XIX.
Ensimäiset vastaanottajaiset.
Oli syksy ja lokakuun keskivaihe, ja parooni Konny oli juuri vaimoineen ja lapsineen muuttanut Blasieholmenilla olevaan upeaan asuntoon. He olivat sinne täysin kotiutuneet, huolimatta siitä, että Hermine tuskin oli tahtonut uskoa että tämä neljäs koti tulisi heitä oikein miellyttämään.
— Vain Kroneby, — sanoi Konny, — on meidän oikea kotimme, sen jälkeen pidin eniten kaupungissa olevasta porvariskodistamme. Koko vierashuoneemme siellä oli mitä miellyttävin muratinlehväsali. Tulee sitten suuri Sigesberg, jota minä nyt joka tapauksessa ehkä enimmin rakastan, jos vaan pääsen asumasta siellä, mutta mitä muuta minä voisinkaan kuin lämpimästi rakastaa asuntoa, missä poikani on syntynyt, missä itse olen syntynyt ja missä isäni, isoisäni ja isoisäni isä ovat syntyneet ja mistä sarja rehellisiä ja kunnon miehiä on lähtöisin. Koko juttu, Hermine hyvä, on vain siinä, että pidän yksinkertaisesta ja siitä, mikä omaa mieltäni paraiten tyydyttää. Täällä, tässä vuokratussa huoneustossa, hengitän täysin kevyesti, täällä ei onneksi ole mitään, mikä vaatii ihailua, kuten joukko esineitä Sigesbergissä. Mutta miksi mennä niin pitkälle. Saahan tästä huoneustosta ihailla näköalaa ja — läsnäolevaa emäntää.
— Vakuutan sinulle, ystäväni, — vastasi Hermine (seisoessaan siinä salissa olevan pöydän ääressä, järjestellen aistikkaasti maljakkoihin Sigesbergistä tulleita kukkia), — että aina siitä alkaen kun sinä sait kunnian tulla valituksi paikkakuntamme edustajaksi, sykkii nyt koko elämäjärjestelmässäsi aivan uusi valtimo. Miten voimakkaasti ja jalosti oletkaan puhuva valtiopäivillä; äänessäsi on kaunis, syvä, väräjävä sointu, joka tekee niin hyvän vaikutuksen ollessaan lämpimästä sielusta lähtevän kaunopuheisuuden kannattajana.
— No mutta, Hermine, sinähän alat oikein hemmottelullasi pilata minua.
Se ei juuri ole entisen umpimielisyytesi kanssa sopusoinnussa.
— Voi siten olla, Konny, mutta nyt, kun olen sekä vaimon että äidin arvossa, tunnen itseni aivan toisin tavoin varmaksi kuin alussa. Minähän pelkäsin niin jokaisen lausumani sanan suhteen, että tuskin sinulle puhtaaksikirjoittaessani uskalsin ilmaista, miten ihastunut olin kuvauksiisi, ja miten silloin väänsin ja käänsin sanoja, kun oikeudentuntoisuuteni pakotti minut huomauttamaan jostakin perustelun tai ajatuskulun seikasta.
— Niin, mutta se oli kuitenkin, elleikään varsin ehjää, niin joka tapauksessa ihanaa aikaa, vaikka me molemmat olimme miltei kuin pari metsään eksynyttä lasta. Tarkoitan tietysti mitä tulee toisemme tutkimiseen… Mutta tuon ajan puheenaollen! Sinä olet miltei kokonaan jättänyt ne vaatimattomat pukusi, jotka minua silloin niin miellyttivät. Tuo niin kainosti verhottu kuva antoi silmälle tilaisuuden levätä. Minä tutkin sitä.
— Konny, mitä sanot? — puhkesi nuori rouva punastuen lausumaan, — käytänkö minä pukuja, jotka häiritsevät silmiesi rauhaa? Ole hyvä ja tarkasta minua, päästä jalkoihin asti. Huomaatko paljasta paikkaa, kasvoja lukuunottamatta? Mutta jos saat siitä enemmän lepoa, niin vedän kyllä yhtä huolellisesti kuin silloinkin hiukseni pitkälle yli poskieni. Koko ero on vain siinä, että nyt käytän tummaa silkkipukua harmaitten villapukujeni asemasta. Mutta, jos se vaan on sinun mieleesi, pyydän kyllä lähettämään ne tänne.
Ja siinä seisoi Hermine miehensä edessä vastustamattoman kauniina, hehkuva harmin puna poskillaan ja molemmat kädet kukkia täynnä ojentuneina miestään kohti.
— Kas vain tätä taas, nyt ei tosiaan ole kysymys pelkäämisestä vapaata lausunto-oikeutta käyttäessä! Ja sinä, joka kuitenkin sanoit minulle, että vaimo vain eräinä arveluttavina ajankohtina saa ilmaista hiukkasen ärtyneisyyttä.
