X.
Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kun ankkuroimme. Emme tiedä, milloinka tulee meidän vuoromme lastata. Eilen saapui tänne komea amerikkalainen fregattilaiva, mutta melkein yhtä komea saksalainen fregatti lähtee tänään pois, saatuansa täyden lastin. Siis laivojen lukumäärä, seitsemäntoista, jää entiselleen. Columbian koko miehistö Frediä lukuunottamatta muistelee kaihoisasti niitä iloisia konsertti- ja tanssi-iltoja, joita on vietetty Deutschlandin kannella. Deutschlandilaiset ovat järjestään kaikki soitannollisia neroja, vieläpä sen lisäksi iloisia ja sivistyneitä ihmisiä. Deutschland on koululaiva, johon korkeasukuiset ja rikkaat saksalaiset ovat uskoneet laiskanpuoleiset, mutta ei suinkaan aina tuhmapäiset poikansa oppimaan huutia ja saamaan harjoitusta. Pikku Teresia on kulkenut allapäin pari viime päivää. Ei ole enää nuori paroni — yhdeksäntoistavuotias — huomeniltana, meidän juhlamme luisuessa telakalta, opettamassa ja tanssittamassa tyttöä; mutta johan tyttö oppikin skottiksen, niin kuin sitä tanssitaan Berliinissä, vaihtaen. Kaikkien kuudentoista laivan liput ovat liehuneet poislähtevien ystävien ja mahtavan yhdistetyn Saksan kunniaksi kello kahdeksasta saakka aamulla.
Heti aamiaisen jälkeen kerääntyi Deutschlandin ympärille kuusitoista venettä — neljä miestä airoissa ja peränpitäjä viides kussakin. Miehet kiinnittävät veneensä laivan sivuun ja nousevat kannelle. Paljon ja raskasta työtä on tehtävä. Pitkät ankkurikettingit on hiivattava sisään ja ankkurit saatava laivaan. Purjeet irroitettava kääreistään ja nostettava ylös. Tämän lisäksi sen seitsemän muuta parsselia tehtävä. Kaiken yllämainitun tekee ystäväpataljoona. Laivan omat miehet ja upseerit samoin kuin nuo laiskat, mutta viisaspäiset kokelaat, seisovat kädet taskussa ja vetelevät lähtösauhuja. Naiset, jotka ovat mukana, seisovat Deutschlandin kannella katsellen vilinää ja keskustellen poislähtevien kanssa.
— Tavataankohan enää tässä maailmassa, sanoo kapteeninalku, yhdeksäntoistavuotias paroni von G. Tyttö juoksee vieressäni seisovan Chimbin luo ja painaa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Tämä on hänen vastauksensa paronipojan kysymykseen. Kaikki on nyt sikäli lähtövalmista, että vain toinen ankkuri vielä lepää merenpohjassa, mutta sen kettinki näyttää ylösalas, jolla ymmärretään, että tarvitsee vain pari kertaa painaa edestakaisin hiivauskoneen tankoja, niin Deutschland on erossa Perun valtakunnan maasta. Me veneiden johtajat komennamme miehemme veneisiin. Chimb ja Teresia jäävät vielä laivaan. Kuusitoista venettä valjastetaan Deutschlandin eteen ja hinaus alkaa — täällä ei ole hinaaja-aluksia. Kun laiva on saatu puolen virstan verran eteenpäin, saa se tuulta siipiinsä ja hinaus lopetetaan. Laivan hiljaa lipuessa eteenpäin lasken veneeni sen sivuun, autan naiset siihen, mutta samalla hyppää paronipoika veneeseen pitäen kiinni köyden päästä. Hän suutelee Chimbin kättä ja Teresian suuta. Hän tuli kuin salama, suuteli kuin salama ja pomppasi veneestä takaisin kuin salama. Deutschland laskee lippunsa kolme kertaa ja ankkuriin jääneet kuusitoista laivaa, joihin myös on liittynyt amerikkalainen seitsemästoista, vastaavat. Lakattuani heiluttamasta hattuani katsahdin alas. Teresia oli polvillaan veneen pohjalla, pää Chimbin sylissä…
Chimb sanoo Teresialle: — Itke, lapsi, anna kyynelten vuotaa. Isoisälläni, täysiverisellä intiaanilla, oli tapana sanoa: 'Suuri henki kokoaa helmet'. Intiaanilla on lupa itkeä, mutta ei nauraa.
