KYMMENES LUKU
Pelastettu
Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut jalkeilla, kun joukko kulki kaupungin läpi, ja tapaamatta ketään he pääsivät satamaan. Valittiin pieni vene, johon Francis, Matteo, kapteeni ja kaksi vahvinta merimiestä asettuivat. Koska Lido oli vain parin sadan kyynärän päässä kaleereista, arveltiin, ettei siinä ollut kuin pari merimiestä vahdissa.
Laivan mustaa runkoa saattoi töin tuskin erottaa rannasta, ja kun kaikki oli valmista, työnsivät molemmat merimiehet voimainsa takaa veneen vesille ja jäivät sitten hiljaa seisomaan. Vauhti oli riittävä. Vene soljui niin hitaasti vettä myöten, että Francis arveli tarpeelliseksi vetää pari kolme kertaa airoilla, mutta se liikkui kuitenkin eteenpäin, kunnes saavuttiin laivan kylkeen. Kaikki olivat riisuneet saappaat jalasta, ja he kiipesivät reunoja ylös aivan äänettömästi.
Kannella he seisoivat hetken aikaa ääneti. Äkkiä he kuulivat mutinaa laivan toiselta reunalta. He hiipivät hiljaa sille puolen ja huomasivat vihdoin kaksi henkeä, jotka kumartuneina partaan yli juttelivat keskenään. Jokainen oli saanut tarkat määräykset, siksi nyt ei epäröity. Francis ja toinen merimiehistä hiipi toisen miehen kimppuun, Matteo ja toinen merimies ottivat toisen osalleen. Kapteeni seisoi miekka valmiina iskemään, jos joku muu vielä ilmestyisi paikalle. Genovalaiset eivät katsoneet edes taaksensa.
Francis antoi merkin, samassa molemmat merimiehet tarttuivat vartijoihin takaa, pojat sitoivat heidän suunsa, ja ennen kuin genovalaiset olivat edes tajunneet mitä oli tapahtunut, makasivat he käsistään ja jaloistaan sidottuina kannella. Nyt tutkittiin laivaa, mutta ei ketään muuta tavattu. Sitten venetsialaiset sitoivat köysillä skanssiluukun kiinni, avasivat aivan rauhallisesti perähyttien ovet, astuivat sisään ja hyökkäsivät kahden nukkuvan upseerin kimppuun, jotka vastarintaa yrittämättä antoivat sitoa itsensä. Sen jälkeen he ottivat lyhdyn ja käänsivät sen tulen maihin päin.
Saatuaan tämän merkin merimiehet, jotka olivat jo asettuneet valmiiksi veneisiin, soutivat heti laivaan. Kun kaikki olivat kannella, sidottiin veneet laivan kylkeen kiinni siltä varalta, että miesten olisi pakko paeta. Ankkurinuorat leikattiin poikki. Yksi merimiehistä oli jo kiivennyt vanttiin ja rasvannut väkipyörät, jotta purjeet saatiin äänettömästi nostetuksi. Tuuli oli hyvin heikko, töin tuskin se jaksoi pullistaa purjeita, mutta onneksi se puhalsi oikealta suunnalta, ja Lido alkoi soljua eteenpäin. Ei ainoatakaan sanaa ollut vaihdettu koko aikana, nyt vasta Francis kuiskasi kapteenille: "Luullakseni näen genovalaiset."
"Niin minäkin", sanoi kapteeni, "mutta he eivät voi nähdä meitä, sillä me olemme rannan varjossa. Tähän asti on kaikki käynyt hyvin, ja jos tuulta kestää vain siihen saakka kunnes voimme vaaratta tarttua airoihin, niin luullakseni olemme pelastuneet."
Lidon vauhti oli niin vähäinen, että kesti melkein lunnin, ennen kuin kapteeni sanoi heidän päässeen niemen ohi ja voivan soutaa.
"Parasta on hinata laivaa", sanoi hän, "suuret airot meluavat niin pahasti, että näin tyynenä yönä niiden ääni voi kuulua monen mailin päähän, sen sijaan hinatessa voidaan soutaa pientä venettä melkein äänettömästi."
Kymmenen miestä laskeutui heti laivaveneeseen, ja niin pian kuin heille oli heitetty köysi, he alkoivat hinata laivaa.
"Lasketaan purjeet alas", sanoi kapteeni, "niistä ei ole enää mitään hyötyä. Luulenpa melkein, että virta on auttanut meitä enemmän kuin tuuli."
