XV.
Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheenisälliset tunnonvaivat. Kirje
Sigesbergistä.
Tämän päivän ilta tuli aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti.
Mutta aluksi se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, sillä juuri kun Hermine oli lausunut ylläkerrotut sanansa mielellään kotiinjäämisestä, kuului rakennuksen edustalle saapuvien vaunujen ratina, mikä sai Konnyn odottamatta hämilleen.
— Mitä teemme, — puhkesi hän sanomaan. — Ensinnäkin voi palvelusväki saada aihetta juorujuttuihin, jos ilmaisen jonkin tekosyyn (mitä missään tapauksessa en tahdo) aiheeksi kotiinjäämiseemme, kun jo olemme valmiiksi pukeutuneet. Ja mitä voi kirjoittaa sopivaksi anteeksipyynnöksi? Enhän voi sanoa, että katsoin vaimoni olevan liian kauniin epäpyhien silmien katseltavaksi. No, nyt puhun tyhmyyksiä. Niin joutuu tekemään aina, kun on tehtävä jäykkä päätös. Seikka on, Hermine hyvä, se, että seuraelämä on minulle vastenmielistä ja että minun olisi kovin mieleeni, jos sinä joskus olisit samaa mieltä kanssani.
— Niinhän olenkin, Konny rakas, eikä sinun ennenaikainen leikinlaskusi ollenkaan herätä minussa itserakkautta. — Herminen äänessä oli mitä kaunein uskottavuuden sävy. — Ja enemmänkin, — lisäsi hän, — annan sinulle syyn, joka on omiaan käytettäväksi sekä poisjäämisemme vuoksi lähetettävään anteeksipyyntöön että palkollisille.
— Mikä syy se on? — kysyi Konny innokkaasti.
— Niin, katsos, juuri pukeutuessani tunsin niin pitkällistä huimausta, että pelkäsin pyörtyväni, ja kun Liina riensi keittiöön hakemaan kylmää vettä, tietävät toisetkin tytöt jo asian. Emännöitsijä oli silloin ihmetellyt, voisinko ollenkaan lähteä.
— Ja tästä et ole minulle puhunut sanaakaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan! — Näkyi, että Konny nyt pelästyi, sillä hän aivan kalpeni.
— Minä luulin, että sinä mielelläsi halusit mennä näille päivällisille.
— Minä! Mutta sano toki, mikä sinun sitte oikein tuli?
— En tiedä. Ehkä istun joskus liian kauan paikoillani?
Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat vaunut ajaneet pois, ja ratsastava lähetti kiirehti viemään paroonilta kohteliasta kirjelippua, missä pyydettiin anteeksi, että vapaaherrattaren äkillisen pahoinvoinnin vuoksi ei voitu kutsua noudattaa.
Tämän jälkeen ja sitten kun Hermine oli vaihtanut komean pukunsa valkeaan aamunuttuun ja istuutunut sohvaan, mihin hänen herransa oli määrännyt hänen asettumaan, alkoi edellä viitattu kaunis ilta. Konny luki ääneensä muuatta äskenilmestynyttä romaania, mutta ei siinä kyllin, hän kumartui tavan takaa hellästi ja levottomana huolehtimaan vaimostaan, korjasi usein pieluksia, jopa kerran suuteli vaimonsa poskeakin ja näytti kovin tyytyväiseltä. Mitä Hermineen tulee, tuntui hänestä siltä kuin olisi joutunut taivaan esikartanoihin.
Mutta mikään ei ole pysyväistä.
Seuraavana päivänä, kun Hermine taas oli pukeutunut harmaaseen pukuunsa ja siveästi pyyhkinyt otsaltaan kaikki kauniitten hiuksiensa muodostamat komeat kutrit ja aaltoisat kiehkurat, alkoi jälleen tavallinen kotielämä, ainoana poikkeuksena se, että Konny vielä tarkemmin piti silmällä, kun Hermine puhtaaksikirjoitustyössään kovin lämpeni ja kävi punaiseksi. Silloin täytyi Herminen lähteä kävelemään Konnyn saattamana. Mutta mitään muita hellyydenosoituksia ei ollut havaittavana.
Eräänä iltana lopulla viikkoa tuli Konnyn vanhemmilta tavallista paksumpi kirje, kuten näytti. Paitsi kirjettä isältä pojalle, oli lähetyksessä kirje miniälle ja edelleen, tämän sisällä, täti Louiselle osoitettu kirje Amalialta, nuorelta pormestarinnalta.
Kummankin aviopuolison lukiessa postiaan Konnyn työhuoneessa (Konnylla oli useita kirjeitä ja sanomalehtiä läpikäytävänä), tapahtui jotakin, jollaista ei kertaakaan ollut tapahtunut heidän naimisissa ollessaan; Hermine nimittäin puhkesi äkkiä itkemään, vieläpä varsin rajusti ja hermostuneesti.
— Hyvä Jumala, mistä on kysymys, Hermine, rakas vaimoni? — Konny, joka tällaisten yllätysten kohdatessa avioliittoelämässä ei ehtinyt kiinnittää huomiota ohjelmaan, hypähti ylös ja sulki syliinsä vapisevan, nuoren vaimonsa, joka nyyhkytti kuin lapsi siinä hänen olkaansa vasten.