Eilen lähti Deutschland. Tänä päivänä on paljon puuhaa, meille on tuotu proomu, jolla saamme lähteä guanoruiskun alle. Tämä proomu saa sitten olla käytettävänämme niin kauan kuin sitä tarvitsemme.
Ensin irroitimme purjeet tuuleentumaan, ja sitten lähdimme kuuden miehen seurassa proomulla odottamaan vuoroamme päästäksemme guanoruiskun alle. Olemme kunnialla tuoneet ensimmäisen "kultalastin" Columbiaan Ne miehet, jotka tuovat "kullan", ovat vapaat muusta työstä. Heti kun proomu on saatu laivan sivuun, on heidän työpäivänsä päättynyt. Toiset laivamiehet nostavat lastin proomusta laivaan ja tasoittavat sen laivan ruumassa. Guanolastaus ei ole rasittavaa. Proomumiesten työaika supistuu neljään tai viiteen tuntiin. Toisten työaika on pitempi, mutta työ paljon helpompaa. Proomumiehet saavat soutaa täyteen lastatun proomunsa, ja se on raskasta. Kun miehissä taas olimme saaneet purjeet käärityiksi ja takaisin muutenkin reilaan, alkoi laivan siistiminen sekä miesten peseytyminen ja pukeutuminen. Kohtahan alkavat tanssiaiset!
Nämä illanvietot laivoissa kaukaisen Tyynen valtameren itärannikolla oli aiottu niin miehistöä kuin päällystöäkin varten. Orkesterissa soitti tavallisesti miehistöön kuuluvia henkilöitä, mutta usein siihen kuului päällystöäkin — kuitenkaan ei kapteeni itse. Deutschlandissa ja Columbiassa juhla alkoi soitolla kajuutan katolta. Muissa laivoissa ei ollut niin soitannollista päällystöä — Deutschlandin päällystö ja moni sen miehistä olivat miltei taiteilijoita. Laiskat paroninpojathan ovat usein liiankin soitannollisia.
Miehistöön kuuluvat nuorukaiset, joiden joukossa melkein aina oli laiskoja herraspoikia, alkoivat tanssin isolla kannella, orkesterin soittaessa kajuutan katolla. Vieraat, naapurilaivojen päällysmiehet ja naiset — jos niitä oli — istuivat "oman talon" herrojen kanssa myös kajuutan katolla. Ei ollut tanssi kauan ollut käynnissä, ennen kuin joku upseeri tuli jonkun herrasnaisen kanssa keskikannelle. Kohta olivat kaikki katolla istujat mukana leikissä. Sitten tuli rohkein naisista ja vei jonkun nuoren, korean ja notkean jungmannipojan lattialle — ja kohta ei ollut tanssisalissa mitään arvorajaa. Jungmannit, matruusit ja kokit pyörittivät harvoja naisia ujostelematta. Pasaadituuli vei ilonäänen ja melun valtamerelle. Tanssimme oli parhaassa vauhdissaan, kun amerikkalaisen fregattilaivan Philadelphian vene laski sivullemme. Satuin olemaan paraatirapun luona ja otin vastaan jenkkikapteenin tehden kunniaa, ehkä enemmän tähtilipulle kuin Philadelphian päällikölle. Tämä antoi käyntikorttinsa ja sanoi: — Antakaa tämä Columbian päällikölle. Vein kapteeni Franckille kortin, jossa oli J. C. King — Master of the ship Philadelphia.
— Tervetuloa, mr. King. Te olette ainoa Yhdysvaltain edustaja täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa laivaani.
— Täytyneehän minun astua laivanne kannelle sen verran, että voin sanoa käyneeni luonanne vierailulla. Muutenhan on tapa täällä uudessa maailmassa, että aikaisemmin paikkakunnalle tulleet ensin saapuvat tervehdyskäynnille. Olen koko päivän odottanut turhaan, jonka vuoksi tulin tänne katsomaan, onko täkäläisten joukossa semmoisia, joiden luo kannattaa mennä.