— Rakas Konny, minä en nyt ole ärtynyt, mutta seikka on se, että en voi rauhallisena kuulla, miten sinä viittaat minussa olevan puutteita, joita minussa todenteolla ei ole. Ja nyt on niin hyvä käyttää tilaisuutta ja ehdottaa sinulle, että aina menet yksin kutsuihin, tarkoitan suurempiin, sillä miellyttää sinua tahdon ennen kaikkea, mutta sitähän en voisi, jos näyttäytyisin puettuna siten kuin suuria kutsuja tai päivällisiä varten pukeudutaan.,
— Sinä tiedät, Hermine, että en enää ole mustasukkainen. Mutta minulla on oma käsitykseni. Koeta sen vuoksi kaikessa mitä naisellinen aistisi voipi…
— Tehdäkseni itseni rumaksi?
— Sitä sinä et voisi. Se olisikin viimeistä mitä tahtoisin. Kun kuitenkin on kysymys sellaisista tilaisuuksista, missä naiset ovat välttämättömiä, niin en niihin milloinkaan lähde ilman vaimoani, mutta hänellä on kyllin sekä makua, häveliäisyyttä, älyä että kunnioitusta miehensä mielipidettä kohtaan, soveltaakseen pukunsa sen mukaiseksi kuin naimisissa olevalle naiselle sopii. Muuten olet sinä luonnollisesti liian heikko tänä talvena ottaaksesi osaa tanssiin.
— Niin, luonnollisestikin, — vastasi Hermine naurahtaen, — ja vaikka en olisikaan ruumiillisesti heikko, niin en tule milloinkaan tanssimaan, se on varmaa.
— Todellakin, rakas Hermineni, niin nuori kuin olet, voisitko luopua tuosta huvista?
— Minä, Konny hyvä, en halua muita huveja kuin sellaisia, jotka ovat sinun makusi mukaisia. Älkäämme puhuko siitä. Tahdon mieluummin elää paljon kotona poikamme ja sinun seurassasi, kun sinulla on aikaa olla meidän kanssamme.
— Siihen käytän kaikki hetkeni, mitä yleiset asiat eivät vaadi osakseen. Sitä paitsi kysyn mielelläni monessa asiassa neuvoasi.
— Voi, mitä sanot?
— Että Jumala oli armollinen minulle, kun minä, maultani niin vaatelias mies, sain vaimon, jonka kanssa voin puhua muustakin kuin siitä mikä koskee kotoamme tai seuraelämää. Muunlaiseen naiseen olisin pian väsynyt, eikä koko sinun häikäisevä kauneutesi olisi voinut pidättää minua, jos olisit koettanut vähääkään keimailla tai ellet olisi kyennyt komeilematta osoittamaan minulle, että sinun sivistyksesi, älysi ja terävä käsityskykysi riittävät opiskelujen ja vielä korkeamman kehityksen kautta asettamaan sinut arvoisaksi seuratoveriksi miehellesi. Sinussa liittyy vakavuus naisen miellyttävyyteen. Nythän ei olekaan mitään, mistä en ilmoita sinulle. Ja sinä olet luvannut olla rakastettavana emäntänä, kun kutsun säätytovereitani tänne. Meillä on, kuten olemme sopineet, vastaanotto kerran viikossa.
— Katson kunnia-asiakseni osoittautua kyllin arvoisaksi vaimoksi niin etevälle säädyn jäsenelle. Mutta sinullahan ei ole mitään sitä vastaan, että Amalia, jos hän miehensä mukana todella tulee tänne, on apunani?
— Ei, päinvastoin tulee siitä mainiota. Amalia kyllä hieman liioittelee arvokkuuttaan, mutta se kyllä tasaantuu. On niin kodikasta nähdä, herrojen silloin tällöin pistäytyessä sisään, pari nuoria naisia käsitöineen sohvapöydän ääressä.
— Ja sitä paitsi, ystäväni, teetä juotaessa. Herrojen on aina tultava sisään, juotava teensä ja puheltava hieman vierashuoneessa, missä tulen järjestämään kaiken hyvin juhlalliseksi ja hauskaksi. Pääset kyllä näkemään, että uudet ystäväsi täällä meidän kanssamme eivät joudu ikävöimään hotellihuoneisiin.
— Oi, miten rakastettava olet! Muutaman päivän kuluttua alkavat valtiopäivävastaanottosi. Ei tarvitse kauan odottaa.