— Mutta koetahan nyt toki puhua! Isän kirjeestä en huomannut, että kotona jotakin olisi hullusti.
— Amalian kirje… Voi, Amalian kirje!
— Mitä herran nimessä hän sitte kirjoittaakaan? Onko hänen miehensä vaarallisesti sairaana? — Konnyn lämpimässä äänessä oli aivan rauhallinen sävy.
— Kysymys ei ole hänestä. Odota, rakas Konny, ja suo anteeksi, että en tälle mitään voinut. Kaikki on kohta ohi, nyt voin paremmin. Mutta Amalian luottamuksellisuus äitiäsi kohtaan liikutti minua kauheasti.
— Miten voi Amalian luottamuksellisuus tehdä sellaisen vaikutuksen?
— Lue nyt kirje.
Hermine ojensi kirjeen Konnylle ja katseli häntä tarkkaan.
Konny otti ensin äitinsä kirjeen, joka oli vieressä. Se sisälsi seuraavaa:
"Rakas tyttäreni!
Tänään kirjoitan vain muutaman rivin, koska posti pian lähtee ja isä sitäpaitsi kirjoittaa kaikesta, mikä teidän mieltänne voi kiinnittää. Hänen ajatuksensa askartelevat kokonaan ensi vuoden valtiopäivissä ja viimeksi tänä aamuna kysyi hän minulta, luulenko että sinä kunnollisesti palkitset sen luottamuksen, mitä hän on sinulle osoittanut.
Sain äsken mukanaseuraavan kirjeen rakkaalta Amalia-raukaltamme. En koskaan epäillyt, kun hän oli täällä ja lentää lepatteli paikasta toiseen kuin oikea rasavilli, että hän oli tilassa, joka tavallisesti saattaa kevytmielisimmänkin naisen vakavaksi. Jumala auttakoon häntä, lapsi-raukkaa. Nyt on hän kaikkea muuta kuin hauskalla mielellä. Hän on oikein tehnyt minut levottomaksi.
Lähetä kirje minulle takaisin. Kun sinä ja hän ette olleet niin tuttavallisia keskenämme kuin olisin halunnut teidän olevan, tahtoisin että hiukan alkaisit tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, ja olen vakuutettu että niin tulee käymäänkin.
Sinua hellästi rakastava äiti
Louise von Z."
Sanaakaan sanomatta otti Konny toisen kirjeen.
"Rakas, aina anteeksiantava täti!
Kirjoitan tässä aivan toisin kuin tavallisesti. Miksi salaisin tädiltä sitä, mitä muut vaimot pitävät kunniana ja onnena. Vasta palatessamme kotiin voin miehellenikin ilmoittaa asian, ja hänen täytyi luvata, ettei kirjoita siitä. Mielettömänä, kuten aina, tahdoin että kaikki tulisi yllätyksenä
Nyt olen kuitenkin niin kokonaan muuttunut, että minä, joka olin niin rohkea, nyt olen kuin pelästynyt lapsi. Luulen että en jää elämään senjälkeen, täti. Niin, uskon varmasti siten. Miten väärin on mennä naimisiin… Ei, se oli synnillinen ajatus! En paljon tiedä, mitä sanon, mutta tulen sitä onnettomammaksi, mitä lähemmäksi aika tulee — ja nyt se on lähellä. Jos jään elämään, tulee minusta toinen ihminen; mutta jos tämä kirje on viimeinen, niin suokaa anteeksi ymmärtämättömälle
Amalialle.
J.K. En uskalla näyttää tätä kirjettä miehelleni. Hän tulisi tavattoman huolestuneeksi. Hän vaalii minua mitä hellimmin."
— Niin, — sanoi Konny syvästi myötätuntoisena, — hänellä, tuolla mies-raukalla, olisi tosiaan syytä käydä vähän enemmän kuin huolestuneeksi. Niin kevytmieliseksi olennoksi, kuin on ollut, ei Amalia enää tule, ja tuollaiset aavistukset johtuvat vain heikkoudesta ja puuttuvasta luottamuksesta Häneen, joka yksin voi auttaa.
— On vaikea päättää, kun mieli on sairas, — tuumi Hermine puoliääneen.
— Ei, täytyy otaksua, että vaimo, joka on joutumassa äidin pyhään asemaan, rauhallisesti voi luottaa siihen, että kaikki käy hyvin. Minusta on paljon käsittämättömämpää se vaikutus, minkä kirje teki sinuun. En voi ymmärtää, miten Amalian kirje, Amalian, joka minun silmissäni tämän jälkeen on paljon paremmassa valossa, on vaikuttanut niin voimakkaasti. Sano minulle asia suoraan! Sinä varmaankaan et ole oikein terve?
— Ehkäpä en ole. Älä kiusaa minua nyt juuri kysymyksilläsi. Huomenna ehkä voin vastata.
Jos sanomme, että Konny oli aivan kokonaan hämmästynyt, ei se olisi liiaksi sanottu. Tämä ärtyisyys, varsinkin äänessä, ja häntä, Konnya, kohtaan!
Konny lähti, sanomatta sanaakaan. Hän oli hämmennyksissään, ja hämmennys ilmeni, ensi kertaa hänen elämässään, niissä käskyissäkin, joita hän antoi. Tämä saattoi hänet yhä pahemmalle tuulelle.