Astuttuaan laivamme kannelle, jossa Mack Henderson yksin tanssi steppiä ja katsojat vimmatusti taputtivat käsiään, kääntyi Julius Caesar King ympäri ja lähti pois, koska veneeseen jääneet naiset saattoivat hermostua — he eivät olleet tottuneet kuulemaan tämmöistä melua. Kapteeni Franck ja minä seisoimme paraatirapulla kohteliaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja katselimme vieraan lähtöä; oikeastaan olimme uteliaita katselemaan naisia veneen peräpenkeillä. Nämä puhuivat hermostuneesti kapteeni Kingin kanssa ja näyttivät happamilta. Sitten katsahtivat he meihin rukoilevasti, mutta loivat heti katseensa alas ja näyttivät neuvottomilta. Julius Caesar kääntyi meihin päin ja alkoi uudelleen kivuta rappuja ylös. Hänen selkänsä ei enää ollut yhtä suora kuin ensimmäisellä kerralla. Hän oli kumarruksissa ja katsoi alaspäin. Me peräydyimme paraatirapulta kannelle, King perässämme.
— En tiedä, kuinka minun olisi aloitettava. Häpäisen itseni ja koko kansani. Ei vapaan miehen pitäisi mennä naimisiin. Mutta on jo myöhäistä katua. Tuo laiva, tarkoitan Philadelphiaa, on minun, ja se on vain pieni osa siitä, mitä tulen vanhan isäni kuoltua perimään. No niin — nuo naiset, vaimoni ja hänen sisarensa, tahtovat tanssia. Minä en mene noutamaan heitä veneestä. Tulkoot itse, jos saavat tulla, tai istukoot missä istuvat ja nauttikoot muiden ilosta.
— Kapteeni King on hyvä ja seuraa minua, sillä välin mr. West tuo naisenne laivaan.
— Sanon vielä pari sanaa teille, kapteeni Franck, ja teille, nuori mies. Älkää menkö naimisiin! Mutta jos piru kohtalon nimessä narraa vaimon niskaanne, niin älkää ottako häntä mukaan merelle. Minä olen komentanut laivoja ja miehiä, mutta naisia en kykene komentamaan.
Saatuani käskyn, vein amerikattaret laivan peräpuolelle, jossa sääty- ja arvohenkilöt oleskelivat. Esittelin: — Mrs. King ja mikä on nimenne, miss? kysyin rouva Kingin sisarelta. Sisarukset katselivat kysyvästi toisiaan. Viimein sanoi se heistä, jonka olin esitellyt mrs. Kinginä:
— Nimestä ei ole niin väliä, hän on minun sisareni.
— Mrs. Kingin sisar, esittelin, ja sillä nimellä hän alussa sai kulkea. Mrs. Fiddler oli ainoa talkoovieras, joka kiinnitti huomiota siihen, ettei rouva Kingin sisaren nimeä ollut mainittu. Hän nyrpisti nenäänsä eikä antanut kättänsä "sisarelle", vaan tuijotti ylenkatseellisesti tätä vasten kasvoja. Pieni japanitar, joka "söi rouva Fiddlerin leipää" ja parhaillaan köytti emäntänsä kengännauhoja, laskeutui suulleen pelosta, täten pyytäen etukäteen anteeksi tuleviakin erehdyksiänsä. Rouva Fiddler antoi orjattarellensa leikuusen potkun, kuin koiralle, jota komennetaan nousemaan.
Japanitar seisoi nyt vapisten ja katseli emäntäänsä ja "sisarta". Ehkä hän luuli amerikattaren myöskin heittäytyvän kasvoilleen. Erehdys. Kauniinpuoleinen amerikatar loi vihollisensa silmiin katseen, joka heti masensi tämän. Tämä teki pienen Lelun, se oli japanittaren nimi, sydämelle niin hyvää, että hän veti suunsa nauruun.
— Kurja raukka, kyllä minä annan sinulle, kun pääsemme kotiin, niin että makaat muutaman päivän, sanoi rouva Fiddler Lelulle ja löi häntä viuhkalla käsivarteen niin että viuhka katkesi. Onneksi ei sentään Lelun käsivarsi. Pieni japanitar katsoi rukoilevasti vieraisiin päin. Amerikatar vei hänet rouva Kingin viereen ja istui itse toiselle puolelle. Rouva Fiddler lähetti vimmastuneita katseita masentaakseen tuon "röyhkeän", mutta sai vastaukseksi silmäyksiä, jotka varoittivat lähestymästä. Rouva Fiddler parka turvautui nyt suureen kultaketjuunsa, paksuun rannerenkaaseensa, aitoihin hohtokivisormuksiinsa ja korvako ristimiinsä sekä rintaneulaansa, joka keskellä "ylätasankoa" loisti kuin persialainen Auringon ritariston arvomerkki. Mutta rouva Kingin sisaren tähti lensi meteorin vauhdilla ylös taivaan laelle. Sisar, jota ei kukaan ollut pyytänyt lattialle, tuli luokseni pieni geisha kainalossaan, ja pyysi minua suojelemaan tätä kaukaisen idän lasta tanssin aikana.
