XIII.
Kotoista järjestelyä.
Tultuaan valmiiksi meni Hermine kauniin ja hyvinjärjestetyn työhuoneen läpi etuhuoneeseen, missä versoi kokonainen kukkakokoelma ja missä hänen herransa otti hänet vastaan hymyillen kovin aurinkoisesti, mikä ilmeisesti johtui siitä, että hän näki vaimonsa olevan niin koruttomasti puettuna.
— Tuo puku on hyvin aistikas, lausui Konny — Vaimon ei koskaan pidä esiintyä keimailuhalua ilmaisevassa puvussa. Pukusi osoittaa, että hienotuntoisesti osaat löytää oikean tien.
— Ole vakuutettu siitä, — vastasi Hermine hymyillen, — että teen voitavani arvatakseni, mistä pidät.
Ääni kuulosti kuitenkin pikemmin velvollisuudentuntoiselta kuin lämpimältä.
— Päivällinen on valmis, — muistutti Konny. — Meillä ei ole mitään pitkiä kuhnuksia palvelemaan syötäessä, vain käskyläispoika, joka auttaa sisäkköä.
Päivällinen oli syöty ja kahvi juotu. Hermine, joka verrattoman rauhaisana ja arvokkaana oli aloittanut perheenemännän tehtävät, tuli nyt, hetkisen neuvoteltuaan taloudenhoitajattaren kanssa illallisohjelmasta, valmiiksi puettuna,, hattu päässään ja harso silmillään seuratakseen miestään kävelylle. Hän oli pysähtynyt avaraan, lehvillä koristettuun eteishuoneeseen, josta ovi johti mitä kauneimpaan maalaispihaan, jossa oli nurmikoita, kukkia, mummonaikuisia sireenipensaikkoja.
Tästä eteishuoneesta johti ovi Konnyn yksityishuoneeseen; siellä ei Hermine vielä ollut ollut. Hän naputti ovelle, joka samassa avattiin sisäpuolelta.
— Tuletko sinä käymään luonani? — kysyi Konny ystävällisesti.
— Enpä tiedä, olisinko uskaltanut. Mutta minua miellyttää tavattomasti tämä huone viheriöitsevine hämärineen, arvokkaine kirjahyllyineen ja koreine käsikirjoitusten peittämine kirjotuspöytineen, jolla auringonsäteet nyt leikkivät. Voi, annahan minun hetkiseksi istuutua sohvaasi! Kuulepas, ystäväni! Sinun kanarialintujesi laulu merkitsee — tervetuloa!
— Minäkin sanon sinut tervetulleeksi tälle omalle, tavallisesti rauhoitetulle alueelleni. Sinun pitää aina joskus tulla tänne minua auttamaan, ei vain siten että sanelun mukaan kirjoitat, mistä jutusta ei Sigesbergissä koskaan tullut oikein selvää, vaan sinä saat ottaa osaa työhöni vaihtamalla ajatuksia kanssani ja antamalla neuvoja.
— Voi, Konny, miten onnelliseksi tämä minut tekee! Sinä arvelet siis minulla olevan kyllin älyä, ymmärtääkseni sinua ja sinun aatteitasi?
— Olisinko muuten pyytänyt sinua vaimokseni? Mutta ei ole samaa ymmärtää kiusallista työtä koskevia ajatuksia ja aatteita kuin ymmärtää kirjailijaa itseään ja hänen maailmankatsomustaan.
— Siinä olet varsin oikeassa, mutta täten tulen sinua lähemmäksi, samoin kuin sinäkin meidän vakavasti ja rehellisesti keskustellessamme olet oppiva oikeammin arvostelemaan minua. Vanhempiesi luona teki elämä joskus meidät vieraiksi toisillemme, ja kuitenkin olen ollut miltei levoton siitä, että kodissamme joutuisin vielä kauemmaksi sinusta.
