IX.
Seuraavana aamuna söimme tukevasti, ja sitten junalla Callaoon.
Mietittyämme viikon ajan, toisin sanoen tultuamme monen mutkan perästä lähtöpaikkaamme takaisin, jouduimme Columbiaan. Kun merimies, kärsittyään kurjuutta, vaaroja ja nälkää, yht'äkkiä joutuu herkkupöydän ääreen, ei hän tiedä, mistä aloittaa. Callaossa oli useita laivoja, ja niissä tarjolla monta edullista paikkaa. Mutta ne eivät sentään vetäneet vertoja Columbian tarjoamille. Eräänä iltana, mönsträttyämme aamupäivällä Englannin konsulinvirastossa Limassa, saavuimme laivaan, jonka piti seuraavana aamuna nostaa ankkuri. Columbia oli määrätty Huanillasiin lastaamaan guanoa, tuota maan mainiota linnun kultaa, joka panee viljan kasvamaan niin kovasti, että kuuluu kauaksi. Meitä oli yhteensä kahdeksan: Chimb, pestattu kokin apulaiseksi, me neljä, John Stonefield, Americo Pedro ja John Kellyn veli Andrew. Viimeksi mainittu ("koira"), entinen merimies, oli Stonefieldin ja Chimbin puoltolauseella saanut paikan, ja näyttikin jo matkan alusta asti ansainneensa sen. Piru oli tykkänään jättänyt hänet, se ei viihtynyt todellisen ukovaisen katolilaisen sydämessä ja ruumiissa. Americo Pedro, nuori upseeri, sama mies, joka ampumapaikalla johti tuota kauheata komennusta, oli ennen kapinaa saanut apurahan ja määräyksen lähteä johonkin Euroopan suurvaltioon opintomatkalle. Miehistön luku oli siis täysi, mutta nuorimman upseerin paikka vielä täyttämättä, ja se annettiin minulle.
— Tervetuloa! Olkaa kuin kotonanne, sanoivat kapteeni ja hänen tyttärensä.
Kun jokainen oli löytänyt paikkansa, ja vanha miehistö siistinyt laivan ja huuhdellut kannet yöksi, rupesi satamanselältä ankkurissa olevista laivoista kuulumaan kahdeksan lasia, ja tähdetkin alkoivat loistaa.
— Parasta on, ettette ota soittokoneitanne esille, sanoi kapteeni, kun upseerit tulivat kajuutan katolle.
— Ajattelimme soittaa lähtö virren Callaolle.
— Luulen, että Tyynenmeren pohja pian antaa meille lähtötäräyksen.
Kohta sen jälkeen kuului: — Valmiit laskemaan ankkurikettinkiä!
Neljännestunnin kuluttua rupesivat mastot ja tangot tärisemään.
Kettingit liukuivat ulos. Tärinä oli kovempi kuin viime kerralla, ja
kesti kauemmin aikaa, mutta mitään hyökyaaltoa ei tullut.
Seuraavana aamuna jätimme Callaon. Olemme juuri ankkuroineet Huanillasin kohdalle, noin puolen virstaa rannasta. Ankkuripaikkamme ei laisinkaan näytä satamalta. Valtameri ei muodosta pienintäkään mutkaa rannikkoon, joka kulkee suorana viivana luoteesta kaakkoon, niin kauas kuin silmä kantaa molemmille puolille. Näköala on synkkä: lounaisessa maailman suurimman valtameren ääretön selkä; koillisessa de los Andesin harmaanruskea harjanne joka nousee merenpinnasta noin neljänkymmenen asteen kulmassa. Ei näy mitään, mikä muistuttaisi elämää. Ei puuta, ei ruohoa, ei yhtään lintua; kaiken näkyvän peittää guano. Linnut eivät voi pesiä täällä, syystä että ammoniakkipitoinen guano polttaisi munat.
On ymmärrettävää, että guanoa ei ole niin paksulta, että sitä kannattaisi ruveta ottamaan mistä hyvänsä. Ainoastaan eri paikoista Andein rinteiltä läheltä meren rantaa sitä kannattaa ottaa. Kun ensin on tutkittu ja löydetty paikka, missä guanoa on riittävästi, vuokraa sen jokin ulkomainen yhtiö määrävuosiksi. Huanillasin oli vuokrannut muuan ranskalainen yhtiö Perun hallitukselta kymmeneksi vuodeksi. Tämmöinen väliaikainen lastauslaitos tulee hyvinkin kalliiksi. Siihen kuuluu elevaattori siltoineen. Korkeata, vuoren sivusta lähtevää ja elevaattoriin päättyvää siltaa myöten lykätään kiskoja pitkin pieniä guanovaunuja. Kun näiden pohja avataan, juoksee guano torvea myöten alas proomuun. On huomattava, että proomu ei pysy paikallaan kuten alus, joka on kiinnitetty tavalliseen laivasiltaan, koska ikuinen maininki heittelee sitä edestakaisin. Sitä varten on proomu kiinnitetty siten, ettei se pääse vähääkään liikahtamaan, silloin kun guano juoksee siihen torvea myöten. Sillan alla, rantakalliossa, on vahva rengas ja sitä vastapäätä merenpohjaan kiinnitetty poiju. Näiden väliin on pingoitettu kaapelitouvi, joka kulkee proomun yli ja on lujasti kiinnitetty sen sekä kokkaan että perään. Siten proomu pysyy ihan liikkumattomana. Jos se vähänkään liikkuisi, menisi kallis guano mereen. Maininkien käydessä vesi usein alenee proomun alla, jolloin tämä joutuu kaapelitouvin varaan. Silloin on vaara tarjona proomumiehillä ja myös proomulla itsellään, joka voi murskautua rantakalliota tai siltapylväitä vastaan.
