XVIII.
Jälleen Sigesbergissä.
Oli alkukesä.
Koskaan ei tämä maan piiri tuntunut heränneen elämään kauniimpaa ja komeampaa elämää. Milloinkaan ei ollut ruoholla ollut vehreämpää tuoreutta, milloinkaan eivät ruusut olleet olleet niin hehkuvan punaisia, milloinkaan eivät pikku laineet sisäjärvellä olleet leikkineet iloisammin ja milloinkaan ei ilmojen kööreissä ollut ollut niin iloisaa sopusointua. Kaikki maan ja taivaan välillä riemuitsi, ja suuressa kartanossa ja joka mökissä oli rattoa, sillä nyt oli päivä, jolloin tämän kaiken ihanuuden perillinen oli kastettava. Hän oli nyt viiden viikon vanha nuorimies.
Mutta aikeemme ei ole käydä puhumaan tämän päivän juhlasta eikä edes siitä Konnyn vakaumuksesta, että taivainen rauha nyt oli muuttanut hänen sieluunsa, mikä ei estänyt häntä päivän päättyessä, kun nuori äiti ehkä jonkun verran liiaksi oli rasittanut itseään seurassa ja tunsi heikkoutta, alkamasta sisimmässään valittaa kaiken maallisen ilon häipyväisyyttä. Ja kun hän, lohduttautuakseen, tarkkaan katseli poikaansa, voimakasta ja komeata poikaansa, ja luulotteli havaitsevansa kaikenlaisia älykkyyden merkkejä pojan pikku kasvoissa, ei edes silloinkaan hän tuntenut olevansa tyytyväinen, sillä jos Hermine jättäisi hänet, tietäisi hän varmasti elämäänsä jäävän aukon, jota mikään ei voisi täyttää. Hän rakasti Hermineä yhä enemmän ja olisi varmaan antautunut puhtaasti nauttimaan täyttä onnea, ellei olisi sairaalloisesti pelännyt, että tämä tunne voisi kehittyä todelliseksi mahdiksi, niin että hän ei joka suhteessa enää olisi oma herransa. Hän tiesi parhaiten itse, että hänen tuskansa Herminen sairauden aikana oli ollut niin tavaton, että sekä isä että äiti hämmästyivät hänen voimakkaita tunteitaan.
Mutta kun vaara oli onnellisesti ohi ja ensimäinen ilonhuumaus hiukan haihtunut, riensi hän, ikäänkuin salaisesti kauhistuen ja kainostellen itseään, valtaamaan takaisin menettämänsä edut. Mutta hänen äitinsä ja hänen vaimonsa, jotka niin sydämellisen hyvin ymmärsivät toisiaan, he riemuitsivat sydämessään, sillä he tiesivät nyt varmasti, että Konnyn voimakkuus tässä tapauksessa oli salattua heikkoutta. Ja Hermine näytti täysin tyytyväiseltä, kun hän varpaillaan tuli huoneeseen ja mitä rauhallisimmalla äänellä lausui:
— Olethan sinä hyvä ja annat anteeksi, ystäväni, etten kovin usein käy tervehtimässä sinua ja "pikku herra Siggeä". Mutta isäukko tahtoo niin monia neuvoja, että saan rahjustaa tiluksilta tiluksille. Sitäpaitsi on minulle valtiopäiväasioissa hoidettavana laaja kirjeenvaihto.
— Niin, rakas Konny, — vastasi nuori rouva yhtä rauhallisena, — missään tapauksessa ei ole syytä sinun haaskata aikaasi täällä sisällä. Minä ja poika voimme kovin hyvin ja saamme kaikkea mahdollista hoitoa.
Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin voi tuo niin monipuuhainen mies taas olla ovella nähdäkseen, oliko unohtanut tänne hattunsa, käsineensä tai nenäliinansa, tai kertoakseen, mitä jossakin saapuneessa kirjeessä sanottiin, ja kun hän sitten joka tapauksessa oli sisällä, voi hän samalla istua ja katsella heitä hetkisen.