— Sinä olet tosiaan oikeassa, mutta toisaalta olet väärässäkin. Lapsuudenkotini, missä kaikki on järjestetty suuren maailman tyyliin, ei koskaan ole tahtonut oikein sopeutua makuuni — kaikkein vähimmin nyt, jolloin meidän, sinun ja minun, yhteiselämä on alkamassa. Ja se teennäinen ilmakehä, minne siellä jouduimme, olisi ehkä heittänyt varjoaan tähänkin rauhaisaan pikku kotiimme, ellet sinä ensi hetkestä alkaen niin yksinkertaisesti, viisaasti, miellyttävästi ja näennäisen vaivattomasti olisi mukautunut. Älä käy ääneen lausumaan, mitä minun nyt sanomastani ajattelet. Jatka vain samaan tapaan kuin olet alkanutkin — ja lähde nyt kävelemään.
Hermine varoi lausumasta ihastustaan. Hän alkoi tuntea ikäänkuin varmuutta, mutta ymmärsi täydelleen, että hän saisi kulkea monia eri teitä, ennenkuin saavuttaisi ikävöimänsä päämäärän. Tämä päämäärä ei ollut sen kaltainen, mihin hänen appensa oli viitannut. Oi ei! Tämä päämäärä oli vaimon, joka — sydän täynnä lämmintä, puhdasta ja jaloa rakkautta — tahtoo saavuttaa oikeuden saada näyttää aarteitaan, samalla kun hän vastavuoroon saisi ottaa vastaan ne, jotka, ikäänkuin salaperäisesti sinetöittyinä, olivat löydettävissä hänen miehensä sydämestä.
He eivät nyt istuneet haavikossa, vanhempien nuoruuden temppelissä, vaan omituisessa luolassa järven rannalla, ja siellä kaikui Konnyn ääni täyteläisenä, sointuisana, vakaana sävyltään.
— Se mitä nyt aion esittää sinulle, Hermine, voisi ehkä useammasta kuin yhdestä nuoresta vaimosta ja perheenemännästä näyttää melkoista vähemmän tärkeältä kuin kaikki muu, mutta tiedän että sinä et ajattele samoin — vaikka enempää en tiedäkään.
— Mitä oikein tarkoitat?
— Paljon riippuu siitä, miltä kannalta ottaa asiat itse talouden piirissä alusta alkaen, ja siinä maailmassa on isäntäväen ja palkollisten suhteella melkoinen merkitys. Minun ajatukseni mukaan tulee tämän suhteen olla avoin ja suora kummaltakin puolelta. Se ei saa palkollisten puolelta olla kunnioittavaa orjanelämää, missä kärsityt vahingot salaisesti korvataan jossakin muussa muodossa, eikä isäntäväen puolelta niin järjestelmällistä ylemmyyttä kuin eläisi isäntäväki saavuttamattomalla tasolla. Mitä arvelet asiasta?
— Arvelen, että järjestelmäsi täysin sopii taloon missä sinä olet isäntänä. Sinun olemuksessasi ilmenevä todellinen, lempeä ja kuitenkin ankara arvokkuus on tekevä, millaisen vapauden palvelijoille suonetkin, jokaiselle mahdottomaksi astua yli näkymättömän rajamerkin.
Konny punastui huomattavasti.
— Se, mitä minä esitin mielipiteeni mukaan oikeaksi, ei siis sopisi muuta kuin poikkeustapauksissa? Luonnollisesti tulee sinun aina vapaasti lausua ajatuksesi, mutta minuun koskee, että varmastikaan et hyväksy minun teoriaani.
— Konny, minä hyväksyn sen ja pidän sen toteuttamista tavoittelemisen arvoisena meidän oloissamme, mutta minä olen vakuutettu siitä, että monissa tapauksissa tämä palautuminen patriarkallisiin oloihin ei kelpaisi. Tarvitaan paljon henkistä voimaa ja suurta ihmisrakkautta osatakseen tällä alalla käydä oikeata tietä. Järjestelmäsi ei menesty, elleivät palkolliset suuresti kunnioita isäntäväkeään. Mutta minunkin vakaumukseni on se, että meillä tuollainen järjestely kyllä käy päinsä, ja tahdon tehdä kaikkeni auttaakseni sinua jaloissa pyrkimyksissäsi.
