SEITSEMÄS KOHTAUS.
Edelliset ja tulleet.
Burmeister.
Hyvää huomenta kauniit kukkaiskauppiaat! (nyppii kädellänsä Amaliaa leukaan). — Kuningas itse, koko valtakunta ja myös minä — me kaikki olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa! Ei nyt näille nuorukaisille enää ole tarvis minun kehoitus-sanojani. Teidän kehoituksenne tekee kaikki, kaikki muut kehoitukset tarpeettomiksi ja mitättömiksi! Minä olen yhtä kiitollinen kuin iloinen siitä, että muistitte näitä nuoria ystäviäni. Jaa — enkö olisi iloinen! — (katsoen vallin päällä seisoviin). — Onko yhdellä ainoallakaan sotapäälliköllä milloinkaan ollut sellaista taapikuntaa, kuin minulla? Evesti Burmeister onkin sen taapikuntansa kanssa sangen tyytyväinen ja sentähden tahtoo hän nyt julistaa tämän tyytyväisyytensä teille, rehelliset Wiipurilaiset, sillä teidän keskellänne on tuo nuoriso noussut, kasvannut ja teidän keskuudestanne lähtenyt minun ja isänmaan palvelukseen! Jos joku, jok'ei kuullut heidän miehuullista valaansa, halveksii näitten sotilaitteni nuoruutta, hän katsokoon vaan heidän silmiinsä! Eivätkö heidän rohkeudesta ja innosta kohoavat rintansa tarpeeksi asti osoita, että minulla vaaran hetkenä on oleva heistä suuri apu? (naisille). — Ja nyt nuoret, jalot neitsyet! Sanokaa jäähyväisenne näille nuorukaisille, joita ajan ankarat temmellykset riistävät pois teidän seurastanne, vieden heitä ilon ja riemun hupaisesta leikistä kunnian ja kuolon hirmuleikkiin. — Aika kiiruhtaa! Tuolla — ei aivan kaukana tästä — raivoo vihollinen! Tuleen sytytetyt majat ja mökit, suitsevat rauniot, äitien valitushuudot ja lasten itku ääneen pyytävät pikaista apua!
(Amalia ja toiset naiset astuvat esiin ja jakelevat kukkaisvihkojansa lukiolaisvänrikeille, jotka istuttavat niitä hattuihinsa).
Burmeister (hymyillen).
Antakaa minullekin yksi kukka — yksi ainoa! — Toden todella — vanha, harmaapää soturi kadehtii tänä hetkenä noita nuoria vänrikeitä ja soisi vielä olevansa yhtä nuori kuin hekin! — (Naurahtaen) On tämän elämämme juoksu kuitenkin kummallinen! Selvästi vielä muistan sen ajan, koska minun ei tarvinnut pyytää kukkaista sotaan lähteissäni!
Amalia (Häveliäästi tarjoten Burmeisterille yhtä kukkaisvihkoa).
— Saanko luvan — herra evesti!
Burmeister.
Saat toki — ja kernaasti saatkin! Mutta saanko minä luvan — vielä kerran olla nuori! (vastaan-ottaissansa kukkaisvihkoa suutelee hän Amalian kättä). — Mutta juohtui mieleeni jotakin! — (Naisille). — Te olette nyt kunnioittaneet meitä kukkaisilla. Voisitteko vielä lisätä hyväntahtoisuuttanne meitä kohti ja suostua yhteen esitykseen, jonka ai'on tehdä teille. Se koskee erittäin näitä nuorukaisia. Jos me voitolla palajamme sodasta, tahdotteko silloin seppelöitä heitä? Ken heistä ei palaja, lupaatteko seppelöitä hänen hautansa? Näin voivat he saada korvauksen niistä seppeleistä, jotka odottivat heitä opin tiellä opin juhlasalissa. Annatteko suostumuksenne tähän esitykseeni? —
Kaikki Naiset.
Annamme!
Amalia.
Ja toivomme, että he kaikki palajavat hengissä!
Burmeister.
Sitä sopii toivoa, vaan sitä ei tiedä. Kuinka onkin; — muiston seppelöitsemän turpeen alla on hyvä maata ja rauhallista levätä! —
(Bartholdus Simonis tulee kiiruhtain).