"Minä asetan kaksi lyhtyä partaalle", sanoi Francis. "Ehkäpä olemme päässeet kauemmaksi kuin aavistamme, ja jos kuljemme piilopaikkamme ohi, niin voimme joutua pahaan pulaan."
Merimiehet soutivat voimakkaasti, mutta oli raskasta hinata niin syvälle lastattua laivaa. Vihdoin näkyi kirkas valo rannalta.
"Siinä on Giuseppe", huudahti Francis. "Me olemme kauempana rannasta, kuin luulimme. Varmaankin on puolentoista mailin matka hänen luokseen."
Merimiehet saivat käskyn soutaa suoraan valoa kohti, ja pari laivan airoakin laskettiin veteen vauhdin parantamiseksi.
Kun he tulivat lähemmäksi, he saattoivat nähdä, että Giuseppe heitti uusia risuja tuleen.
"Voitte ohjata kymmenen kyynärän päähän tulesta, kapteeni, ja niin pian kuin pääsemme sen kohdalle, kääntäkää vasemmalle. Minä neuvoisin nostamaan airot ylös, sillä mitä heikompi vauhti meillä on, sitä parempi."
"Kaikki hyvin?" huusi Giuseppe, kun he saapuivat äänen kuuluville.
"Kaikki hyvin, Giuseppe! Meidän ei ole tarvinnut tapella, eikä sinulta siis ole mennyt mitään hukkaan. Heitä kaikki risut tuleen, me tarvitsemme niin paljon valoa kuin suinkin löytääksemme perille."
Liekit kohosivat korkealle, ja kapteeni saattoi vaivatta ohjata laivan kapeaan lahdelmaan, kallioiden taakse. Varppiankkuri heitettiin mereen, ja Giuseppe haettiin laivaan.
"Minä aloin tulla levottomaksi", sanoi poika päästyään kannelle, "kun ensin huomasin teidän merkkinne, luulin sitä kalastajaveneeksi. Te olitte niin kaukana, että molemmat tulet näyttivät yhdeltä, mutta onneksi erotin ne vihdoin."
"Nyt meidän täytyy kiiruhtaa, kapteeni", sanoi Francis; "meillä on paljon tehtävää ennen aamua, sillä ei taida olla niinkään helppoa nostaa mastoja paikoiltaan."
"Se ei ole vaikeaa", sanoi kapteeni. "Lyödään vain kiilat paikoiltaan ja lasketaan mastot kolmesta seipäästä tehdyn kolmijalan varaan. Mutta miten me saamme ne taas paikoilleen, siinä on pahempi pulma."
"Miksikä niin, kapteeni? Ei suinkaan ole vaikeampaa nostaa mastoja pystyyn kuin laskea ne?"
"Tavallisissa oloissa se ei olisikaan vaikeampaa", sanoi kapteeni; "mutta lastiruumamme on niin täynnä viljaa, että kun masto nostetaan, ei sitä voi saada takaisin köliin kiinni muuta kuin lastaamalla pois viljan."
"Niin, kyllä minä ymmärrän. Teistä olisi siis edullisempaa katkaista mastot; mutta miten me saamme ne sitten taas pystyyn?"
"Me katkaisemme ne kuusi jalkaa kannen yläpuolelta; ja kun pääsemme lähtemään, niin pystytämme mastot tynkien viereen ja sidomme ne lujasti kiinni. Ne lyhenevät tietenkin kuusi jalkaa, mutta eihän se merkitse mitään."
"Tehkäämme siis niin", sanoi Francis, "ja ryhtykäämme heti työhön."
Samassa kuului kovaa kolkutusta kansiluukulta. "Olin aivan unohtanut vangit", sanoi kapteeni nauraen. "Varmaankin ne merimiehet, joiden oli määrä vahtia aamuyöstä, ovat heränneet ja herättäneet toverinsa, kun he huomasivat, etteivät he voineet päästä ulos."
"Annammeko heidän olla siellä vai viemmekö kannelle ja sidomme heidät?" kysyi Matteo.
"Voimme kyllä viedä heidät kannelle", sanoi kapteeni.
"Heitä voi olla korkeintaan kaksikymmentä miestä, ja parasta taitaa olla panna heidät nuoriin ja viedä lastiruumaan, sillä muuten he voivat jollakin tavalla päästä irti ja tuottaa meille paljon ikävyyttä."