— Kiitos, Hermine. Me autamme toisiamme.
— Mutta ethän sinä vaan ole pahoillasi puheestani? Harkitsin, lausunko ajatukseni, mutta sitte ajattelin, että suhteemme muuttuisi sentapaiseksi pahaksi, jota tahtoisit välttää suhteessamme palvelusväkeenkin, ellen vapaasti lausuisi ajatustani, vaan olisin aina samaa mieltä kuin sinäkin. Sinullekin kävisi sellainen lopen ikäväksi.
— Niin, ehkä, luulenpa että sinä olet oikeassa. — Konny tähysti vaimoaan tarkkaavaisena, ja hänen kauneista, tummista silmistään välähti nopeasti salama, joka sattui suoraan Herminen sydämeen, saattaen sen nopeasti sykkimään. Mutta Herminellä ei ollut aikaa tutkia mitään niin nopeasti häviävää kuin salama on. Sitäpaitsi jatkoi Konny puhettaan:
— Nyt tulen toiseen, erittäin tärkeään kysymykseen, kotihartauteen! Tämän tulee olla joko oikea hartaushetki tai sitten jäädä kokonaan käytännöstä. Tiedät, että Sigesbergissä isäni on koettanut harrastaa kotihartauden kaunista aatetta, mikäli se nimittäin yhä todella on kaunis. Mutta sano, eikö tuntunut tuskaiselta, Sigesbergissä, niinä epämääräisinä iltoina, jolloin vieraat vaunut yksi toisensa jälkeen täynnä vieraita olivat juuri ajaneet pois ja keittiössä täydessä askareitten touhussa olevien palkollisten täytyi päätä pahkaa, ja luultavasti vain varsin vastentahtoisesti, tulla saliin kuulemaan isäni lukevan raamattua ja sitte veisaamaan virttä? Hän oli niin onnellinen, tuo minun vanha, hyvä isäni, siinä uskossaan, että hän siten oli rauhassa päättänyt päivän työn. En mistään hinnasta olisi tahtonut sanoa hänelle, että kun kerran aioin mennä keittiöön, siellä sivumennen sytyttääkseni sikaarini, niin kuulin keittäjättären, kaikkea muuta kuin hartaana, kiivaasti huutavan eräälle kamarineitsyelle, jonka piti ottaa silitysrauta tulesta: "Onko nähty mokomaa ilveilyä! Tulen aivan onnettomaksi, kun en koskaan ehdi ajoissa pestä herrasväen astioita ja sitten saan nuhteita emännöitsijättäreltä." — "Entä minä sitten", huusi toinen, "eikös nyt olekin kylmänä rauta, jolla minun juuri piti silittää esiliinani? Ukko voisi kernaasti lukea herrasväelle siellä sisällä ja antaa tällaisen raukan, jolla ei ole muuta kuin ilta käytettävänään, olla rauhassa." Mitä sanot sellaisesta, Hermine hyvä?
— Yhteinen kotihartaus on mielestäni tapa, jota voi suositella, mutta sen aika täytyy olla määrätty — lauantai- tai sunnuntai-ilta, ellei joku vieras käännä tapoja ylös alaisin. Sitäpaitsi täytyy palvelijattarilla olla, paitsi aivan hätätilassa, keskiviikko- ja lauvantai-iltapäivä vapaina, voidakseen tehdä omia töitään.
— Nytpä sinä olet kaksin verroin yllättänyt minut. Juuri samaa olin aikonut sanoa. Mutta hartaushetkinä en aio vain lukea lukua raamatusta, jota me muuten yhdessä joka ilta tulemme lukemaan. Tahdon samalla muutamin sanoin selvittää sellaisia kohtia, jotka muuten jäisivät heille hämäriksi… Niin, siten on asia järjestettävä… Mutta mikähän nyt tulee puheluamme keskeyttämään — mitä ääniä…?
— Voi, pappilan ylioppilaat siinä tulevat meitä hakemaan! Konny rakas, he ovat serkkujani!
— Ole rauhassa, Hermine. Menen heitä vastaan.