KOLMAS KOHTAUS.
Bartholdus Simonis, jälkeenpäin Anna.
Bartholdus Simonis.
Haa! — Mitä kuulin! — Se ei siis ollutkaan sattumuksesta kuin hänet kohtasin näin sydänyöllä! — Mutta mitä merkitsevät nämät hänen kummalliset retkensä, mitä tarkoittanee hän niillä?… Ihanteleeko hän luonnon kauneutta? — Eikö ole luonto säteilevän auringon loistaessa suloisempi, miellyttävämpi kuin yösydämellä?… Vaeltaako hän raittiin ilman nautinnassa? Eikö raitista ilmaa löydy muurien sisäpuolla, ett'ei hänen pelon ja pelästyksen omana tarvitse hankkia sitä ulkopuolla kaupunkia? — Taikka etsiikö hän yksinäisyyttä? Eikö hänellä yksinäisyyttä ole kodissansa tarjona? — Ei! ei! Hän ei etsi yksinäisyyttä, vaan päin vastoin… (katsoo oikealle) — .. Mutta mikä kahina tuolla! — Haa! Hän se onkin, joka siellä tulee vaaleana kuin talven vaippa ja levottomana kuin murhamiehen mieli! Nyt tahdon noudattaa Barrus ukon kehoitusta…
(Hän vetäiksee portin holviin. Anna tulee oikealta pitkin vallin juurta epävakaisilla askelilla, katsellen levottomasti ympärillensä).
Anna.
Pian jo lähestyy aika, jona meidän piti toinen toisemme kohdata…
Aurinko jo kohoaa puitten latvoille…
Bartholdus Simonis (itsekseen).
— Kohdata jonkun! Hänellä siis on liittolainen… Sitä aavistin.
Anna.
Onnen sattuma auttaa minua. — Portti on auki, avain on suulla. Mun pitää tehdä hänelle mieleksi. (Hän on lähestynyt porttia ja ottaa avaimen pois suulta). Tässä siis on se välikappale, joka on tuottava selkoa onneni salaisiin kohtaloihin! — Oi Jumalani, kuinka sitä hetkeä odotan!
Bartholdus Simonis (itsekseen).
Hän otti avaimen portista! Mikä lieneekään tarkoituksensa näin eriskummallisella työllä?
Anna.
Lupaukseni täytän… Hänelle sen annan.. Onneni riippuu siitä, että hän saa tämän avaimen… Nyt ilmaisee hän minulle salaisuutensa ja sanoo kuka hän on.
Bartholdus Simonis.
Kaupungin portin avaimen antaa hän eräälle miehelle, jota hän ei edes tunne! Haa! — kauhea aavistus heräjää rinnassani!
Anna (katsoo sattumalta portin holviin, huomaa Bartholdon ja peräytyy säikähdyksissä).
Bartholdus Simonis (tulee esiin ja katsoo syvästi Annaan).
Anna (itsekseen).
Bartholdus taas askeleitani väijymässä! (Ääneensä, pilkaten). — Te herra Simonis! Onko teistä tehty portin vartia?
Bartholdus Simonis.
Anna parka!
Anna (ylpeästi ja vihaisesti).
Soo! Minäkö parka teidän edessänne! Ylpeytenne nousee virkanne ja pukunne kanssa!
Bartholdus Simonis.
Anna parka! En voi olla sinua surkuttelematta!
Anna.
Te … surkuttelette — minua! Onpa se ylen armollisesti tehty teiltä, herra Simonis! Voisipa luulla, ett'ei teinin haarasäkki milloinkaan ole roikkunut teidän selässänne ja tuskin voipi ajatella, että tuollainen porttisankari on syönyt armoleipää isäni pöydältä!
Bartholdus Simonis.
En olekkaan syönyt armoleipää, Anna! Rehellisesti tein työtä ruokani edestä eikä ollutkaan mikään helppo työ saada sivistyksen siemenet juurtumaan teidän veljenne mieleen sillä tietänette, neiti Anna, ett'eivät hänen järkensä ja ylpeytensä ole yhden puntarin punnitsemat.
Anna (katsoen vihalla ja ylpeydellä Bartholdoon).
— Kerjäläisparjaaja!
(Hän kääntyy pois ja aikoo mennä portista sisään).
Bartholdus Simonis (estää Annaa menemästä).
— Ei askeltakaan Anna. — Minä kiellän sen!
Anna.
Minkä arvon nojaan pystytätte kieltonne? Portin-vartianko?
Bartholdus Simonis.
Tehdyn päätökseni nojaan!
Anna.
Minkä päätöksen olette sitte tehnyt? Hyvin taitaaksenne läksynne vai minkä? — Vaan se on totta! Te ette enää olekkaan lukiolainen. Ha! ha! ha! — Tuo tupsuhattu ja tuo miekka teidät muutti soturiksi! — Vaan päätöksenne?
Bartholdus Simonis (vakaasti).
Olen päättänyt estää sinua, Anna, menemästä kadotuksen kitaan, suureen onnettomuuteen joutumasta.
Anna.
Teillä on vallan armelias mieli, herra Simonis, ja päätöksenne on hyvin kaunis, mutta, surkuteltavasti kyllä, aivan tarpeeton!
Bartholdus Simonis.
Se ei ole tarpeeton! Säälittä en voi nähdä, ettäs umpisilmin käyt jonkun kunnottoman hylkiön toimia!
Anna.