* * * * *
On kulunut suunnilleen kahdeksan päivää ristiäisistä, siis kuusi viikkoa perillisen tulosta, kun nähdään kaksi nuorta naista istumassa eräällä niistä mukavista puutarhasohvista, joita on kukkaryhmien joka puolella.
Toinen heistä, pormestarinna Amalia, joka on tullut Sigesbergiin ollakseen kummina, keinuttaa äidillisen arvokkaana puolivuotiasta tytärtään polvellaan. Samaan aikaan pitää hän Herminelle puhetta aviovaimon pyhistä velvollisuuksista.
— Kuten jo olet havainnut, rakas ystäväni, en enää ole entinen Amalia, tuulihattu, joksi Konny nuorenamiehenä minua usein liikkuvaisuuteni tähden nimitti. Siitä alkaen kun olin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että saisin lapsen kasvatettavakseni, s.o. niiltä ajoilta alkaen, jolloin viimeksi lähdimme täältä, päätin että lopettaisin täydelleen entisen kevytmielisyyteni, minkä myöskin ensimäistä uutista ilmoittaessani sanoin miehelleni. Miesrukka, hän tuli niin iloiseksi ja kiitolliseksi niin toisesta kuin toisestakin, että vain puolin sanoin ilmaisi epäilyksensä siitä, tulisiko minusta vakava ja perusteellinen nainen, ajatteleva vaimo, sitte tullakseni ajattelevaksi äidiksi.
— Ja millaisen vaikutuksen teki tuo puolittainen viittaus? — kysyi
Hermine kovin mielenkiintoisena.
— Suhtauduin siihen verrattoman rauhallisesti "Rakas mieheni", sanoin minä, "sinulla, jos kenelläkään, on tosiaan aihetta hienotuntoisesti, ja vaikkapa vähemmänkin hienotuntoisesti, lausua epäilyksesi, ja kun et sokeasti ole käynyt uskomaan selitystäni, niin saat iloksesi joutua yllätetyksi. Ja minä johdun saamaan ottaa vastaan sinun katumusuhrisi".
— Mainiota! Saitko ottaa vastaan sellaisen uhrin?
— Kyllä, moniakin… ainakin yhden viikossa; silloin mieheni lausui: "Amalia rakkaani, sinusta tulee pian oikea enkeli. En käsitä, miten onnistut pysyttäytymään niin täydellisenä. Mutta ei kai toki ole tarpeen", lisäsi hän joskus, "että pukeudut kerrassaan säkkiin ja tuhkaan; nuo kotikutoisesta kankaasta tehdyt puserosi ovat ehkä liian kovin vastakkaisia entisille komeille puvuillesi. Pidän hyvinpuetuista naisista, vaikkapa olisi kysymys vain perheenkin piirissä esiintymisestä. Silloin näkyy että vaimo tahtoo miellyttää miestään, ja tuollaiset pienet helyt ja koristukset, joita naiset käyttävät, miellyttävät silmää."
— Siinä suhteessa, — lausui Hermine, kääntyen puolittain toisaalle, — on aviomiehillä toisenlaatuisiakin ajatuksia. Mutta miten menettelit?
— Selitin hänelle, että tunsin iloa nähdessäni omassa ulkonaisessa asussani todistuksen tapahtuneesta muutoksesta, mutta ollakseni laiminlyömättä velvollisuuttani pukeuduin sunnuntaisin ruskeaan silkkipukuuni ja koristauduin jollakin iloisenvärisellä nauhalla.
— Mutta nyt, Amalia, kun sinulla jo on tytär, jonka vielä ei tarvitse kadehtia sinua, miksi yhäkin pukeudut niin vaatimattomasti, että aamuisin jopa täälläkin käytät kotikutoisia puseroita valkeitten pitsireunuksisten aamunuttujen asemasta?
