NELJÄS KOHTAUS.
Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi. Myöhemmin muutamia Sotureita.
Kaarle Olavi (katsottuansa ympärillensä).
Hoi! Bartholdus! Oletko täällä jossakin?
Bartholdus Simonis.
Täällä olen!
Kaarle Olavi.
Niin tule alas tänne luokseni! Saatpa kuulla oivallisia uutisia! Kun läksit niin kiireesti linnasta, jäit niitä kuulematta. (Bartholdon tultua). — No, hyvää huomenta, kunnon veikkoni! — Hiisi vieköön, kuinka mun on lämmin! Olen juossut kuin kasakki-hevonen kaikkialla sinua hakemassa! Vihdoin tapasin tuon porvari-heittiön Barruksen ja hän sanoi kohdanneensa sinun täällä. — Bartholdus veikkoni! Eikö ollut komea kesti tuo Burmeisterin meille laittama? Hyvää olutta ja hyvää viiniä todellakin! Olisi noita kemuja vaan kestänyt viikonkin päivät perätysten! — Miltä tuntuu sinusta Bartholdus ollaksesi upsieri? — Minä olen kuin toinen ihminen! Oi! pater omnipotens! kuinka iloitsen päästyäni vapaaksi ihmiseksi! — Tiekkös veikkoni — sivunmennen juoksin pikimältänsä kotia ja paiskasin kirjahyllyni kumoon. Hih! mikä hälinä siellä nousi, kuin isä Cicero ja muut patres Latinorum et Graecorum ihmetellen pudota putpottelivat pitkin lattiaa! — Mutta tanssitaanpas!
(Hän tarttuu Bartholdoon ja kiertää hänen muutaman kerran ympäri).
Bartholdus Simonis.
Annappas mun olla rauhassa puoleton! ja kerro kerrottavat uutiset.
Ovatko ne tärkeätäkin laatua?
Kaarle Olavi.
Mitä tärkeintä! oikein tärkeätä in superlativo gradu… Me pääsemme tuleen, pääsemme luultavasti jo tänään. (Heiluttaa hattuansa). Eläköön Burmeister, joka kaikki meille hyvin toimittaa! — Mutta saakeli soikoon eikö minun ole jano! Kömpelö olin, kun en linnasta lähteissäni ottanut haarikallista olutta myötäni!
Bartholdus Simonis.
Mutta uutiset — selitä selvemmin!
Kaarle Olavi.
Kuule siis paksupää, asinus et asinarius, niinkuin tuon siunatun maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli puhutella minua. Kuule ja iloitse! Kohta sinun mentyäsi linnasta tuli sinne vaahtisen ruunan seljässä kulkenut kuriiri, joka ilmoitti että vihollinen on saapunut Raudun kirkolle taikka johonkin sinnepäin. Kohta päätti Burmeister, että hän, sinä ja minä ja joukko muitakin kelpomiehiä — ipse, tu, ego et alii celeberrimi viri — niin, että me lähdemme sinne antamaan vihollisille vähän tupakan-tulta. Hän ottaa, tuo kunnon Burmeister, kaikki lukiolais-vänrikit kanssansa, pait Ericin, joka jää linnaa ja kaupunkia suojelemaan…
Bartholdus Simonis.
Lähteä Wiipurista! (Itsekseen). — Nyt ennenkuin olen päässyt Annan salaisuuden perille. Se on mahdotointa!
Kaarle Olavi.
Mutta sinä et iloitse, vaikka julistin sinulle näin ylen suloisen sanoman! — Voisipa luulla, ettäs pelkäät mennä vihollisia vastaan! Vaan sit'et kuitenkaan tee?
Bartholdus Simonis.
Ha! ha! Minäkö pelkään? Koska tulitkaan tuntemaan minua siltä kannalta?
Kaarle Olavi.
En luullutkaan sinua pelkuriksi! Kunniallani voin taata, ett'en luullut sinua siksi! — Vaan sanoppas mitkä syyt estävät sinua iloitsemasta?
Bartholdus Simonis.
Niistä en voi antaa minkäänlaista selitystä sinulle. Sen vaan sanon, että tällä kertaa mieluisemmin jäisin Wiipuriin.
(Muutamat rakuunat tulevat. Tehtyänsä sotaisen kunnia-osoituksen Bartholdolle ja Kaarlelle menevät rakuunat veneesen ja alkavat panna sitä kuntoon).
Kaarle Olavi (vastattuansa hyvin lystillisellä tavalla rakuunain tervehdykseen).
— Saakeli soikoon, kuinka on hupaista olla upsierina! Peijakas, mitkä lystilliset ja mukavat temput! — Me Herkule! tää on oivallista! — Mutta et sinä sittenkään iloitse! — Etkö iloitse, jos vielä kerron sinulle, että Burmeister kapteini Udnyn komennon alla jo lähetti ratsuväen ja vähän jalkaväkeä matkalle ja että hän, minä ja sinä ja muu taapikunta — kuule Bartholdus, taapikunta, johon me molemmat kuulumme, lähtee muutaman hetken perästä tuolla veneellä merta myöten.
Bartholdus Simonis.
Muutaman hetken perästä! (Itsekseen). Täytyykö minun siis jättää hänet hänen oman onnensa nojalle!
Kaarle Olavi.
Niin aivan! Suoraan kuljemme lahdet halki, salmet poikki siksi että laskemme maalle ennen määrättyyn sopivaan paikkaan… Mutta mikä sinun on kun et voi olla iloinen, Bartholdus?
Bartholdus Simonis.
Kyllä siitä iloitsen, että tuo suloinen hetki lähestyy, jona kotimaatani saan puollustaa ja ehkä vertakin vuodattaa sen edestä — mutta muutamat toiset seikat saattavat mieleni karvaaksi.
(Flaschendorff tulee ähkäen).