XXVIII.
Molemmat säpsähtivät ja perääntyivät hämmästyneinä tästä odottamattomasta kohtauksesta. Amine ojensi ensimmäiseksi kätensä sillä tuttujen kasvojen näkemisen aiheuttama ilo pakotti hänet melkein unhottamaan tavan, jolla he olivat eronneet.
Isä Mathias puristi hyvin kylmästi hänen kättään ja sanoi laskien kätensä hänen päälaelleen: "Jumala siunatkoon teitä ja antakoon teille anteeksi, kuten minäkin jo aikoja sitten olen tehnyt." Amine muisti nyt äkkiä kaikki entiset tapahtumat ja punastui.
Oliko isä Mathias antanut hänelle anteeksi? No sen kai hän kyllä myöhemmin huomaa, mutta se oli kutenkin varmaa, että hän kohteli Aminea kuin vanhaa ystävää ainakin. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan haaksirikosta myöntäen, ettei siinä ollut mitään sopimatonta, että hän matkustaa laivassa Goaan.
Laiva jatkoi matkaansa pari päivää myöhemmin ja Amine sanoi hyvästi siirtolalle ja sen rakastuneelle päällikölle. He purjehtivat seikkailuitta saaristosta ja jatkoivat matkaansa suoraan Bengalin lahden poikki kauniin ilman vähääkään muuttumatta.
Poistuttuaan Terneusesta oli isä Mathias matkustanut Lissaboniin, mutta kyllästyttyään toimettomuuteen oli hän uudestaan tarjoutunut lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Saavuttuaan Formosaan oli hän vähän ajan kuluttua saanut käskyn piispalta matkustaa Goaan tärkeässä asiassa. Tämä oli syynä siihen, että hän nyt tapasi Aminen Tidorissa.
Olisi hyvin vaikeata tehdä selkoa isä Mathiaksen tunteista Aminea kohtaan, sillä ne olivat hyvin vaihtelevaisia. Joskus muisti hän hyvin Filipin ja Aminen hänelle osoittaman ystävyyden, Filipiä kohtaan tuntemansa kunnioituksen ja Aminen monet hyvät ominaisuudet, mutta joskus taasen ei hän voinut olla ajattelematta tuota häväistystä, jonka uhriksi hän oli joutunut Aminen toimesta. Silloin hän aina punnitsi, oliko Amine todellakin luullut hänen tunkeutuneen makuuhuoneeseen toisista syistä kuin hänen ilmoittamistaan vai oliko Amine vain käyttänyt hänen ajattelemattomuuttaan hyväkseen? Hän olisi kyllä voinut antaa Aminelle anteeksi kaikki, jos hän vain olisi voinut uskoa, että Amine todellakin oli kääntynyt kristinuskoon, mutta hänen täydellinen vakaumuksensa, ettei Amine ollut ainoastaan vääräuskoinen, vaan vieläpä velhokin, painoivat vaa'an kallistumaan Aminen vahingoksi. Isä piti hyvin tarkasti silmällä häntä ja kun Amine puheissaan paljasti jonkun uskonnollisen tunteen, tunsi isä pitävänsä hänestä, mutta kun Amine joskus puhui jotakin sellaista, joka osoitti, ettei hän pannut kristinuskolle suurtakaan arvoa, tunsi isä vastenmielisyyttä ja kostonhimoa.
Vasta sitten kuin he olivat sivuuttaneet Bengalin lahden kiertääkseen Ceylonin eteläkärjen, muuttui ilma, ja kun myrsky yltyi, sytyttivät merimiehet pienessä kannella olevassa temppelissä olevan pyhimyskuvan lampun palamaan. Amine huomasi sen ja hymyili tietämättään halveksivasti isä Mathiaksen katsoessa tarkkaavaisesti häneen.
"Nuo villit, joiden luota vasta poistuin, eivät tee muuta kuin palvelevat epäjumalankuviaan, ja senvuoksi heitä sanotaan pakanoiksi", mumisi Amine, "mutta ovatko nämä kristityt sitten sen parempia?"