— Kun itse imettää ja hoitaa lastansa, rakas Hermine, on pukeuduttava siten, että pikkuinen voi elämöidä äidin pukujen kanssa ilman että tarvitsee pelätä pitsien repeytyvän. Sitä paitsi en ole vapaaherratar, minä, enkä koskaan olisi taipunut siihen, että olisin ottanut lapselleni imettäjättären.
— Amalia hyvä, nyt sinä olet kova, tiedäthän miten taistelin, saadakseni itse imettää poikani, mutta tohtori selitti Konnylle, ja isä ja äiti olivat samaa mieltä, että minulla oli liian vähän voimia siihen, ja että sekä minä että lapsi olisimme joutuneet kärsimään. Tiedät kuinka kadehdin sinulta tätä kunniata ja onnea, varsinkin kun uskon että Konny mielellään olisi nähnyt minun täyttävän saman velvollisuuden kuin sinäkin suoritat, mutta hän hellän vakavasti kuitenkin kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Ja toivon että poikani aina on viihtyvä niin hyvin luonani, että hän ei kovin kiinny imettäjäänsä.
— Suo anteeksi, hyvä, rakas Hermine, että lausuin tuon tyhmyyden, mutta puhupa nyt minulle hiukan luottamuksellisesti. Onko totta, että muutitte pieneen naapurikaupunkiinne sen vuoksi, että Konny ei voinut sietää ruustinnan puuttumista asioihin? Täti Louise luuli niin.
— Ei, ainakaan mieheni ei sitä syyksi sanonut. Seikka oli se, että hänellä oli sijoitettavana rahasumma, jonka hän häämatkallamme täällä sai isältään, ja kun Kroneby on vain kuuden virstan päässä kaupungista, tuumi Konny, jonka usein on käytävä liikeasioilla kaupungissa, että hän voisi sijoittaa rahat erääseen varsin kauniiseen ja hyvällä paikalla olevaan taloon, joka syksyllä oli myytävänä, ja pidätti silloin muutamia huoneita meidän itsemme käytettäviksi. Sitä paitsi pääsi hän siten varmaksi siitä, että lääkäri, joka on hänen hyvä ystävänsä, usein tulisi katsomaan minua.
— Se oli hyvä toisestakin syystä. Etkö luule tiedettävän, että parooni tahtoi päästä kiinteimistönomistajaksi, tullakseen valituksi edustajaksi porvarissäätyyn nyt juuri alkamassa oleville valtiopäiville, joista tullee hyvin tärkeät, kun on kysymyksessä eduskuntalaitoksen uudistus? Minun pormestarinikin valitaan edustajaksi.
— Sitä varten ei ollut tarpeen juuri talon ostaminen, mutta voi olla hyvä siten kuin on. Muutimme kaupunkiin tammikuun alussa ja asuimme siellä kolme kuukautta, joitten kuluessa Konnylla yhtämittaa oli komiteoitten istuntoja ja kaikenlaisia neuvotteluja. Hän sai jo silloin paljon hyvää aikaan kaupungin hyväksi, ja minä tein parhaani miellyttääkseni rouvia. Olimme monissa pienissä kutsuissa, ja itsellämme oli meillä suurenpuoleiset kutsut kaupunginravintolassa.
— Mainiota, ja nuori vapaaherratar oli komeimpana kanana joukossa, muitten rouvien kursaillessa hänen kanssaan ovissa.
— Hyi, miten ilkeä olet. Tiesin, milloin minun nimeni vuoksi oli käyttäydyttävä arvokkaasti. Mutta saat olla varma siitä, että koskaan en mennyt ovesta ennen pormestarinnaa, sillä hän oli vanha ja sitä paitsi kaupungin kunnia. Mutta kas tuossahan ovat herra mieheni ynnä imettäjätär ja poikani.
Hermine juoksi tulossaolevia vastaan ja otti säteilevin silmin junkkeri Siggen isältä, joka vähän aikaisemmin oli ottanut hänet imettäjättäreltä. Olipa nyt miellyttävää katsella nuorten äitien leikkivän noitten pikku olentojen kanssa. Amalia oli varsin ylpeä, kun hänen tyttärensä voimakkailla käsillään suorastaan oli kuristaa "pikku paloonin" vetämällä liian lujaa myssyn hänen päästään.
