KUUDES KOHTAUS.
Kaarle Olavi, Amalia, muut naiset, rakuunat (veneessä) ja porvarit (muurilla).
Amalia.
Sinä näytät niin innostuneelta, Kaarle! Silmäsi leimuavat tulta ja kasvosi hehkuvat! —
Kaarle Olavi.
Voisinko olla innostumatta, armas kaunis serkkuseni. (Hän antaa äkisti suuta Amalialle).
Amalia.
Hyi Kaarle! Mitä sinä teet!
Kaarle Olavi.
Sen kuin tein tein innostuksessani! Suo siis minulle anteeksi armas serkkuni! — Kuuletko soitantoa? —
Amalia.
Miks'en kuulisi.. Ovatpa minulla varsinkin hyvät korvat!
Kaarle Olavi (Näpistäen Amaliaa korvaan).
Ja pienet ja kauniit kuin purppura — simpukat! — Mutta tuo soitto julistaa, että evesti Burmeister on lähtenyt linnasta. — Ja kuin on hän tänne ehtinyt, sitte serkkuni! Hei!
Amalia.
Niin sitte?
Kaarle Olavi.
Me lähdemme sotaan! Sotaan, Amalia, katselemaan kuinka luodit lentävät vinkuen niinkuin hyttyset kesätiltana!
Amalia.
Ja sinä voit olla niin iloinen! Minä olen juuri pakahtua murheesta..
Kaarle Olavi.
Miksi murehdit Amalia?
Amalia.
Siksi että lähdette kuoleman uhreiksi: sinä, Bartholdus, Aatu, Erkki ja ne toiset kaikki! Varmaan kuolisin surusta jos joku teistä kaatuu! (Kätkee kasvonsa käsiinsä). Voi! Voi! En uskalla sitä ajatellakaan! —
Kaarle Olavi.
Et kuolisi Amalia, vaan jos vähän itkisit, niin ne kyynelesi putoaisivat haudoillemme virvoittavina niinkuin kasteen helmet kukkien kruunuihin! Älä itke Amalia! En voi sinua nähdä surullisena.
Amalia.
Taidanko olla itkemättä, kuin ajattelen niitä iloisia hetkiä, joita me nuoret olemme yhdessä viettäneet tanssien ja laulaen.
Kaarle Olavi.
Jaa, ne olivat tosin suloiset hetket, Amalia! Ne hetket ovat muistoni ihanimmat timantti-päärlyt! Eläköön tanssi ja kaikki nuoret kauniit naiset!
Amalia.
Ja kuin nyt ajattelen, että kenties näen teidät viimeisen kerran .. voi! voi! —
Kaarle Olavi.
Ole surutta Amalia! Kallis maamme kutsuu meitä!
Amalia.
Miksi kutsuu se juuri teitä, minun nuoruuteni ystäviä! — kutsukoon toisia! Löytyyhän niitä vanhempiakin, jotka paremmin saattavat kuolla kuin te! Hyvä Kaarle! Älkää menkö ensinkään! Jääkää kotia!
Kaarle Olavi (hennosti nuhdellen).
Amalia! Amalia! Eikö meidän nuorten ole astuminen ensimäisessä rivissä? Eikö meidän veremme virtaa kerkeämmin ja eikö meidän sydämemme syki vilkkaammin kuin vanhusten? En toki tuntenutkaan serkkuani hänen viime sanotuissa sanoissansa! — Mutta onpa sinulla kauniita kukkia.
Amalia.
Anna anteeksi Kaarle, että äsken haastelin hyvin ajattelemattomasti; — niin ei olisi minun pitänyt puhuman!
Kaarle Olavi.
Se on sinulle tuhannesti anteeksi annettu Amalia kulta! Vaan anna minulle yksi kukka muistoksi — taikka kaksi. Toisen kätken sydäntäni vastaan — toisen lasken hattuuni!
Amalia.
Saat, saat, jos voit odottaa! Älä luule että me naisetkaan olemme niin tuiki ajattelemattomia, kuin nuoret herrat ehkä luulevat. Ovat isänmaalliset tunteet meidänkin rinnassamme liikkumassa. Uskotkos sitä?
Kaarle Olavi.
Sen tiedän!
Amalia.
Kuultuamme, että teidän nyt pitää lähteä sotaan — ja se tieto levisi ukkosen tulen nopeudella ympäri kaupungin — sanoimme näin toinen toisillemme: Nyt lähtevät meidän nuoret ystävämme sotaan, sotaan meidän kaikkien yhteisen äitimme kotimaan edestä. Me naiset emme kelpaa sotureiksi, mutta ehkä tuo ilahuttaisi meidän nuoria ystäviämme, jos menisimme rantaan heitä saattamaan. Nyt olemme Heinäkuussa, kaikki luonto vihannoitsee ja laaksoissa kasvaa niin paljon ja niin erinomaisen kauniita kukkaisia. Miks'emme siis voisi viedä heille jokaiselle pientä kukkaisvihkoa muistoksi. Sanottu ja tehty! —
Kaarle Olavi.
Oi! Olipa se oivallinen ajatus! (Naisille): Helena, Lisette, Cecilia ja mikä teidän kaikkein nimenne lienee, minä kiitän teitä! Tämä teidän ystävyytenne on tuottava meille uskallusta miehuullisesti ryntämään tuhansien kuolojen kitaan! Minä tahtoisin ilossani suudella, syleillä teitä kaikkia! Ja teitä kaikkia nyt syleilen syleissäni tätä ihanaa serkkuani! (Hän syleilee äkisti Amaliaa).
Amalia.
No Kaarle! Kaarle mieletön! Päästä minut! (Kaarle hellittää hänet). —
Oletko riivattu! Mitä ajattelevatkaan nuo ihmiset tuolla vallilla! —
Kaarle Olavi.
Älä ole milläänsäkään Amalia! (välillä seisoville). Hyvät ystävät ja Wiipurin asujamet! Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että mielisin syleillä teitä kaikkia järjestänsä! Mutta kuin te olette siellä ylhällä muurilla ja minä täällä alhalla, niin syleilen sen sijaan taas tätä suloista serkkuani!
(Hän aikoo ottaa Amalian syliinsä, mutta Amalia juoksee nauraen pakoon. Myös toiset naiset nauravat. Äsken kuulunut soitanto on muutama hetki sitte vaiennut, mutta nyt kuuluu askelten kaikua lähellä porttia).
Kaarle Olavi.
Nyt tulee evesti Burmeister! Nyt tulee tämän kaupungin ja tämän maan etevin sotilas ja puolustaja!
(Burmeister seuruenensa (johon lukiolaisvänrikit kuuluvat) tulee portista ynnä suuri joukko sotureita. Yksi sotureista kantaa suurta lippua).