"Eiköhän olisi parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi isä Mathias mennen Aminen luo. "Naisten ei sovi olla kannella nyt, vaan alhaalla hyteissään rukoilemassa puolestamme."
"Ei, isä, voin rukoilla paremmin täällä kannella. Pidän tällaisesta luonnonvoimien raivoamisesta ja katsellessani sitä nöyryytän mieleni ihailemaan sitä jumalallista olentoa, joka hallitsee myrskyn, antaa tuulien raivota ja hillitsee sen lopulta."
"Puhutte hyvin, tyttäreni, mutta kaikkivaltiasta ei pidä kunnioittaa ainoastaan hänen töissään, vaan häntä on rukoiltava yksinäisyydessä hartaasti ja uskoen. Oletteko seurannut antamiani määräyksiä? Oletteko sydämessänne kunnioittanut niitä jumalallisia totuuksia, jotka olen paljastanut teille?"
"Olen koettanut parastani, isä", vastasi Amine kääntyen pois ja katsellen aaltoja.
"Oletteko rukoillut pyhää neitsyttä ja pyhimyksiä, noita sellaisten syntisten välimiehiä kuin tekin olette?"
Amine ei vastannut. Hän ei halunnut ärsyttää pappia, mutta ei halunnut valehdellakaan.
"Vastatkaa minulle, tyttäreni", sanoi pappi ankarasti.
"Isä, olen rukoillut vain Jumalaa, kristittyjen ja maailman kaikkeuden herraa."
"Sellainen, joka uskoo kaikkea, ei usko mitään, nuori vaimo. Ajattelinkin juuri sitä. Huomasin äsken halveksivan hymynne. Miksi hymyilitte?"
"Hymyilin vain omille ajatuksilleni, isä."
"Sanokaa mieluummin: Noiden toisten lujalle uskolle." Amine ei vastannut.
"Olette vielä pakana ja vääräuskoinen. Varokaa itseänne, nuori nainen!"
"Miksi minun pitäisi varoa itseäni, hyvä isä? Näissä maissahan asuu miljoonia ihmisiä, jotka ovat suurempia pakanoita kuin minä. Kuinka monta heistä olette kääntäneet uskoonne? Kuinka paljon vaaroja, vaivoja ja vaikeuksia olette kestäneetkään levittäessänne tuota uskontoanne ja miksi ovat tuloksenne kumminkin niin pienet. Sanonko teille sen, isä? Senvuoksi, että ihmisillä on täälläkin jo oma uskontonsa, jota he ovat tunnustaneet lapsuudestaan asti, kuten kaikki muutkin heidän lähimmäisensä. Minäkin olen samassa asemassa. Olen kasvatettu toisen uskonnon mukaan ja luuletteko minun niin vain voivan hylätä sen ja luopua mielipiteistä, jotka olen imenyt itseeni äidin maidossa? Olen ajatellut tarkasti kaikkia puheitanne ja tunnen niissä olevan paljon totta ja kaunista ja tunnustan kirkkonne opin hyvin jumalalliseksi, mutta ette sittenkään ole tyytyväinen. Vaaditte sokeata uskoa ja tottelemista, ja kun en niihin suostu, olen mielestänne arvoton oppilas. Pääsemme pian satamaan. Opettakaa minua siellä ja koettakaa kumota mielipiteeni, jos vain luulette kykenevänne siihen. Olen valmis ajattelemaan oppianne ja uskomaan siihen, jos vain saan sellaisen vakaumuksen, että se on oikeaa. Olkaa kärsivällinen, hyvä isä, niin sellainen aika voi vielä koittaa, jolloin ehkä tunnen mitä nyt en voi tuntea. En voi esimerkiksi uskoa, että tuo maalattu puupalanen tuolla on sellainen esine, jota meidän pitää palvoa ja rukoilla."
