin ja ajattelin kuka tuo oli, jolle aioin sen antaa ikäänkuin hänen itsensä tekemänä, huomasin että köyhältä tuntui palvelus ja niukalta, kun kysymyksessä oli henkilö, joka oli niin läheinen tuolle kirkastetulle. Ja sen vuoksi, ennenkuin annoin hänelle tuon ylempänä kirjoitetun sonetin, sepitin kaksi stanzaa canzonea, toisen todellakin häntä varten ja toisen itseäni varten, vaikka molemmat näyttävätkin saman henkilön sanomilta sen silmissä, joka ei katso taitavasti, mutta joka taitavasti katsoo, näkee hyvin, että eri henkilöt niissä puhuvat, koska toinen ei koskaan sano donnaksensa sitä josta puhuu, ja toinen sanoo, niinkuin näkyy selkeästi. Tämän canzonen ja tuon ylempänä mainitun sonetin annoin hänelle sanoen että olin tehnyt ne yksin häntä varten.
Canzone alkaa: Niin usein, ah; ja siinä on kaksi osaa: toisessa, nimittäin edellisessä stanzassa, valittaa tuo rakas ystäväni, hänen sukulaisensa; toisessa valitan minä, nimittäin jälkimäisessä stanzassa, joka alkaa: Ja murheen sointi. Ja niin käy ilmi että tuossa canzonessa valittaa kaksi ihmistä, ja niistä toinen valittaa kuin veli, toinen kuin uskollinen palvelija.
Canzone IV
Niin usein, ah, kun muistuu mieleheni, ma etten milloinkaan saa nähdä donnaa, itkujeni syytä, sumentaa murhe silloin sydämeni, mi tuskaisasti pyytää: "Ah sielu, miks et käy jo muuttamaan? Ma joudun pelvon valtaan vaikeaan, kun mietin murhetta, jot' elämässä pahassa tässä kohtaat kauheata". Ja kutsun Kuolemata, mun lepoani lempeää ja lauhaa. "Oi, saavu", sille huudan hartahasti, kadehdin rauhaa vainajilta asti.
Ja murheen sointi huokauksistani hartaana helkähtää, se Kuolemata kutsuu kaihollansa. Sen puoleen kääntyy kaikki aatelmani, kun julmuuttansa mun donnani sai tuta jäätävää. Kun häipyi silmistämme armas tää, niin tenhostaan, mi enää ei näy meille, nyt syntyi suuri hengen kauneus. Ja lemmen kirkastus sädehtii siitä riemuks enkeleille. Ja Taivaan tieto ikiylhä, hieno sit' ihmein katselee, niin on se vieno.