TOINEN KOHTAUS.
Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus.
Bartholdus Simonis (katsottuaan pitkään Annan jälkeen).
Hän ei enää rakasta minua! Haa! Parempi on minun levätä tuolla aaltojen helmassa kuin elää ilman hänen rakkauttansa … — minä onnen heittämä! — (Hän astuu tulisesti muutaman askeleen rantaa kohti, pysähtyy sitte äkisti, painaa otsansa käsiinsä ja jääpi siihen asemaan muutamaksi hetkeksi. Soittoa kuuluu linnasta.) — … Mutta tuo soitto, joka kuuluu linnasta … mitä puhuu se minulle? — Eivätkö nuo säveleet muistuta minua tehdystä valastani? Eivätkö ne kuiskaa, että elämälläni on jalo päämaali jäljellä, vaikka heittikin Anna rakkautensa? — Oi! pyhä synnyinmaa! Sinulle täst'edes kokonansa tahdon elää! Sinä olet se morsian, jok'et petä! —
(Viime sanoja sanoessaan on hän käynyt niin paljon oikealle, että Barrus näkee hänen).
Jöns Barrus.
— Halloh! — Kuka se siellä on? —
Bartholdus Simonis.
— "Kuningas Kaarle Kustaa ja Wiipurin kaupunki!" — Eivätkö ne ole tunnussanat tänä yönä, itse Burmeisterin antamat? —
Jöns Barrus.
Ovat kyllä, mutta kukapa se sitte on?…. niin ikään tarkemmin selitettynä? —
Bartholdus Simonis.
Hyvää yötä! Ettekö te tunne minua herra Barrus? — Bartholdus Simonis, teidän talossanne kolme vuotta asunut.
Jöns Barrus.
No hiisi vieköön poika! Sinäköhän siellä tapas mukaan käyt mietiskelemässä ja vanttiseeraamassa taikka mitenkä sitä oikeastaan sanotaan! Luulin sun olevan linnassa. Eikö siellä enää Burmeisterin olut virtaa, koska sieltä yhä vielä kuuluu pelin ja soiton ääntä?
Bartholdus Simonis.
Virtaa kyllä — vaan ei minulle. Minä sain jo tarpeeksi. Ahtaalta tuntui minusta ilma siellä, en saanut kauemmin rauhaa, vaan läksin tänne avaran taivaan alle tätä ihmeen ihanaa ilmaa ihailemaan!
Jöns Barrus.
Älä sano "ihmeen ihana", poika! Tämä yö on yhtä ikävä ja kolkko kuin aika yleensä. Ohhoh! mitkä ajat! Mitkä synkät, levottomat ajat! Vihollinen on taas maassa mellastamassa, taas uhkaa hän tätä maamme etuvarustusta Wiipuria — joka, Jumala paratkoon, tätä nykyä on hyvin huonosti varustettu! mutta meidän maan omat sotilaat ovat maasta pois — kuninkaan luona, tiesi missä, mutta varmaankin kaukana.
Bartholdus Simonis.
Älkää surko, herra Barrus! Onhan meitä miehiä täällä Suomessa tarpeeksi asti maatamme suojelemaan! Tekin esimerkiksi — ja minä; ai'onpa minäkin näyttää, ett'ei Jumala turhaan ole luonut minulle kaksi vahvaa käsivartta ja sykkivää sydäntä rintaani!
Jöns Barrus.
Sinä poika! Älä sekoita joutavia näin tärkeään asiaan! — Ohhoh mitkä ajat kuitenkin! Vanhan rehellisen porvarin, niinkuin minun, pitää nyt yöt päivät vartioita muurilla taikka parannella Wiipurin vanhoja, lahonneita valleja ja sotavarustuksia, — ja päälle päätteeksi antaa viimeiset ropot ja tavarat kruunulle! — Jos sinulla on hevonen — sitä kohta tarkastetaan … kaikin puolin tarkastetaan. Jos kelpaa; — annappas pois rakuuna-hevoseksi! Jos ostat uuden — anna taas pois! Vanhan saat takaisin, jos on se jostakusta syystä joutunut riviöksi, niin ett'ei enää kelpaa muuksi kuin suden paistiksi! — Sattuu löytymään verkaa puodissas — no se pitää maksutta, tuon tyhjän, tyhmän kretiitin nojassa jätettämän kruunulle vaatevaroiksi! Voi, hukka perii minun ja muut köyhät kauppiaat! — Lähde poika rukoilemaan Jumalalta parempia aikoja!
Bartholdus Simonis.