Lukuunottamatta tuota viimeistä ivallista huomautusta oli hänen puheessaan kuitenkin niin paljon totta, ettei isä Mathiaskaan voinut olla tunnustamatta sitä. Koska Amine oli katolilaisen vaimo, oli isä Mathias tottunut suhtautumaan häneen kuin uskostaan luopuneeseen kristittyyn eikä kuin toisen opin mukaan kasvatettuun. Hän muisti nyt, ettei Aminea vielä oltukaan kirjoitettu seurakunnan jäseneksi, sillä isä Seysenistä ei hänen mielenlaatunsa ollut ollut siihen sopiva. Isä oli siirtänyt hänen kastamisensa tuonnemmaksi saadakseen ensin varmuuden hänen uskonsa vahvuudesta.
"Puhutte rohkeasti, mutta puhutte tunteittenne mukaan, lapseni", vastasi isä Mathias hetkisen kuluttua. "Puhumme näistä asioista tultuamme Goaan ja Jumalan avulla selvenee teille siellä uusi oppinne."
"Olkoon sitten niin", sanoi Amine.
Mutta mitähän pappi olisi sanonutkaan, jos hän olisi tiennyt, että Aminen ajatukset askartelivat muutamassa unessa, jonka hän oli nähnyt ollessaan villien luona. Hänen äitinsä oli ilmoittanut siinä hänelle kaikki nuo hänen unhottamansa salaperäiset temput, joiden tehoa hän halusi koettaa saavuttuaan Goaan.
Myrsky kiihtyi kiihtymistään, laiva heilui kovasti ja alkoi vuotaa. Portugalilaiset matruusit olivat kovasti peloissaan kutsuen pyhimyksiään avukseen. Isä Mathias ja muut matkustajat luulivat olevansa hukassa, sillä laivaa ei voitu tyhjentää pumpuilla; heidän kasvonsa kalpenivat ja he rukoilivat vapisten pelosta laineiden vyöryessä kannelle. Isä antoi kaikille synninpäästön. Toiset itkivät kuin lapset, toiset repivät tukkaansa, muutamat vannoivat ja kiroilivat noita samoja pyhimyksiä, joita he vielä eilen olivat rukoilleet. Mutta Amine ei välittänyt mistään, ja kuullessaan nuo kiroukset hymyili hän halveksivasti.
"Lapseni", sanoi isä Mathias koettaen hillitä vapisevaa ääntään, ettei hän näyttäisi liikutetulta tuon nuoren naisen silmissä, joka näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä luonnonvoimien raivotessa, "älkää suhtautuko välinpitämättömästi tähän vaaran hetkeen. Sallikaa, että otan teidät kirkkomme yhteyteen, ennenkuin teidät kutsutaan pois; antakaa minun julistaa teille synnit anteeksi, että tulisitte autuaaksi tulevassa maailmassa."
"Hyvä isä, Amine ei anna peloittaa itseään uskomaan", vastasi hän, "eikä hän usko sitäkään, että voitte antaa hänelle synnit anteeksi sen perusteella, että hän nyt sanoo jotakin, jota hän sitten jälkeenpäin ehkä katuu. Tuolla korkeudessa on vain yksi Jumala, jonka armahtavaisuuteen luotan, jonka rakkautta toivon ja jonka edessä taivun. Tapahtukoon hänen tahtonsa."
"Luopukaa epäuskostanne, tyttäreni."
"Isä", vastasi Amine viitaten muihin matkustajiin ja matruuseihin, jotka kulkivat kannella edestakaisin huutaen ja valittaen, "nuo miehet saivat äsken teiltä luvan periä iankaikkisen autuuden. Millainen on heidän uskonsa, joka ei suo heille voimaa kuolla kuin miehet? Mistä se johtuu, etten minä vapise, vaikka he makaavat vaikeroiden kannella?"
"Elämä on heistä suloista, lapseni. He ajattelevat perheitään ja pelkäävät iankaikkisuutta. Kuka onkaan valmis kuolemaan?"
