XVII.
Onnellisen miehen onnettomuus.
Miten kauan kykeni tämän tässä kerrotun elämästä otetun näytelmän sankari pysymään vapaana tyytymättömyydestä ja epäluuloisuudesta, nauttimaan sen vakaumuksensa tuulahduksesta, että hän nyt vihdoinkin tunsi täydellistä tyytyväisyyttä? Tosiaan, tasan kahdeksan päivää!
— Tunne totuus — se on ainoa keino sen käsittämiseksi, — sanoo muuan englantilainen uskonnollinen kirjailija.
Tunsikohan Konny, hän, joka oli niin hartaasti tutkinut ja yhä tutki itseään ja tahtoi säännöstellä kaiken, sitä totuutta, että hänen pyrkimyksensä ei voisi saavuttaa tavoittamaansa päämäärää, — että hän ei koskaan kykenisi saamaan elämänsä suhteita sopusointuun sisäisten vaatimustensa ja yhä uudistuvan epäilynsä kanssa siitä, että hän oli kykenemätön tuntemaan itseään onnelliseksi onnellisuuden ylenpalttisuudessakaan!
Ei, hän ei tuntenut tätä totuutta, eikä siis sitä käsittänytkään, vaan etsi yhä etsimistään sydämensä sameitten ja koskaan oikein selkiämättömien syvyyksien pohjaa. Ja miten ne olisivatkaan voineet selitä, kun hän, sen sijaan että olisi puhdistanut ne pohjia myöten, yhä enemmän täytti niitä elämän jokapäiväisellä muralla?
On melkein käsittämätöntä, miten voi sattua, että lahjakkailla luonteilla, luonteilla, jotka itsepintaisesti pitävät luulotautien aaveet sopivan etäisyyden päässä itsestään, luonteilla, joitten elämä on täynnä lakkaamatonta, hyödyllistä toimeliaisuutta ja jotka samalla ottavat kaiken opin, mikä kirjoista voidaan saada, kuitenkin voi olla erikoinen, rajaton aikansa käytettäväksi sisäisiä tutkisteluja ja kokeita varten.
Mikä aiheutti nyt sen, että Konnyn niin hartaasti tavoittelema onni löytää isänkutsumuksessa oma kutsumuksensa ei enää pystynyt tyydyttämään häntä? Niin, vain se seikka, että ruustinna seuraavan kerran käydessään vieraisilla siekailematta puhui siitä, että hän rakkaudesta sisarensa tyttäreen tulisi niin paljon kuin suinkin oleskelemaan Kronebyssä, missä hän toivoi saavansa kantaa uuden Herminen kastettavaksi.
Siitä hetkestä tuli ruustinna, jonka osakkeet viimeisen käynnin jälkeen olivat nousseet, Konnylle paljon enemmän kuin sietämättömäksi. Miten voikaan hän noin arvottoman varmana puhua tyttären saamisesta, kun Konny ei koskaan, ei hetkeäkään, ollut epäillyt, että uusi tulokas oli oleva poika, jonka kasvattamisen saattamiseksi tarkoituksenmukaiseksi hän oli aikonut tutkia kokonaiset joukot erilaisia järjestelmiä.
Kun sitten samana iltana Hermine, joka näki pilven, mutta ei ollenkaan voinut käsittää, mistä se tuli, sillä hän ei ollut sisällä tädin selittäessä aikomuksiaan, tahtoi ilahuttaa Konnya puhumalla hänelle heidän lapsestaan, niin sanoi Konny, koettaen tukahuttaa kiivauttaan — sillä hän pelkäsi tavattomasti saattaa vaimoaan vähänkään levottomaksi:
— En käsitä, Hermine armaani, miksi sinä puhut "lapsesta". Ethän toki ole epätietoinen siitä, mitä sukupuolta se on!
— Otan kiitollisena vastaan kohtalon siinä suhteessa, millaiseksi se sitten muodostuukin. En luule, että rukoukset ja toivomukset siinä suhteessa olisivat todisteena kiitollisuudesta.
— Luulen kuitenkin, että liioittelet, ja toivon, että Jumala ei huonona hylkää sitä harrasta toivetta, mikä minulla tähän asti on ollut.
— Toivetta saada poika, tarkoitat, rakas Konny!
— Niin, ja kun tulee vastaus vanhemmilta, niin saat nähdä, että isäni ajattelee aivan samoin. Mutta nyt minun pitikin joutua tällaisiin epäilyksiin.
— En ensinkään ymmärrä sinua, kallis ystäväni. Tällainen asiahan on aina epätietoinen.
— Olkoon niin, mutta liikaa on toki, että ruustinna vastikään piti aivan selvänä, että hän saisi kantaa kastettavaksi uuden Herminen. Ja tiedätkö, Hermine hyvä, että minun on vaikea tämän jälkeen sietää häntä.
