XIV.
Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä liiaksi.
Neljä kuukautta oli kulunut siitä kauniista kesäpäivästä (kotiintulopäivästä), jolloin pappilan ylioppilaat tulivat keskeyttämään Konnyn puuhia elämän järjestämiseksi kotoisessa, siveellisessä ja kristillisessä suhteessa. Mutta siitä huolimatta otettiin nuorukaisten iloiset äänet, vapaa leikillisyys ja lämmin kehoitus tulla seuraavana päivänä pappilaan päivällisille paljon lämpimämmän vastaan kuin Hermine oli uskaltanut odottaa.
Vakavissa asioissa oli päästy kohtaan, mihin ne helposti voitiin jättää, ja vaikka Konnyssa itsessään ei milloinkaan koko ylioppilasaikanaan ollut havaittavana hiventäkään tuollaista noitten nuorten herrain vapaata käytöstä ja rohkeata reippautta, niin ymmärsi hän kuitenkin sellaisen ja sieti sitä, tietäen että nuorukaiset piankin saisivat vaihtaa onnellisen kotielämän kuivahkoon opiskeluun. Eivätkä he aikoneet tulla kotiin edes jouluksi, vaan heidän piti viettää joulu sukulaisten luona, missä oli tarjolla nuoria, iloisia, kihlaamattomia tyttöserkkuja.
Mitä tuli rovastiin ja ruustinnaan itseensä, niin oli Konny aikaisemmin (kun Hermine oli ollut häntä heidän luokseen vetämässä) viihtynyt varsin hyvin heidän seurassaan, mutta sen jälkeen kun Herminestä oli tullut hänen vaimonsa, ei hän oikein hyvin voinut sietää sitä välttämätöntä tuttavallisuutta, mikä silloin tuli kysymykseen. Hänen mielestään ei rovasti uskonnonopettajana ollut kyllin ylevä eikä kyllin yksinkertainen. Rovasti ei ehkä ollut tahtonut saada vaikutuksia niistä filosofis-uskonnollisista teoksista, jotka täyttivät hänen kirjahyllynsä, mutta häneen olivat ne sittenkin vaikuttaneet, vaikka hänessä ei ollut sitä järjen ja sydämen suurta salaisuutta, mikä on tarpeen voidakseen eroittaa akanat nisuista. Vähän saivatkin hänen seurakuntalaisensa mielenylennystä kirkossa, huolimatta siitä, että rehellisesti koettivat pitää unta loitolla. Mutta kaikissa kunnallisissa asioissa rovasti oli mainio, eikä vähimmässäkään määrässä omasta hyvästään huolehtiakseen, päinvastoin. Ja sen vuoksi oli seurakunta joka tapauksessa tyytyväinen.
Ruustinna miellytti Konnya kaikkein vähimmin. Ajateltakoon hänen saamaansa vaikutusta, kun ruustinna tuon ensimäisen päivällisen jälkeen suvaitsi muitta mutkitta lausua: — Ei teidän täällä sukulaisissa ollenkaan tarvitse olla niin vieraita toisillenne ja pidättyväisiä, hyvät nuoret. Tiedetään kyllä, kuinka vastanaineet kuhertelevat keskenään!
— Ihmettelen, — lausui Konny kotimatkalla, — että tätisi, rakas Hermine, voi pystyä olemaan niin suorastaan mauttoman epähieno. Hän saattoi sinutkin aivan punastumaan.
— Ja sinut kalpenemaan, — vastasi Hermine naurahtaen.
— Me jouduimme kumpikin hämillemme — ja ehkä hän kyselikin sinulta jotakin?
— Ei kerrassaan mitään — ("mistä uskaltaisin mainita", olisi hän voinut lisätä).
Ei, kuhertavia kyyhkysiä ei tässä kodissa ollut muualla kuin kyyhkyslakassa. Suutelo aamutervehdykseksi, toinen toivotettaessa hyvää yötä, sekä kädenpuristus aterialta päästyä, siinä koko armastelu.
Mutta muuten oli näitten neljän kuukauden kuluessa kaikki mennyt mainiosti. Hermine oli ehtinyt varsin pitkälle kirjurintehtävässään, ja Konny oikein näytti olevan onnellinen noin loikoessaan sohvalla sikaari suussaan ja matkoilla tehdyt muistiinpanot kädessään, sanellen milloin niistä, milloin vaikutelmiensa nojalla muististaan; silloin tällöin, Herminen katseen ollessa kohdistuneena käsikirjoitukseen, tarkkasi Konny häntä, sensijaan että olisi katsellut muistiinpanojaan. Juuri sellaisena Hermine häntä tavattomasti miellytti, mutta jos Hermine innoissaan sattui työntämään komeita kiharoitaan, niin että ne vierivät hänen valkealle niskalleen, tai huomaamattaan heilautteli niitä sinne tänne, silloin Konny vuorostaan lämpeni ja kävi purppuranpunaiseksi, varsinkin kun Herminen avarat hihat työntyivät ylös ja kaunismuotoinen käsivarsi jäi vapaasti lepäämään kirjoituspöydän vihreälle veralle.
— Vaivaako sinua jokin, kun pysähdyt niin usein? — kysyi Hermine kerran aivan viattomasti ja hiukan malttamattomana.
— No, ei tämä aina niin helppoakaan ole. Epäröin eräässä kohdassa, jota en oikein muista.