Samassa orkesteri alkoi soittaa skottista.
— Onkohan täällä ketään hyvää skottistanssijaa?
— Kyllä on, sanoin.
— Tulehan tänne, Mack, neiti tahtoo tanssia parhaan skottistanssijan kanssa.
— Kyllä neiti, mutta minä tanssitan ainoastaan skotlantilaisia naisia tai paremman puutteessa muitakin jotka vain osaavat kotimaani tanssin niin, että heitä kehtaa tanssittaa.
— Olette siis Skotlannista, sieltähän minäkin tavallani olen. Te vanhasta Skotlannista ja minä uudesta — Nova Scotiasta, Halifaxista.
Kättentaputusten ja da capo -huutojen tauottua tulivat Charley ja Teresia tanssikannelle ja ehdottivat edellisille tanssijoille, että tanssittaisiin parissa, jossa herrat vaihtavat naisia.
Paronipoika, sillä hetkellä jo kaukana Huanillasista, on kertonut tätä tanssia niin tanssittavan.
— Kunhan ensin hieman levähdämme, sanoivat rouva Kingin sisar ja Mack. — Tanssikoot nyt muutkin. Ei tässä ole ollut toisille tilaa meidän tanssiessamme.
Vähän ajan kuluttua kuului taas taputuksia, vaikka parissatanssijat vasta olivat päässeet alkuun. Kun sitten molemmat parit istuivat huohottaen kannella "sisaren" vielä tanssittua yksintanssia, jiggiä, tulivat kaikki paitsi mrs. Fiddler onnittelemaan ja kiittämään suurtanssijatarta. Tuli pitkänlainen väliaika. Syötiin hyvää ruokaa, juotiin kahvia ja mietoa perulaista viiniä keittiön edustalla kannella istuen.
Uteliaisuus vain vaivasi naisia. He kuiskailivat keskenään ja tahtoivat tietää mrs. Kingin sisaren nimeä ja entisyyttä. Viimein Teresia kysyi viattomuudessaan, muiden pyynnöstä missä sisar oli oppinut tanssimaan.
— Olen kauan odottanut, että kysyisitte sitä samoin kuin nimeäni. Nimeni on Polly Ring — kapteeni Kingin sisar ja olen ollut laulajatar ja tanssijatar Palace-teatterissa Montrealissa. Vielä voin ilmoittaa, että olen naimaton, kaksikymmentäseitsemänvuotias, ja että sydämeni on tavattoman avara. Siitä lähtee paljon rakkautta, mutta voi se myös ottaa vastaan paljon rakkautta, jos siksi tulee. Päänvaivojenne vähentämiseksi onhan tapahtunut, että naisia on kuollut uteliaisuudesta — kerron, että mrs. King, veljeni vaimo, syntyisin ruotsalainen ja nimeltään Karin Arvidsson, on se ihminen, jota minun eniten tulee taidostani kiittää. Hän lähti pienenä tyttönä isänsä kanssa Kanadaan. Isä, joka oli leskimies, rikastui ahkeralla työllä ja rehellisellä elämällä, joten tytär saattoi isän kuoleman jälkeen perustaa Montrealiin hienon hotellin, jonka hän vieläkin omistaa. Kaksi varakasta ihmistä joutui siten naimisiin. Veljeni Julius Caesar saa vain puolet siitä, mitä vanhan isämme kuoltua tulee hänen omistamistaan suurista metsistä Labradorissa, toinen puoli tulee minulle. Olen pienestä saakka rakastanut tanssia ja laulua; siksi olin Palace-teatterissa Montrealissa ja asuin mrs. Arvidssonin hotellissa. Veljeni vei puoleksi varastamalla minut pois teatterista, jotten luisuisi liian matalalle.
Erääseen toiseen laivaan kuuluva mulattityttö, iältään vähän yli kymmenen, oli seisonut keittiön ovella ja kuullut miss Kingin kertomuksen.