"Minä ainakin", vastasi Amine. "Minulla ei ole enää puolisoa, luulen ainakin niin. Elämä ei voi tarjota minulle mitään suloista, mutta minulla on kuitenkin vielä heikko toivo jäljellä, oljenkorsi, johon hukkuva voi tarttua. En pelkää kuolemaa, sillä minulla ei ole enää jäljellä mitään, miksi eläisin. Jos Filip olisi täällä, olisi asian laita aivan toinen, mutta hän on poistunut ennen minua enkä toivo enää muuta kuin saada seurata häntä."
"Hän kuoli uskovaisena, lapseni. Jos tahdotte päästä hänen luokseen, pitää teidänkin uskoa."
"Hän ei olisi milloinkaan voinut kuolla, kuten nuo", vastasi Amine katsoen halveksivasti matkustajiin.
"Ehkä he eivät ole eläneetkään, kuten hän", sanoi isä Mathias. "Hyvät ihmiset kuolevat rauhallisesti pelkäämättä mitään."
"Niin he tekevätkin, tunnustavatpa he sitten mitä uskontoa tahansa", sanoi Amine, "sillä kuolema tuntuu syntisestä aina kamalalta."
"Tahdon rukoilla puolestanne, tyttäreni", vastasi isä Mathias polvistuen.
"Paljon kiitoksia. Rukouksenne kuullaan varmasti, vaikka kysymyksessä ei olekaan sen kummempi olento kuin minä", sanoi Amine kiiveten portaita ylimmäiselle kannelle.
"Olemme hukassa, rouva!" huudahti kapteeni väännellen käsiään. "Emme", vastasi Amine seisoen ylihangan puolella ja pitäen kiinni köydestä. "Nyt me ainakin pelastumme."
"Mitä sanotte, rouva?" kysyi kapteeni katsellen ihaillen Aminen rauhallisia kasvoja.
"Minulle sanoo joku, ettemme joudu perikatoon, jos vain panette kaikki voimanne liikkeelle, kapteeni. Minulla on sydämessäni sellainen tunne", lisäsi hän painaen kädellään rintaansa. Hän tunsi olevansa varma, ettei laiva joudu haaksirikkoon, sillä hän huomasi myrskyn voiman jo vähän heikkenevän, vaikka matruusit eivät peloissaan olleet sitä huomanneetkaan.
Aminen kylmäverisyys, hänen kauneutensa ja ehkä harvinaisuus, että niin nuori nainen voi olla niin tyyni ja luottavainen silloin kun toiset ovat jo kokonaan toivottomia, vaikuttivat rohkaisevasti kapteeniin ja miehistöön. Luullen häntä katolilaiseksi otaksuivat he hänen vakuutuksensa perustuvan johonkin korkeampaan voimaan, sillä herkkäuskoisuus ja taikausko liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa. He katsoivat Amineen ihaillen ja kunnioittaen, rohkaisivat jälleen luontonsa ja alkoivat työskennellä. Pumput pantiin jälleen käyntiin, myrsky lakkasi yöllä raivoamasta ja laiva pelastui, kuten Amine oli ennustanutkin.
Miehistö ja matkustajat suhtautuivat häneen melkein kuin pyhimykseen puhuen hänestä isä Mathiakselle, joka joutui pahempaan kuin pulaan. Aminen osoittama rohkeus oli ollut suurenmoinen, isänkin vapistessa ei hänessä ollut näkynyt pelon merkkiäkään. Isä ei puhunut mitään, vaan mietti itsekseen, eikä hänen harkintansa tulos ollut ollenkaan suotuisa Aminelle. Mistä oli Amine saanut tuon kylmäverisyytensä ja tuon profeetallisen kykynsä? Ei ainakaan kristittyjen Jumalalta, sillä Aminehan oli pakana. Keneltä sitten? Isä Mathias muisteli Aminen Terneusessa olevaa makuuhuonetta ja pudisti päätään.