— Enkö mitenkään voi auttaa sinua?
— Et vähääkään. Sinun täytyy käyttää tilaisuutta ja mennä hiukan lepäämään. Hermine-rukka, sinähän olet aivan kuuma!
— Kuuma, niin tosiaan, mutta innosta… Seuraan niin mielenkiintoisena, unohdan kaiken ja elän mukana. No mutta katsohan, hiuksenihan ovat käyneet elämään niin vapaasti, että minun täytyy korjata niitä. Hyvästi niin kauaksi. Näet, että olen asettanut mehun ja soodaveden pöydälle viereesi.
— Niin, sen juuri huomasin, kiitos vaan! Oletpa sinä huomaavainen vaimo!
Lyhyen aikaa tämän keskustelun jälkeen ilmestyi kuitenkin pilvi kodin kirkkaalle taivaalle.
Erääseen naapuritaloon oli tullut uusi omistaja, jolla oli suuri loistava perhe, täysikasvuisia poikia ja tyttöjä. Neitejä, suoria ja koreiksi laittautuneita kuin ranskalaisten muotilehtien mallikuvat, ja poikia: luutnantti, hovioikeudennotaari sekä ylhäinen kamariherra kaiken lisäksi, mikä ylevä henkilö oli oleskeleva sukulaisissa uudelle vuodelle saakka.
Jo heti paikkakunnalle saavuttuaan oli tämä perhekaravaani, joka täytti kahdet vaunut, käynyt vieraisilla parooni Konnyn ja hänen vaimonsa luona. Mutta vierailu tai oikeammin sanoen vierailijat eivät miellyttäneetkään Konnya, joka luontonsa koko voimalla inhosi kaikkea kevyttä painolastia, jollaista tässä oli melkein kaikissa perheen jäsenissä.
Vierailuun täytyi vastata, ja Konny oli jo silloin huomaavinaan, vaikka hän sitä ei sanonutkaan, että hänen vaimonsa uhrasi kovin kauan aikaa pukeutumiseen ja että tulos oli parempi kuin olisi ollut tarpeen. Palatessa oli hän vielä huonommalla tuulella, sillä luutnantti ja hovioikeudennotaari olivat olleet niin itsepintaisia huomaavaisuudessaan Hermineä kohtaan, että heidät pystyi voittamaan vain se ylimielisyys, jota osoittaen kamariherra suorastaan sysäsi heidät syrjään kuin itseoikeutettuna ottamaan lähimmän tuolin ja aivan viemään sanansijan äidiltään, sävyisältä naisihmiseltä, joka oli kovin ihastunut poikiinsa, joista tämä yksi nyt pian saattoi hänet vaikenemaan.
Isäntä puhui Konnyn kanssa, ja neidit muitten vieraitten kanssa.
Kotimatkalla puhui nuori aviomies tuskin sanaakaan, ja Hermine koetti turhaan huvittaa häntä, kunnes ilmoitti, että uusi tilanomistaja puolisoineen viikon kuluttua aikoi toimeenpanna suuret päivälliset koko seurakunnan säätyhenkilöille.
— Ja sinun tekee mielesi sinne, — lausui Konny hiukan kavalan ystävällisesti.
— Niin, jos se on sinun mieleesi.
Konny ei vastannut, mutta ei tehnyt mitään vastaväitteitä, kun kutsu
tuli. Kutsupäivänä hän vaan tarkkasi vaimoaan enemmän kuin tavallista.
Ja kun Hermine tuli etehiseen, puettuna päivällisille lähteäkseen, otti
Konny tahtomattaankin kolme askelta taaksepäin.
Hän oli jo niin pitkät ajat nähnyt Herminen, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, jolloin Herminellä oli ollut yllään musta silkkipuku, pukeutuvan ruskeaan tai harmaaseen kveekaripukuun, että häntä aivan häikäisi Herminen komea kauneus, jota hän ei tänään ollenkaan ollut koettanut keinotekoisesti peitellä tai estää näkymästä.
— Mitä tämä on, hyvä ystävä? — Hermine katseli miestään aivan levottomana.
— Aiotko sinä, minun vaimoni, joka niin häveliäästi pukeudut minun katseltavakseni, nyt tulla tämä ärsyttävä puku päälläsi päivällisille, esiintymään kokonaiselle joukolle töllisteleviä vieraita? Hermine, ketä on naimisissa olevan naisen pyrittävä ennen muita miellyttämään?
— Luonnollisesti miestään! Mutta voinko lähteä suurille päivällisille ylläni tumma, kaulaan asti kiinni oleva villapuku?
— Eikö minua muu puku miellytä kuin sellainen? Vai olenko minä tekopyhä? En pidä siitä, että aistimiani kiihotetaan, mutta vielä vähemmän voin hyväksyä sitä, että nainen, jonka minä olen luullut elävän vain minua varten, antaa kauneutensa kaikessa loistossaan toisten katseltavaksi. Älä kuitenkaan luule, että olen mustasukkainen!
— Et, et luonnollisestikaan! Mutta siveellinen tunteesi on niin ankara, että vaadit kieltäytymään mitä viattomimmista koristeista. En pysty miellyttämään sinua tällaisena.
— Kauhistun vaan sitä mahdollisuutta, että joutuisit vaikuttamaan pelkän kauneutesi voimalla. Hermine, rakkaani, jää kotiin!
— Voi, niin mielelläni!