— Kaikki on totta, mitä miss on kertonut. Kyllä me siellä hotellin
keittiöpuolella tiedettiin paljon; tiedettiinpä enemmänkin kuin miss
Arvidsson itse. Ja kovalle otti, ennen kuin miss Arvidsson kapteeni
Kingin miehekseen sai, huusi mulatti kovalla, käheällä äänellä.
— Kuka se tuolta kirkuu ja rääkyy? huusi kapteeni King, joka seisoi rouvansa vieressä. Oltuaan kaiken aikaa ääneti hän tuon äänen kuultuaan uskalsi suuttua.
— Jo nyt kuuluu ja näkyy ihmeitä! Sehän on Hyasint. Mistä ja millä tavalla sinä tänne olet joutunut? Pari vuotta sitten karkasit hotellistani Montrealissa, sanoi rouva King.
Yö on puolessa. Kahdeksan lasia kuuluu laivoista. Peräkannella nojatuolissa istuu rouva Fiddler lämpöisiin vaatteisiin kiedottuna. Häntä ei voi viedä ahtaaseen hyttiin, koska häntä vaivaa kova hengenahdistus. Sydänkin sykkii heikosti. Molemmilla puolilla istuu hoitaja. Toisella Chimb ja toisella Polly King. Pieni Lelu on polvillaan hänen edessään. Vieraat ovat tunti sitten jättäneet Columbian. Rouva Fiddler tuli pahanpäiväisesti nolatuksi ja sai, ehkä ensimmäisen kerran elämässään, katumuskohtauksen. Siinä syy, miksi hänen heikko sydämensä nyt on kahdella päällä, tehdäkö lakko vai ei. Polly lähetti pois veljensä ja kälynsä, jääden itse sairaan luo. Vähän aikaa sitten lähtivät rouva Fiddlerin laivan miehet myös pois. Kukapa häntä laivassaan hoitaisi, jos olisi sinne jaksanut mennäkin? Hän on leski ja kulkee laivallaan, vaikkei varakkaana olekaan siihen pakotettu. Laivassa on täysi miehistö ja päällikkö upseereineen ja Lelu, jonka hän otti kerran Jeddosta seurakseen. Hän pitää molemmilla käsillään kiinni Lelusta, jottei tämä pääsisi karkuun, ja kysyy tytöltä aina kun jaksaa, voiko tämä antaa anteeksi kasvatusäidilleen. Tyttö sanoo koettavansa parastaan ja hieroo kasvatusäidin käsiä ja jalkoja minkä jaksaa.
Maan puolelta alkaa kuulua hiljaista maanjäristystä. Se kasvaa vähitellen ja on parinkymmenen minuutin kuluttua täydessä voimassaan. Tällä kertaa ei ole mitään merenpohjan järistystä. Laivan mastoissa ja tangoissa tuntuu vain hermostunut hiljainen vapiseminen, eikä ankara tärinä, kuten merenpohjan täristyksessä. Maanjäristys mahtaa olla ankara Andien juurella. Kuuluu pasaadituulen tuomaa rutinaa ja huutoa guanonlastauslaitteista. Columbian miehistö on valmiina kannella pistämään ulos kettinkiä siinä tapauksessa, että merenpohja näyttäisi rupeavan kohottamaan rintaansa. Rouva Fiddler on ollut koko järistyksen ajan elämän ja kuoleman välillä. Chimb on tuonut laivan apteekkikaapista ne lääkkeet, joita käytetään sydänpotilaille äärimmäisissä tapauksissa! Kolme lamppua riippuu taklaasissa sairaan ympärillä.
— Valtimo on nyt vahvempi ja säännöllisempi. Ehkä hän rupeaa tointumaan, sanoo Chimb.
Andien sydän on saanut rauhan. Ei kuulu eikä tunnu mitään vuoren juurelta. Maanjäristys on lakannut. Sairas aukaisee silmänsä ja sanoo hiljaa: Minä olin pitkällä matkalla. Kävin Jeddossa, jossa tapasin Lelun äidin ja hänen kaksi pientä veljeänsä. He kysyivät, kuinka Lelu jaksaa. En tietänyt mitä vastata kysymykseen. Mutta miss King ja signorita Chimborazo tulivat avukseni. He taluttivat Leluta molemmista käsistä ja sanoivat: kyllä Lelu tästä puoleen jaksaa hyvin.
Lelu nousi nyt seisoalleen, katseli kasvatusalaansa silmiin ja pyyhki kostealla rievulla hänen kasvojaan.