Ennen pitkää, sen jälkeen kun tämmöisestä guanorikkaasta paikasta on alettu ottaa guanoa, nousee tähän paikkaan "guanokaupunki", jonka talot ovat lautahökkeleitä tai purjekangastelttoja. Kaupungin asukkaina on muutama sata kiinalaista ja satakunta työnjohtajaa, insinööriä ja kauppiasta. Kiinalaisia käytettiin siihen aikaan työmiehinä, syystä että olivat halvempia ja ehkäpä ahkerampiakin kuin muut. Nämä oli sopimuksen mukaan pestattu määrävuosiksi ja oli niiden päiväpalkka, pyhäpäivät mukaan luettuina, yksi sola päivää kohti. Perulainen sola, joka on dollarin arvoinen, ei ole suuri raha täällä, jossa kaikki on tavattoman kallista. Se riittää kuitenkin kiinalaiselle päiväpalkaksi, kuuluupa siitä liikenevän toinen puoli säästöönkin. Oli tapana sanoa, että autiolla meren luodollakin asuva kiinalainen rikastuu.
Guano-kaupungeissa, jotka häviävät heti varaston loppuessa, on muitakin asukkaita: nimittäin meriväkeä. Laivoja on ankkurissa vähintään kymmenen, mutta usein montakin kymmentä, odottamassa lastausvuoroansa. Kun vuoro viimein tulee, saadaan päivässä ehkä yksi pieni proomullinen lastia. Siinä syy siihen, että guanonlastauspaikalla saa maata kuukausia.
Kun lähenimme Huanillasia, tuli kuusihankainen vene meitä vastaan. Se laski laivan sivuun, miehet nousivat laivaan, ja vene kiinnitettiin laivan perään. Luotsiahan täällä ei tarvittu, mutta vene toi satamaeskaaderin miehiä auttamaan uutta tulokasta ja sanomaan sille: Very welcome! (tervetuloa). Kaikki laivat, kansallisuuteen katsomatta, nostivat lipun kahvelin alle, ja se sai siinä liehua auringon laskuun asti. Kun molemmat ankkurit oli laskettu, purjeet jiikattu ja sidottu, raakapuut prassattu suorakulmaisesi laivan pituussuuntaan nähden ja laitettu vaakasuoraan, puhdistettiin laiva. Sitten seisoimme kaikki ja katselimme työmme lopputulosta.
— Kyllä täällä tulee elämä yksitoikkoiseksi, sanoi Charley.
— Muusta viisi, kun vain ei kuolla nälkään! Onhan noita kaloja yllinkyllin, mutta kuka niitä viitsii ikuisesti syödä. Muutumme vielä lentokaloiksi, sanoi Mack.
Huanillasissa on tällä kertaa seitsemäntoista laivaa, niistä kuusi englantilaista, muut saksalaisia ja ranskalaisia.
Ei ole puutetta ruoka-aineista, kuten Mack luuli. Tänne tuodaan teuraskarjaa, vihanneksia ja säilykkeitä. Täällä saaduista herkuista mainittakoon numero yhtenä Perun mainiot perunat. Peruhan on näiden juurikasvien kotimaa. Täältä ne ovat levinneet ympäri maapallon. Nämä perunat ovat näöltään ja suuruudeltaan kuin suurenlaiset munat ja väriltään vaaleankeltaiset. Ne ovat kalliita, jota vastoin vihannekset ja hyvä naudanliha on halpaa. Vesi, jota tuodaan tänne erityisillä vesilaivoilla, on kallista. Täällähän ei sada koskaan, eikä täällä ole kaivoja eikä lähteitä — eikä Moosesta, joka sauvallansa löisi vuoreen vesisuonen.
Yksitoikkoista täällä ei ole. Laivojen asukkaat vierailevat ahkerasti toistensa luona. Kaikki ovat hyviä ystäviä ja "kansalaisia" keskenään. Jos jossakin laivassa satutaan tarvitsemaan lisää miehiä, lähettävät toiset laivat apua. Talkootyön päätyttyä tulee illansuussa "rahteerinki". Tällä ei ymmärretä syömistä ja juomista, kuten ennen vanhaan hyvään aikaan Suomen maataloissa ja kartanoissa, vaan vilkasta tanssia ja leikkiä talkoolaivan kannella. Naisista pyrkii olemaan puutetta talkootanssiaisissa, mutta siitäkin pulmasta selviydytään kutakuinkin. Hätä on aina ollut, on vieläkin ja tulee ikuisesti olemaan suurin keksijä. Iältään nuorimmat ja kasvultaan pienimmät merimiehet saavat syntyä uudelleen. Kädenkäänteessä he pukeutuvat purjekangastohveleihin, tilapäisiin naishattuihin ja rimssuhameisiin. Tämmöisissä tanssiaisissa on ilo aina korkeimmillaan. Niissä tanssitaan sekä vanhoja hyviä tansseja että myös ennen tuntemattomia. Soittokoneita on viulu, kitara, huilu, torvi, ja joskus englantilainen harppu. Oli meillä kuitenkin todellisiakin naisia. Paitsi Chimbiä ja Teresiaa oli laivastossamme kapteenien tyttäriä ja keski-ikäisiä rouvia, sekä pieni japanitar ja mulattityttö, kaikkiaan kymmenen kappaletta. Siis kokonainen tusina naisia. Charley oli erehtynyt ennustaessaan yksitoikkoisuutta.