Parempia aikoja! Eikö tämä aika surullisuudessaan ole ihana ja jalo aika? Eikö se anna jok'ainoalle, vieläpä köyhimmällekin suomalaiselle tilaisuutta osoittamaan vilpitöntä isänmaan rakkautta, eivätkö kunto ja miehuus nyt pääse esille, jalot mietteet ja jalo tahto näkyviin? Älkää siis vaikeroitko, Herra Barrus! — Ne alttiiksi antamanne korkealle kruunulle ja kuninkaalle, joista äsken puhuitte, ne ovat mitä ihanimmat ja kauniimmat lahjat isänmaalle! Iki-iloa ne tuottavat sille ja teille itsellenne kunniaa ja siunausta! — Nuo vaivanne muureja vartioitessanne ja valleja korjatessanne, ne kaunistavat teitä ja tulevaisuus suopi teille ja kaikille hartaille isänmaan ystäville kiitollisuuden lakastumattoman seppeleen palkinnoksi. Eikö se ole jalo palkinto, herra Barrus? Eikö sellaisen palkinnon edestä voisi tehdä vaikka ihmeitä?
Jöns Barrus.
Sinä tosin et puhu väärin, nuori ystäväni, mutta pelkään toki, että pääsi on pyörähtänyt paikaltaan! Jätä sellaiset mietteet! Sinä olet vielä lapsi!
Bartholdus Simonis.
Älkää sanoko niin! Enkö ole nähnyt vuosikausia yhdeksäntoista laskevan ijankaikkisuuden hautaan, enkö sillä ajalla ole kerjennyt yhtä ja toista näkemään, ehtinyt yhtä ja toista oppimaan, muun muassa tuonkin jalon opin, että kuin äiti Suomi on vaaroilta piiritetty, silloin on jokaisen Suomalaisen velvollisuus käydä häntä suojelemaan!
Jöns Barrus.
Pikamielinen nuorukainen! Ryhdy taas — se on mun neuvoni — kirjoihin, jotka te sodan vimmasta vimmatut lukio- ja koululaiset heititten itsellenne ja maallemme vahingoksi. Minä tiedän, että isäs aikomus oli saada sinusta pappi. Hurskasta Herran palveliaa hän sinusta toivoi — muista se! — Minäkin olen sinun niinkauan tuntenut, että minussakin on syntynyt toivo elää siksi, kunnes kuulen sinun puusäkissä pauhaavan.
Bartholdus Simonis.
Pappi! Pappia ei minusta konsanaan synny, siksi en sovi — ja kirjat olen nyt heittänyt ikuisiksi ajoiksi. En kirjoissa löytänyt sitä nestettä, jota mieleni himosi eivätkä kirjalliset viisaudet viihdyttäneet aaltoilevaa sydäntäni! (tarttuu miekkaansa.) — Tässä on se kirja, joka tästälähin on oleva seuraajani, mihin menen, kussa kuljen! Itse evesti Burmeister antoi sen minulle. Väkevästi niinkuin ukkosen jyske kajasivat tämän jalon linnanherran sanat korvissani, ne tunkivat sydämeni pohjaan ja sytyttivät tunteideni tulen leimuamaan ja minä vannoin kantaakseni tätä miekkaa kunnialla ja rehellisesti. Samaten teki kaksitoista kumppaliani, joita samat tunteet viehättivät kuin minua. — Minä en enää ole mikään lukiolainen, herra Barrus, en lapsi, vaan vannonut soturi — vänrikki Bartholdus Simonis! —
Jöns Barrus.
No Jumala paratkoon, mitä kuulen! Onko mailma peräti väärin puolin? — Kyllä tuo Burmeister jalo sotilas on — sitä ei käy kieltäminen — ja kyllä sotilaita tähän aikaan tarvitaan, mutta emme ilman pappeja kuitenkaan voi tulla toimeen! Pitäisi hänen ajatteleman että köyhä ja syntinen sielumme ennen kaikkia tarvitsee ravintonsa! (Aurinko nousee ja valaisee näyttämön) — Vaan jo nousee aurinko.
Bartholdus Simonis.
Se on toivon aurinko minulle! Yhtä kauniisti kuin se nyt kultaa lahdet ja rannikot tuolla, on se myös kultaava minun tulevaisuuteni — olkoon sitte kunnian taikka veren purppura-värillä!
Jöns Barrus.
Nyt avaan käskyjen mukaan portin. — Burmeisterilla on varmaan tuolla veneellä joku erityinen tarkoitus, koska pääsö siihen pitää olla vapaa auringon noustua. — Siis portti auki! (Hän menee alas muurilta, avaa portin ja lähestyy Bartholdoa). — Hyvä vänrikki Bartholdus — minä olen teistä toivonut pappia, mutta koska se toivo nyt meni hukkaan — niin tulkoon teistä kelpo kenraali!
Bartholdus Simonis.
Olkoon menneeksi — kiitos toivotuksestanne vaikka vähempäänkin tyydyn! Ei rinnassani tällä hetkellä löydy muuta toivoa, kuin se että pian saisin taistella, näyttääkseni ett'en ole huonompi heitä, jotka sankarkuninkaamme seurassa käyvät urhoitten ja voiton loistavaa tietä! —
Jöns Barrus.
