KAHDEKSAS KOHTAUS.
Edelliset ja tulleet.
Burmeister.
Mit' ompi täällä tapahtunut? (Äänettömyys. Sotureille, jotka seisovat alakuloisina). — Miksikä niin surullisna? Vastatkaa! — (Äänettömyys. Burmeister astuu muutaman askeleen eteenpäin ja näkee Bartholdon ja Annan). — Haa! — ompi surma täälläkin tehnyt tehtävänsä ja kuolo saanut saaliinsa! Ken on tuo Manaan mennyt? —
Kaarle Olavi (tulee kiirusti portista).
Kuinka onkaan täällä laita? Eikö kukaan voi herra evestille antaa vastausta? (Huomaa Bartholdon. Hämmästyksellä). — Bartholdus! Ystäväni!
Burmeister.
Hän. Oi surun surua!
Kaikki lukiolaisvänrikit.
Hän!
Burmeister.
Niinkuin mullan mato mielukkaasti hakee parhaan marjan, sen suuremmasta hekkumasta nauttiaksensa, niin tekee ryöstöretkillänsä kuolemakin! (Annalle). — Vaan kuka olet sinä murhettiva nuorukainen? Lohduttaakseni sinua muistutan, ett' oli ystäväsi matka loistava, jos lyhytkin! — Vaan kummaa! — Tuo tukka tuuhea! En sellaista ennen ole nähnyt miehen omaisuutena! — Ken olet? Vastaa!
Anna (nousee verkkaan ja juhlallisesti seisomaan ja katsoo lujasti läsnä oleviin).
Kaarle Olavi (kummastuen).
Pormestarin Anna!
Anna.
Niin olen….
Burmeister.
Mi salaisuus on tämä!
Anna.
Herra evesti! Surullinen ja katkera kertomus olisi minulla kerrottavana — se koskee minua ja minun onneni kohtaloita. Mutta tuon surullisen ohessa voisin myös kertoa toisen kauniin, jalon ja viehättävän kertomuksen — se koskee häntä, sankarikuolemaan nukkunutta. Kuitenkaan en saata kertoa kumpaistakaan näistä kertomuksista, en saata enkä saa — sillä lupaus hänelle, vainajalle annettu sitoo kieleni. — Sen vaan uskallan sanoa, että kaupunki oli vaarassa — ja hän, hän sen pelasti! — Mutta millä hinnalla! — Hänelle se maksoi hengen nuoruuden hellimmässä kukoistuksessa — minulle tämä hänen pelastustyönsä tuli yhtä kalliiksi — sillä minulle se maksoi sulhaiseni, lemmittyni! —
(Hän kätkee kasvonsa käsiinsä).
Burmeister (Annalle).
En tunne, nuori ystäväni, onnes kohtaloita ja lupaus kuolevaiselle on pidettävä pyhänä — mutta jos oli hän sun ylkäsi, niin sinulla on syytä itkeä ja murhettia! Ei kenkään kerrassaan voi enemmän kadottaa, kuin sinä kadotit! —
Anna.
Niin…. Itku, murhe — ne olkoot iloni ja lohdutukseni nyt tästälähin, naimatonna leskenä kuin astelen siks' että haudan rauha toivottu mun sulkee rauhaan rajattomaan! Oi että olisi se hetki läsnä!
Burmeister.
Vaan tyttö, sinulla myös ompi syytä sulhaisestas kerskata! Ei hän kehnoa tietä mennyt hautahan, vaan sankartietä ikimuistettavaa! Hän samana päivänä kahdessa taistelussa taisteli, voitti kaksi voittoa ja kuoli voittajana. Siinä oli kunniaa kyllin miehelle vanhemmallekin kuin hän!
(Aurinko nousee ja valaisee seudun ensin vähän, sitte kirkkaasti).
Tuo aurinko kuin nousee tuolla, lyhyestä unestansa herättyänsä, se nähköön — tämä harras rukoukseni on vakaa Luoja! — se nähköön usein tällaisen näön Suomen rannoilla! Niin kauan kuin sen säteet maansa edestä kaatuneitten nuorukaisten kirkkaassa veressä kimaltelevat — niin kauan kotimaallamme on vahva turva ja jalo henki liikkuu kansassa! — Mut' jos ne joskus ventomielten vienoa verta lämmittävät — niin onneton tää maa!
(Amalia, kukkaisseppeleitä kädessä, ja toisia naisia, samaten kantaen kukkaisseppeleitä — tulee portista. Jöns Barrus heidän perässänsä. Toisia porvareita näkyy vallilla).