Merimiehet kerääntyivät siis luukun ympärille, köydet poistettiin ja luukku avattiin.
"Tämä on huonoa pilaa", sanoi yksi genovalaisista hypätessään kannelle. "Tehän olisitte voineet tukehduttaa meidät tuonne alas." Samassa hän keskeytti puheensa nähdessään joukon aseellisia miehiä ympärillään, lyhdyn valo oli näet suunnattu siten, että se valaisi paikkaa.
"Te olette vankeja", sanoi kapteeni. "Kaikki vastarinta on turhaa."
"Auttakaa, auttakaa, petosta!" huusi yksi genovalaisista kaikin voimin.
"Ei sinun huudostasi ole apua", sanoi kapteeni, "te olette monen mailin päässä laivastostanne. Antaudutteko hyvällä, vai pitääkö meidän käyttää väkivaltaa?"
Merimiehet, jotka oli siten yllätetty, vastasivat äreästi antautuvansa. Heidät sidottiin ja vietiin pois, ja toiset käskettiin kannelle. Nyt kävi selville, että heitä oli neljäkolmatta. Heidät laskettiin rinnatusten ruumahan viljan päälle makuulle, ja luukku jätettiin auki, jotta heillä olisi tarpeeksi ilmaa. Nyt mastot sahattiin poikki ja laskettiin kannelle.
"Nyt ei meillä ole enää mitään tehtävää", sanoi kapteeni, "luullakseni voimme kaikessa rauhassa mennä nukkumaan."
Hän käski perämiehen asettaa kaksi vartijaa vuorelle ja kaksi kannelle, sekä sen lisäksi vielä kaksi miestä vartioimaan vankeja, muut saivat käydä maata. Hän antoi myös käskyn herättää itsensä heti aamun valjetessa. Pojat vaipuivat heti uneen, ja heidän oli melkein mahdoton uskoa, että yö oli jo kulunut, kun Giuseppe herätti heidät ilmoittamalla, että päivä alkoi jo sarastaa. Pian he olivat kannella ja huomasivat, että koko miehistö oli jalkeilla. Vartijoiden käskettiin heittäytyä pitkäkseen, niin ettei heitä huomattaisi, vaikka he itse näkisivätkin mitä merellä tapahtui. Veneet vedettiin laivan kylkiin, ja kaikki järjestettiin äkillisen maihinnousun varalta. Sitten koko miehistö jäi odottamaan sitä hetkeä, jolloin genovalaisten kaleerit ilmestyisivät näkyviin.
"He saapuvat varmaan noin tunnin kuluttua", sanoi kapteeni. "On siksi valoisaa, että vartijat ovat huomanneet Lidon katoamisen, eikä sen jälkeen kestä kauan, ennen kuin he lähtevät liikkeelle. He voivat laskea, että meillä on enintään viiden tai kuuden tunnin etumatka, ja kolmessa tunnissa he laskevat saavansa meidät käsiinsä."
"Minä en lankaan pelkää, että he löytävät meidät ohi kulkiessaan", sanoi Francis. "Ainoa vaara on siinä, että he alkavat tutkia joka lahtea pitkin koko rannikkoa, kun ensin ovat turhaan etsineet meitä kolmen tunnin matkan päästä."
"Niin, voihan sekin olla mahdollista", sanoi kapteeni, "mutta sitä en kuitenkaan usko. Kun se osa laivastoa, joka lähtee tännepäin etsimään, ei löydä meidän jälkiämme, niin luulee se tietenkin, että olemme purjehtineet toiseen suuntaan ja joutuneet heidän toveriensa käsiin, ja kun nämäkin palaavat tyhjin toimin, niin he otaksuvat tietenkin, että olemme purjehtineet suoraan ulapalle. En usko, että heidän mieleensäkään juolahtaa ruveta etsimään meitä näin läheltä, eniten pelkään vain sitä, että mahdollisesti joku talonpoika keksii meidän piilopaikkamme ja vie siitä viestin Girgentiin."
"Niin, se vaara meitä todellakin uhkaa", sanoi Francis. "Minä ehdotan sen vuoksi, että heti lähetämme maihin kaksikymmentä miestä — Giuseppe näyttää heille kyllä tietä — jotka asettuvat vartioon jonkin matkan päähän toisistaan pitkin kalliorantaa ja saavat käskyn ottaa kiinni ja tuoda tänne jokaisen, joka lähestyy tätä paikkaa."