Puheenne kyllä kuuluu kauniilta, mutta olisi toki tuo jalo kuninkaamme voinut pitää vähän parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista ja ajatella, että…
Bartholdus Simonis (keskeyttäen).
Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Voitteko pyytää sitä? Eikö tuhannen painavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! Ja mitä huoleen tulee — eikö hän kaupungista pitänyt huolta, kuin jätti sen itse kaupunki-miesten suojeltavaksi? — Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla tänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan? Hänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän huoletonna ollessanne? Ken uskaltaa vaatia sellaista? — Herra Barrus! Kuningas ei milloinkaan olisi voinut tehdä jalommin kuin hän teki. Eikö hän selvästi kirjoita, että hän "vakaasti luottaa tämän kaupungin porvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpo miesten ainaki?"
Jöns Barrus.
Totta puhut, nuori ystäväni; ihan niin hän kirjoitti. Jumala siunatkoon jaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hänestä ei ole muuta kuin hyvää sanomista ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä! — Hm … kyllä kai hän teki mitä taisi. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin pidä tuleman häpeälle — sen vakaasti uskallan sanoa! — Peijakas sentään! Minä tosin jo olen tullut vanhaksi, mutta kuitenkin voin valvoa, vartioita syntymäkyläni vallilla yhden, vieläpä useammankin viikon! Enkä luulisi liioin vapisevani, vaikka vihollisen silmänterääkin pitäisi katsoa…. Mutta toisesta asiasta toiseen… (Salaan Bartholdolle). — Jos oikein olen älynnyt, niin ei tämä nuori soturi katso aivan kylmäkiskoisesti tuota pormestarimme kaunista Annaa? He .. he … he…. Tuon uuden pormestarimme tytärtä?… Minä tarkoitan pormestaria N:o 3.
Bartholdus Simonis (punastuen).
Mitä puhuttekaan? Tiedätte … se tahtoo sanoa …. olette ehkä kuulleet Annan ylpeydestä kerrottavan?… Hän tuskin katseleekaan aatelittomia nuorukaisia!
Jöns Barrus.
Mutta te sen sijaan katselette häntä oikein mielellänne. He … he…
Bartholdus Simonis.
Mistä syystä niin arvelette?
Jöns Barrus.
Ovatpa minulla silmät, vaikka ovatkin vanhat! Kun tuo korea, ihana neiti Anna tuli puotiini joitakuita kauniita Saksan kankaita ostamaan, taikka milt'ei ostamaan, niin kuitenkin silmäilemään, ja sinä, nuori sankarini, samassa satuit kulkemaan ohitse, enkö nähnyt mitkä tuliset silmäniskut loit — Saksan kankaihini! He! he!… he!..
Bartholdus Simonis.
Te olette erhettynyt, herra Barrus!
Jöns Barrus.
Aivan olenkin, sillä varmaan arvelin, ett'eivät minun Saksan kankaani teitä, nuori herrani, paljon viehättäneet! He! he! — Taas kirkossa kuin istuitte — enkö huomannut kuinka silmänne tulta leimahtaen….
Bartholdus Simonis (keskeyttäen).
Kirkossakin olette erehtynyt, herra Barrus!
Jöns Barrus.
Ehkä olenkin, mutta tuo verekäs väri teidän poskillanne kuitenkin todistaa, ett'en olekkaan erhettynyt. No olkoon sen asian laita miten tahansa! En pyydä sekaantua nuorten ihmisten sydämen asioihin. Sen vaan tahdon sanoa, että tuo nuori, ihana Anna viime aikoina… (keskeyttää lauseensa teeskennellyllä yskällä).
Bartholdus Simonis (äkisti).
Mitä hänestä? Oletteko… (keskeyttää lauseensa. Hetken kuluttua, huolimattomasti) — Jos teitä miellyttää puhua hänestä, niin puhukaa vaikka enemmänkin!
Jöns Barrus.
Josko minua miellyttää … teille se on yhden tekevä? Eikö niin?
Bartholdus Simonis.
Aivan!
Jöns Barrus.
Niin .. tietysti onkin! — Mutta sen nyt tahdon sanoa, että tuo nuori Anna viime aikoina on paljon muuttunut. Mikä hänellä lienee vaivana? Öillä kuin vallilla vartioitessani katselen sinne tänne, olen usein ihmeekseni nähnyt hänen ulkona ypö yksinänsä katuja ja — mikä merkillisintä! — kaupungin etuvarustuksia kiertämässä. Päällepäätteeksi näyttääpi hän aina niin levottomalta juur' ikäänkuin pelästynyt kyyhkyinen ja vavahtaa kuin lintu pienimmästäkin hälinästä — (lyö Bartholdoa ystävällisesti olkapäähän). — Pitäkää, jos mahdollista, häntä silmäinne alla! Te ymmärrätte, nuori ystäväni, sellaiset asiat paremmin kuin minä vanha kantopehko!
(Hän menee portin lävitse kaupunkiin).