SEITSEMÄS KOHTAUS.
Anna, Gerbert, myöhemmin Bartholdus Simonis ja Sotureita.
Gerbert.
Kirous!— Tuumani menneet tyhjiin! — Pakenevat mieheni jättivät minun!
Eikä tässäkään yhtään venettä! —
Anna.
Gerbert!
Gerbert.
Anna!
Anna.
Niin Anna — koston enkelinä! Nyt täytän valani! Nyt petturi — nyt! (Hän tähtää kiväärillänsä).
Gerbert (pelvotta).
Ammu vaan kaunis Annaseni, jos mielit! Palkitse jalosti henkesi pelastukses ja lämmin rakkauteni! — Katso — tässä on minullakin pistoli vyössäni, mutta tuhannen kertaa mieluisammin kuolen, kuin että tähtäisin sillä hänen rintansa kohti, jota rakastan! —
Anna (jonka, kivääri verkkaan vaipuu maata kohden).
— Oi! taivaan Jumala!
Gerbert.
Etkös ammu, Anna kulta?
Anna.
En … taida!
(Bartholdus, miekka kädessä, tulee vasemmalta).
Bartholdus Simonis (Gerbertille).
Haa! — Vihdoin viimein tapaan etsimäni! kohtaan sinut rintaa rintaa vastaan! — (Hän ryntää Gerbertiä vastaan).
Gerbert (ottaa pistolin vyöltänsä ja ampuu Bartholdon).
Anna (huutaa tuskalla).
Haa! Gerbert! — Mitä sinä olet tehnyt!
Gerbert (osoittaa kädellänsä kaatuneesen Bartholdoon).
— Oliko hänkin sinun sulhos? —
Anna.
Jumalatoin! — Nyt eivät mitkään voimat maailmassa pelasta sinua kuolemasta. — (Hän nostaa tulisesti kiväärinsä ja ampuu).
Gerbert (horjahtaa).
Voi Anna! (Hän kaatuu. — Kivääri putoo Annan kädestä ja hän jää vavisten seisomaan).
Bartholdus Simonis (kohoaa toisen käsivartensa nojalle).
— Silmäni ovat niin sameat …. näköni ….. niin himmeä…. Missä olen?… Ah! Älkää antako heidän riistää meiltä voittoa!
(Hän vaipuu taas maahan).
Anna (heittäiksee polvillensa Bartholdon viereen. Suurella tuskalla).
— Bartholdus!
Bartholdus Simonis (Kohoaa taas käsivartensa nojalle).
— Kuka minua huusi?….. Burmeisterko?…. En jaksaa enää herra evesti….. Luoti on ….. sydämessäni…. —
Anna.
Bartholdus! Älä kuole! Älä jätä minua! —
Bartholdus Simonis.
Sinä Anna….. Sinäkö se oletkin….. Sinua niin sydämellisesti rakastin!….. Nyt pyydän lupaustasi ….. ett'es koskaan virka kenellekään …. kuinka tämän asian laita oikein …. on ollut. —
Anna.
Sinä pyydät sellaista lupausta minulta, sinä joka olet — voi minua! — rikokseni uhri! —
Bartholdus Simonis.
Pyydän …. pian!…. Silmäni eivät enää näe sinua … vastaa pian…
Anna.
Bartholdus! minä lupaan! Mutta älä kuole! —
Bartholdus Simonis.
Jumala siunatkoon sinua Anna!…. Muista min…. —
(Hän vaipuu maahan ja heittää henkensä keveällä huokauksella).
Anna.
Bartholdus! Bartholdus! — Ah! — Hän ei enää kuule minua! Hän on kuollut — — — kuollut!
(Tuskistuneena jää hän nojaamaan Bartholdon ruumiin yli. Viime sanoja sanoessansa on hänen hattunsa pudonnut ja hänen tuuheat hiuksensa putoovat vapaina alas hänen olkapäillensä. Sotureita vasemmalta. Kaksi heistä nostavat pois Gerbertin. Vähän kolinaa muurien sisäpuolella. Burmeister ja hänen taapinsa tulee portista. Yksi lukiolaisvänrikeistä kantaa suurta banéria)