"Ehkäpä se olisi varovaisinta", myönsi kapteeni. "Tomaso, ota mukaasi kaksikymmentä miestä ja aseta heidät vartioon niinkuin kuulit herra Francescon ehdottavan. Käske että he paneutuvat pitkäkseen pensaikkoon eivätkä näyttäydy millään ehdolla, jollei joku tule siksi lähelle, että hän voi nähdä kallion reunan ylitse."
"Giuseppe", sanoi Francis, "sinä saat näyttää heille tietä. Sinulla on kylliksi aikaa kiivetä kallion huipulle ja palata takaisin, ennen kuin kaleerit ilmestyvät."
Neljännestuntia myöhemmin kapteeni lähti Matteon ja Francisin kanssa maihin ja järjesti vartijat. Hetken kuluttua he päästivät kaikki yhtä aikaa huudahduksen, sillä genovalainen kaleeri souti kovalla vauhdilla siitä ohitse.
"He ovat lähettäneet vain yhden kaleerin etsimään meitä", sanoi Francis. "He tiesivät tietenkin, että he voisivat helposti voittaa meidät. Varmaankin toinen on lähtenyt länteen ja muut ulapalle eri suuntiin. Olipa tosiaankin onni, ettemme yrittäneetkään paeta merelle, sillä siinä tapauksessa he varsin pian olisivat saaneet meidät kiinni. Kai te tänä yönä aiotte lähteä matkaan, kapteeni?"
"Tietysti", vastasi kapteeni. "Me panemme kaikki kuntoon voidaksemme pystyttää mastot niin pian kuin kaleeri on palannut takaisin. Meidän ei tarvitse pelätä, että he tulevat uudestaan tälle puolelle, sillä ensiksikin miehet ovat saaneet soutaa vähintään kahdeksan tuntia, ja toiseksi he eivät voi tietää, ennen kuin kaikki kaleerit ovat palanneet, onko meidät saatu kiinni vai ei. Luulenpa siksi, että aivan huoleti voimme pystyttää mastot niin pian kuin kaleeri palaa. Heti kun tulee pimeä, laskemme airot veteen ja soudamme lounaaseen. Me voimme olla jo kaukana ennen aamun koittoa, vaikka he yrittäisivätkin uudelleen etsiä meitä, mikä kuitenkaan ei ole luultavaa."
"Mitä teemme vangeille, kapteeni?"
"Ei meillä ole muuta neuvoa kuin ottaa ne mukaamme, herra Francesco.
Tosin en ole lainkaan mielissäni siitä vaivasta, mutta me emme voi
laskea heitä maihin ennen lähtöämme, sillä tunnissa he voivat päästä
Girgentiin, ja silloin joutuisimme jo huomenaamulla kiinni."
Vasta myöhään iltapuolella kaleeri palasi hitaasti ja raskain aironvedoin takaisin.
"Uhraisin mielelläni kuukauden palkan", sanoi kapteeni, "jos voisin tänä iltana olla satamassa. Ajatelkaa, miten äkäisiä he ovat huomatessaan, että olemme päässeet karkuun! Miten eri kaleerien miehistöt sättivätkään toisiaan, kun eivät ole pitäneet silmiään auki eivätkä tehneet parastaan! Herra Francesco, teitä minä saan kiittää paitsi laivan pelastumisesta myöskin hyvästä kujeesta, jota en tule unohtamaan niin kauan kuin elän. Kylläpä on hauska sitten kertoa viinipikarin ääressä, miten me petkutimme kokonaista genovalaista laivastoa ja anastimme aivan heidän nenänsä edestä Lidon. Mikä makupala se onkaan, varsinkin kun saa kertoa sen jollekin genovalaiselle, jonka sattuu tapaamaan sodan jälkeen. Sellainen juttu voi saada toisen harmista hyppäämään vaikka veteen."
"Nyt, pojat", jatkoi hän kääntyen merimiesten puoleen, "tarttukaa taljoihin ja nostakaa mastot niin pian kuin tuo kaleeri on kadonnut niemen taakse."
Kymmenen minuuttia myöhemmin mastot olivat pystyssä ja ne sidottiin lujasti köysillä tynkiin kiinni. Sitä paitsi hakattiin kiiloja köysien väliin, jotta mastot tulisivat niin tukeviksi kuin suinkin. Jo ennen pimeän tuloa kaikki oli lähtöön valmiina.
