III KOHTAUS
Samat, CYRANO.
CYRANO, tulee teltistään, tyynenä ja kynä korvan takana, kirja kädessä.
No, mitä?
Ensimäiselle soturille.
Miksi laahaat? Miks' et suora oo?
SOTURI.
On jotain, joka vetää mua kantapäästä.
CYRANO.
No, mikä?
SOTURI.
Vatsa.
CYRANO.
Ei se minuakaan säästä!
SOTURI.
Se sua vaivaa?
CYRANO.
Ei, se mua lihottaapi!
TOINEN SOTURI.
On mulla pitkät hampaat!
CYRANO. Paremminhan saapi paksusta palan niillä.
KOLMAS.
Mull' on tyhjä vatsa.
CYRANO.
Heh! Siis, kun hyökätään, niin marssin rummutat sa!
ERÄS MUU.
Mun korvissani soipi.
CYRANO.
Valehtelet, kuoma!
Sun vatsassasi soi: hoi, ruoka, tänne, juoma!
ERÄS MUU.
Jos kerran taas sais oikein rustolihaa purra!
CYRANO.
No, pure kynsiäs, niin tarvis ei sun surra!
ERÄS MUU.
Näin kovaan nälkäänsä mies nielis vaikka mitä.
CYRANO, heittäen hänelle kirjan, jota pitää kädessään.
Kas, tuoss' on Iliaadi, ahmi, niele sitä!
ERÄS MUU. Vaan kardinaali, — hän se Pariisissa ruokaa saa kyllikseen!
CYRANO. Kai tahdot hälle huutaa: tuokaa myös mulle paistia!
SAMA.
Miks' ei! Ja viiniäkin!
CYRANO. Hoi, Richelieu, hoi, toimitappas tänne äkin bourgognea — nyt heti!
ERÄS MUU.
Munkin kanssa lähetä.
CYRANO.
Niin, ettei syömämiesten luku vain vois vähetä.
ERÄS MUU.
Ois kuolla parempi. Tää leikki miest' ei elätä.
CYRANO.
Vähemmän tarvitsee siis kuolemaa sun pelätä.
I SOTURI, olkapäitään kohauttaen.
Sä leikit sanoilla.
CYRANO. Niin leikin, sit' en kiellä! Ja Manan maahan kuljen riemuisalla miellä, jos tehdä saan, kun kuulen Kuolon kellon soivan, vuoks hyvän asian ma sanaleikin oivan. — Oh, jospa kuolla sais, kun leiskuu innon lies, kun taistotantereella miehen kohtaa mies, jos silloin vaipua sais, sanaleikki kielellä — ei tautivuotehelle nuutuneella mielellä!
KAIKKI.
On nälkä mulla!
CYRANO, pannen käsivartensa ristiin. Se on aina mietteissänne! — Hoi, paimen, Bertrandou, tuo huilus, tule tänne ja noita syömäreitä ravita sa koita. Sa kotiseudun sävel, vieno, harras, soita! Se jokaiselle on kuin sisko pieni, hellä, kuin äänen sointi, joka lumoo lempeydellä, se nousee korkeuteen kuin sauhu kotituvan ja loihtii mieleen kirkkaan, viihdyttävän kuvan… Vanhus istuutuu ja koettelee huiluaan. Nyt soikoon riemua sun huilus ääni, jota jo kauan aikaa on vain soitattanut sota! Puhalla tanssihin kuin ennen metsätiellä, kun norsunluut' ei olleet koskettimet vielä, ja tuokoon soittos mieleen vuoripuroin juoksun ja maalais-elämän, ja mullan tuoreen tuoksun! Vanhus alkaa soittaa languedocilaista säveltä. Hei, pojat Gaskonjan — ei taistelua pelkkää soi enää huilu nyt, se metsäin kieltä helkkää, ei raiu raivoisaan kuin sodan soitto villi, vaan hiljaa, lempeään kuin hento paimenpilli… Kas, nummet, laaksot, metsät kiiltohelmin kastuu, ja paimenpoikanen nyt soittain kotiin astuu, Dordonjan lainehet ne rantojansa kaulaa… "Oh, tää on Gaskonjaa"… Niin huilu teille laulaa!
Kaikkien päät ovat taipuneet alas, silmiin tullut uneksiva ilme,
ja hiljaisia kyyneleitä kuivataan hihoihin ja nutun vuoriin.
CARBON, Cyranolle hiljaa.
Saat heidät itkemään!
CYRANO.
Sen tekee kotikaipuu.
Se jalo tunne on, — noin ruumiin tuska haipuu!
Ei heidän mielessään oo nälän tuomat vaivat,
muun kaiken väistymään nyt kodin muistot saivat!
CARBON.
Sä heidät heikennät, kun saatat heltymään.
CYRANO, on tehnyt rummuttajalle merkin, että tämä lähestyisi. En! Sankaruushan asuu heidän veressään, se pian herää taas!
Tekee liikkeen. Rumpu pärisee.
KAIKKI, nousevat ja tarttuvat aseisiinsa.
Häh?… Mitä?… Mikä hätä?
CYRANO, hymyillen.
Noin! Tarvittiin vain hiukan rummun pärinätä!
Jää hyvästi nyt uni, kodin, lemmen kaipuu.
Kun rumpu pärisee, muu kaikki unhoon vaipuu.
ERÄS SOTURI, joka katselee taustalle.
Ah! Ah! De Guiche!
KAIKKI, mutisten.
Mmm…
CYRANO, hymyillen. Eipä taida hyvää tietää tuo tervehdys!
ERÄS SOTURI.
Me emme saata häntä sietää.
TOINEN.
Hän ikävystyttää!
KOLMAS.
Tuo muotinukke täällä!
Kas, pitsikaulus häll' on haarniskansa päällä!
ERÄS MUU.
On sekin muoti: peittää rautaa pellavalla!
I SOTURI.
On kaulass' ehkä paise hällä pitsin alla!
II SOTURI.
Hän hovimies on!
ERÄS MUU.
Niin, hän sukuunsa on tullut.
CARBON.
Hän Gaskonjasta on.
1 SOTURI. Niin kai. En usko häneen. Jos pojat Gaskonjan on huimapäät ja hullut, se laatuun käy, — vaan hän on viisas, varovainen, siks sanon hänestä: ken lienet, varo vainen!
LE BRET.
Hän kalvas on!
ERÄS MUU.
Niin näkyy nälkä kelmentäneen.
Saa nähdä nälkää hän kuin mikä köyhä piru.
ERÄS MUU. Vaan kas, kun haarniskansa auringossa loistaa, se miehen kasvoilta voi kalvakkuuden poistaa vatsankin vaivoissa.
CYRANO, vilkkaasti.
Nyt emme tässä viru
me surren! Löytäköön hän meidät miehevinä!
Esille kortit, nopat…
Kaikki rupeavat nopeasti pelaamaan, käyttäen pöytinään rumpuja, jakkaroita, maata, vaippojaan; ja he sytyttävät palturilla täytettyjä pitkiä piippujaan.
Kirjan otan minä!
Kävelee edestakaisin ja lukee pientä kirjaa, jonka on ottanut taskustaan. De Guiche tulee. Kukaan ei käännä häneen huomiotaan. Kaikki ovat tyytyväisen näköisiä. Hän on sangen kalpea. Hän menee Carbonia kohti.