— Sepä oli, — vastasi Hermine huolestuneen näköisenä, — tavattoman ikävää. Sinä et ymmärrä, Konny, miten tärkeätä vanhemman, kokeneen naisen seura ja neuvot juuri tällaiseen aikaan ovat minulle.
— Rakas vaimoni, en huomaa muuta kuin yhden mahdollisuuden järjestää viimemainitussa suhteessa kaikkia tyydyttävästi asia, sen mahdollisuuden nimittäin, että otamme vastaan tarjouksen, minkä nyt aivan varmasti tiedän isäni ja äitini tekevän, sen kutsun, että asetumme muutamaksi kuukaudeksi asumaan Sigesbergiin. Voikin olla oikeampaa, että poikamme juuri siellä pääsee elämänsä ensi päiviä tervehtimään. Mitä sanot tästä?
— Sanon, että paljon mieluummin tahtoisin tämän ajan olla täällä meidän hiljaisessa rakkaassa kodissamme, missä sinä olet paljon tuttavallisemmassa suhteessa minuun, kuin komeassa Sigesbergissä, missä usein olit mieleltäsi käsittämättömämpi kuin täällä.
— No niin, sinä luonnollisesti määräät, mutta sitten täytyy äitini joka tapauksessa tulla tänne. Arvelen, että hänellä on yhtä suuri kokemus kuin ruustinnallakin, jonka suhteen ei iki päivinä tule kysymykseenkään, että hän kantaisi minun poikani kasteelle.
— Konny, Konny, tämä ei ole hyvä minulle, eikä sopiva aika tällaisesta puhuttavaksi. — Hermine nojasi huolestuneena sohvanpielusta vasten. Sigesberg oli hänen muistissaan sarjana kuvia ensimäisen, hapuilevan avioliittoelämänsä ajalta, kaikki siellä oli niin suurta, niin helliä kuin vanhemmat siellä olivatkin.
— Voi, miten onneton olenkaan! En käsitä, miten arkaluontoista on puhua sinun tilassasi olevan naisen kanssa. Rakas Hermine, ole rohkea, siitä riippuu paljon.
— Niin, niin, minä olen rohkea, ja jos sinä vaan olet luonnollinen minua kohtaan, etkä taas käy jäykän juhlalliseksi, mitä esiintymistäsi vuorottelevat vain jotkin minulle käsittämättömät keskeytykset, niin matkustan mielelläni minne tahansa. Oletko sitten tyytyväinen?
— Tyytyväinen ja kiitollinen, — vastasi Konny sydämellisesti, mutta kuitenkin sisäisesti epäsointuisena. Itse olisi hän vaimonsa tavoin mieluimmin nähnyt, että he olisivat päässeet saamaan "lapsen" nykyisessä, rakkaimmaksi käyneessä kodissaan. Mutta naapuristo oli sietämätöntä, ja hänestä oli mahdotonta nähdä äitinsä ja ruustinnan esiintyvän miltei yhtä oikeutettuina ja ohjaamassa asioita kumpikin taholleen.
— Ei, — sanoi hän varsin jyrkästi, — olkoon kylliksi sellaisesta huolesta, jota ei voi auttaa, mutta tämä asia on järjestettävä.
Ja kun sitte vastaus tuli Sigesbergistä, sisältäen mitä lämpimimmän onnentoivotuksen ja samansävyisen kutsumuksen, jossa katsottiin täysin selväksi asiaksi, että perijän tulisi syntyä tulevassa kodissaan, oli Konny vielä jyrkempi. Hänen silmänsä säihkyivät toivoa ja iloa, kun hän laski kirjeen Herminen käteen.
— Sinä näet, rakas ystäväni, että yksinpä isäkin vakuuttaa, että häiritsemässä ei ole oleva mitään vieraitten joukkoa, vaan että saamme elää rauhallista perhe-elämää. Ja minuun tulet olemaan tyytyväinen!
— Olen jo rauhoittunut, Konny hyvä. He kirjoittavat niin kauniisti. Kunhan sinä nyt vaan toistaiseksi olisit kärsivällinen minun ainoata sukulaistani kohtaan.
— Kyllä, nyt voit luottaa minuun, — vakuutti Konny ja uskoi itsekin, että häneen voi luottaa. Mutta joka kerta kun ruustinna tuli ja lateli hänelle kaikenlaisia ennustelujaan, jotka perustuivat laajaan kokemukseen, tuli hän onnettomaksi ja toivoi, että tuo iankaikkinen lavertelija saisi sellaisen reumatisminkohtauksen, että se kerrassaan pidättäisi hänet pappilaan.