Käyn kunnottoman hylkiön toimia! — Pyydän että jätätte tuollaiset soimaukset, herra sotilas, sillä ne koskevat kunniaani!
Bartholdus Simonis.
Minäkö soimaan sinun kunniatas Anna! Oi! että se olisikin vaan ollut soimausta! (Matalammalla äänellä) — Laskeeko se nuori nainen arvoa kunniaansa, joka yökaudet hiipii kaupungin katuja pitkin taikka — sitä pahempi — juoksentelee vallien ja muurien ulkopuolella?
Anna.
Ah! (Itsekseen) — Olisiko hän todella vakonut minua?
Bartholdus Simonis.
Sano, Anna, kuka on se hävytöin mies, joka sinua on pyytänyt varastamaan avaimet kaupungin porteista?
Anna.
Avaimet? Mitkä avaimet? (Itsekseen). — Olisiko hän senkin havainnut?
Bartholdus Simonis.
Sen avaimen, jonka äsken otit portista ja kätkit huivisi alle. Mikä on tarkoituksesi sillä?
Anna.
Vaikk'en ole teille, herra vänrikki, vastauksen velassa, niin tahdon kuitenkin sanoa, että isäni käski minun sen tuomaan hänelle.
Bartholdus Simonis.
Nyt et puhu totta, Anna! Isäs on ylen kunniallinen mies antamaan nuorelle tyttärellensä niin kelvottomia käskyjä!
Anna (harmissaan).
Olisko teillä jotakuta oikeutta vaatia minulta totuutta? Eikö ole se luonnollista ja kohtuullista, että lasken vähäsen pilkkaa sellaisen narrin kanssa, kuin te! — (Heittää avaimen porttia vastaan). — Tuon avaimen otin, ei kenenkään käskystä, vaan omaksi huvikseni satunnaisen mielikuvittelun johdosta!
(Hän aikoo mennä).
Bartholdus Simonis.
Älä mene! Minä estän sinua! Kuuleppas Anna: sitä miestä, joka pyysi sinulta kaupungin portin avainta, et tunne, vaikkas häntä rakastat.
Anna (katsoo maahan).
Bartholdus Simonis.
Jos on hän petturi taikka mikä lieneekään — sit'et tiedä! — Älä luule, että pyydän soimata sinua — minä vaan tahdon sinua pelastaa. Suo minun se tehdä! — Anna! — sinä olet kovin onneton! — Joku syvä murhe kalvaa sydäntäs… Matkustuksesi yöllä … epävakainen katsantosi … vaalea muotos … kaikki osoittavat sitä… Eikö kyynel tätä kertoessani tahtoasikin vastaan nouse silmiisi? Kerro salaiset kohtalosi minulle! Minä toimitan niihin selvon taikka, jos tarvis on, hankin sinulle koston!
Anna (epävakaisella äänellä).
En tarvitse kenenkään apua … enkä kerro…
Bartholdus Simonis.
Kerro kuitenkin, kerro pian Anna, ennenkuin tuo vene, joka kiertää niemuksen ympäri, ehtii tänne!
Anna.
Vene?
Bartholdus Simonis.
Vastaa Anna kiireesti! Sillä on silminnähtävästi aikomus laskea rantaan tässä…
Anna (hämmästyksellä katsoen ulos merelle).
Jumala armahtakoon! — Se on hän!
Bartholdus Simonis.
Siis on hän tuossa veneessä sinun onnettomuutes syy ja alku! — Haa! —
Anna (ottaa valkoisen nenähuivinsa ja alkaa viitata sillä).
Bartholdus Simonis (tarttuu Annan käteen ja estää häntä viittaamasta).
— Sinä et saa viitata!
Anna.
Miks'en saisi… Päästä minut irti vallaton!
Bartholdus Simonis.
Sinä et saa viitata, sanon minä! — Haa! Sinä pelkäät, että näkisin tuon sinun rakastajasi Oletko kuullut Tarpeijasta kerrottavan, Anna?
Anna.
Mitä tarkoitat?
Bartholdus Simonis.
Tuo Tarpeija oli nainen niinkuin sinä — ja hän petti Roomin kaupungin sen vihollisille! — Joko ymmärrät?
Anna.
En… Vaan laske minut!…
Bartholdus Simonis.
Niin kuule enemmän. Tuo sinun rakastajas, joka vaatii sinulta kaupungin portin avainta — ei voi olla muu kuin maamme vihollinen! (Työntää Annan pois tyköänsä). — Viittaa nyt jos tämän kuultuasi vielä mielit!
Anna (raivoissaan).
Herra vänrikki! — Te olette kehno vakoja, mutta vielä kehnompi parjaaja! (Juoksee portista sisään).
Bartholdus Simonis.
Voi häntä onnetonta!
Anna (on noussut ylös muurille ja viittaa sieltä).
Bartholdus Simonis.
Hän petti minut! Hän on mielipuoli! — Alas muurilta houru! (Kiiruhtaa portista sisään).
Anna (yhä viitaten).
Hän ei huomaa! Jumala saattakoon häntä huomaamaan! Ah! — Nyt kääntää vene! — Voitto! Voitto! (Hyökkää alas muurilta vasemmalle samassa kuin Bartholdus oikealta ehtii ylös).
Bartholdus Simonis (katsellen Annan jälkeen).
Tuolla hän nyt juoksee hapset hajallansa! Tässä on joku suuri petos ja kavaluus toimessa, mutta minä tahdon olla varoillani!
(Hän istuu miettien muurille. Kaarle Olavi tulee portista).