* * * * *
Nuoren herrasväen asunto säteili kauniina, ei liiallisesti, kynttiläin, lamppujen ja miellyttäväin takkatulien levittäessä valoaan huoneisiin, missä nojatuoleja oli siellä täällä vieraitten tarpeeksi Näky oli mitä miellyttävin sellaiselle, joka tuli ulkoa kylmästä, sateisesta ilmasta. Varsinkin oli vierashuone miellyttävä, tuoksuvine teepöytineen siinä valojen keskellä, kukkineen, mainioine porsliineineen ja hopeakoreissa olevine oivallisine teeleipineen; mutta vielä parempaakin oli loistamassa, nimittäin emäntä niin hurmaava, että monet herroista eivät tahtoneet jättää teepöytää, vaan hattu polviensa välissä ihastuneina ottivat vastaan sekä teekuppeja että kaikkea muuta, mitä hän tarjosi. Emännän vierellä loisti ja puhui toinen nuori nainen, myöskin erään säätyveljen vaimo, mutta miten paljon suosionosoitusta tulikin hänen osalleen, niin ei sitä voi verratakaan siihen, mitä Herminelle tarjottiin.
Hermine tarkasteli arvokkaana ja miellyttävänä suurta seurapiiriä; milloin esitteli Konny jonkun tehtailijan, milloin pormestarin, milloin kirjailijan, milloin sanomalehtimiehen, milloin neuvosmiehen, milloin kauppiaan, talonpojan tai entisen soturin. Kaikki oli suurta ja kirjavaa sekasortoa. Ja Konny koki todella kovaa ennenkuin sai oman seuransa salin vieressä olevaan työhuoneeseensa, jossa kuitenkin oli tarjolla sekä takkavalkea että sikaareja ja muuta nautittavaa, paitsi suurenmoisia keskusteluja, joissa rohkeasti otettiin esille ja tuomittiin kaikki "mädännyt". Mutta jos saa uskoa uskomatonta, niin nautti isäntä joka tapauksessa siitä, että monet vieraista jättivät hänen temppelinsä aivan ihastuneina palatakseen nauttimaan hänen vaimonsa seurasta.
Mutta yht'äkkiä valtasi kuitenkin ikäänkuin jonkinmoinen aran apea mieliala salin kummallakin puolella olevissa huoneissa joukkokunnat, kun äänekkään ovikellonsoiton kuuluttua näyttäytyi suuri ja komea olemus, joka totisesti ei tuntunut "mädänneeltä". Tulija oli itse parooni Sigesmund. Hän oli, ilman aviopuolisoaan, muutaman päivän ollut kaupungissa, mutta vaikka hänet oli kutsuttu Konnyn luona kokoontuneeseen joukkoon, mitä tietenkään ei voitu välttää, oli hän kieltäytynyt tulemasta, koska häntä aikaisemmin oli kutsuttu muualle. Mutta niin innostunut kuin hän olikin whistipeliinsä, jätti hän sen kuitenkin mennäkseen, kuten hän sanoi, puolituntiseksi tervehtimään miniäänsä. Tuo vanha ylimys oli hyvin tunnettu ja arvossapidetty, ja lyhyen vierailun aikana osoitti poika hänelle tavallista suurempaa huomiota, mikä myöskin tarttui koko seurapiiriin, kun parooni, juotuaan teetä Herminen luona, siirtyi poikansa huoneeseen ja diplomaatin tahdikkuudella kävi keskustelemaan kaikista päivänkysymyksistä.
— Siinä sitten on tavattoman miellyttävä ja mitä mielenkiintoisin kunnon vanha aatelismies, — sanottiin. Mutta kun vanha parooni sitten katosi kuin tähdenlento valaisemaan muita maailmoja, tuntui joka tapauksessa kevyemmältä, sillä nyt voi keskustelu reippaammin kuin koskaan siirtyä aloille, joita kokouksessa käsiteltäviksi oli aiottu. Ja keskustelu oli juuri päässyt parhaaseen vauhtiinsa, kun kutsuttiin illalliselle ja naisten valta taas alkoi.
— No, eikö mennyt mainiosti, ystäväni? — kysyi Hermine, kun viimeinen vieras oli lähtenyt. Ja viimeisenä vieraana sattui olemaan juuri pormestari-serkku, joka oli viipynyt eräässä yksityisessä kokouksessa niin kauan, että ehti vain käydä noutamassa vaimonsa.
— Kyllä, kerrassaan mainiosti. Sinä olet siinä määrin valloittanut kaikki herrat, että minä sen kautta saan kaksinkertaisen vaikutusvallan, minut on jo valittu erään valiokunnan puheenjohtajaksi… Mutta sinä, Hermine hyvä, saat yhä suuremmassa määrässä kätesi työtä täyteen. Sinun täytyy tarkastaa matkamuistiinpanoni ennenkuin luovutamme ne pois. Ja sinähän olet niin herttainen, että autat minua myöskin korehtuuria luettaessa? Ellen minä vaan vaatimuksineni loukkaa junkkeri Siggen oikeuksia.
— Älä pelkää, minä kyllä joudan kaikkeen.
— Se on totta. Käykäämme nyt sisään sanomaan hyvää yötä pojalle.