Konny oli muutaman askeleen päässä; koko hänen ulkonäkönsä ilmaisi vilpitöntä ihastusta.
— Mikä kirje sinulla on kädessäsi, arvatenkin tulevilta valitsijoiltasi? — sanoi Hermine, samalla kun kietoi pienen punaisen huopapeitteen kiinteämmin lapsen ympärille ja nauroi, kun Amalia näytti miten valkea aamuleninki oli rypistynyt. Mutta Konny näki vain, miten kauniisiin poimuihin punainen peite laskeutui nuoren, kauniin äidin hameelle.
— Niin, — sanoi hän vihdoin, — tästä kirjeestä sinä et tule pitämään.
— Miten niin, koskeeko se liikeasioita?
— Koskeepa niinkin, mutta se kutsuu minut uusiin toimiin elokuussa, ja oikeastaan olisi minun kuitenkin ollut pakko käydä tarkastamaan omia monia viljelyksiäni Kronebyssä.
— No, parin kolmen viikon kuluttua voin kyllä matkustaa kanssasi.
— Sitä et tee, — kuultiin vanhan parooni Sigesmundin jyrkästi selittävän, tullessaan siinä puolisoaan taluttaen. — Kiitä Jumalaa, rouva miniäni, jos minä jätän talon perillisen suojaa vaille edes syksyksi, jolloin Konny kai tahtoo aarteensa mukaansa Tukholmaan.
— Ei ole varmaa, että hänet valitaan porvarissäätyyn.
— Kyllä, luota siihen että hänet valitaan. Häntä eivät vaivaa vanhoilliset periaatteet, ja porvaristo on yleensä hampaisiin asti varustautunut liberaalisilla uudistuksilla. Mitä sanovat naiset tästä?
— Minä puolestani, vastasi Amalia nopeasti, — kuulun nyt porvaristoon, ja pormestarinnana on velvollisuutenani olla liberaali. Mutta sydämessäni pelkään tuntevani myötätuntoa aatelia kohtaan, ja minua harmittaa, jos se lakkaa olemasta erikoisena säätynä.
— Hyvä, Amalia, — nauroi vanha parooni. — Mutta mitä sanoo meidän
Herminemme?
— Voi, rakas isä, vaikka olisin syntynyt tämän maan vanhoillisimmassa ilmakehässä, niin ei se auttaisi, sillä vaimo joutuu huomaamattaankin miehensä ajatusmaailmaan, ja minä seuraan miestäni, en heikkoudesta, sillä politiikka on meillä yleensä puolueetonta alaa. Mutta meidän kaupunkimme rouvat viettelivät minut uudella isänmaallisuudellaan. Se höyrysi sekä kahvi- että teekeittiöistä.
— Kas siinä, — sanoi Konny ja loi vaimoonsa kaunopuheisen silmäyksen, — kas siinä näet nyt, isä, että aika on ottanut jalkaansa Lunkentus-saappaansa, kun jo naisetkin käyttävät niitä mallina.
— Niin, minun on kiittäminen Louisea, — parooni suuteli valtavan loisteliaasti vaimonsa kättä. — Sinä et koskaan jätä vanhaa lippua, sinä.
— En koskaan, — vastasi Louise, tehden ylevän miellyttävän liikkeen miestään kohti. — Taistelen ja kaadun sinun ynnä neljän säädyn mukana.
— No, sinä ja minä, rakas Louise, toki kuitenkin jäämme kaatumatta, vaikka nuo neljä kaikkikin kaatuisivat. Mutta emme ole vielä nähneet sitä. Emme ole nähneet sitä vielä, herra poikani. Eduskuntauudistuksen täytynee vielä nukkua aikansa, ennenkuin se saa unen silmistään.