"En usko, että he voivat meitä enää huomata", sanoi kapteeni.
"En minäkään sitä usko", sanoi Francis, "mutta varovaisinta on odottaa vielä neljännestunti. Hulluahan olisi olla varomaton nyt, kun kaikki tähän asti on käynyt onnellisesti. Miehistöhän voi asettua veneisiin ja hinata meidät salmesta ulos, ja ennenkuin olemme saaneet veneet laivaan, on varmaan jo kylliksi pimeä."
"Luulen, että tuulikin nousee hetken kuluttua", sanoi kapteeni, "ja toivoakseni suotuisalta puolelta. Mutta ei sillä väliä, vaikka merimiehet saisivatkin hetken aikaa tehdä kovaa työtä. He ovat laiskotelleet kaksi viimeistä päivää."
Merimiehet tarttuivat airoihin reippain voimin. He olivat kovin mielissään saadessaan lähteä saarelta, varsinkin he olivat hyvillään siitä, että heidän oli onnistunut petkuttaa genovalaisia. Ja vaikka Lido oli raskaassa lastissa, kynti se sittenkin hyvällä vauhdilla merta.
Tunnin ajan he soutivat pitkin rannikkoa, sillä he pelkäsivät, että joku takaisin palaavista kaleereista voisi keksiä heidät, jos he suuntaisivat kulkunsa suoraan ulapalle. Mutta sitten kapteeni käänsi peräsimen pois rannasta. Nyt alkoi tuuli puhaltaa, ja purjeet nostettiin. Merimiehet jatkoivat sittenkin jonkin aikaa soutua, mutta tuuli yltyi nopeasti, ja kapteeni käski nostaa airot laivaan. Kaksinkertainen viiniannos jaettiin miehistölle, ja pari tuntia laulettiin ja laskettiin leikkiä, kunnes Francis ja Matteo menivät levolle.
Aamulla oli kova tuuli. Isopurje oli laskettava alas, mutta kokkapurje kuljetti Lidoa hyvällä vauhdilla eteenpäin, ja ennen iltaa saavuttiin Spartiventon niemeen. Tuulta riitti seuraavaan aamuun, jolloin he saapuivat Tarenton lahteen. Sen jälkeen seurasi vuoroin tyyntä ja vihureita, ja kesti kaksi viikkoa, ennen kuin he näkivät Venetsian tornien kohoavan veden pinnasta.
"Olen ollut levoton puolestanne", sanoi herra Polani, kun Francis astui hänen luokseen. "Eräs meidän kaleerilaivoistamme on kertonut, että genovalainen laivasto risteili Sisilian rannikolla, ja vaikka sotaa ei vielä olekaan julistettu, niin pelkäsin sittenkin, että he olisivat voineet ottaa teidät saaliikseen."
"Sen he tekivätkin", sanoi Francis nauraen. "He anastivat meidät
Girgentin satamassa, ja Genovan lippu liehui Lidon isossa mastossa."
"Mutta miten se on mahdollista", Polani sanoi, "koska te olette nyt täällä? Mahdotonta, että hyvillä sanoilla olisitte saaneet heidät luopumaan saaliista, jonka he kerran olivat anastaneet."
"Ei, se ei kuulu genovalaisten tapoihin, yhtä vähän kuin meidänkään", sanoi kapteeni. "Me olimme heitä viekkaammat, anastimme laivan takaisin heidän nenänsä edestä."
"Te laskette leikkiä", sanoi Polani, "sillä minulle kerrottiin, että Lido oli täyteen lastattu, ja lastattu laiva ei koskaan voi päästä sotalaivaa pakoon, vaikka se olisi ennättänyt edelle miten paljon hyvänsä. Yhtä hyvin syöttösika voisi koettaa paeta jahtikoiraa."
"Se on totta, herra Polani, emmekä me uskaltaneetkaan luottaa nopeuteemme. Me petkutimme heitä perinpohjaisesti. Ja kun minä sanon me, niin tarkoitan herra Francescoa, sillä kunnia tulee yksin hänen osalleen. Jollei tämä nuori herra olisi ollut mukanamme, niin samoilisin minä koko miehistöni kera nyt Sisilian metsissä, ja Lido olisi Genovan satamassa."
"Aivan niin, serkku hyvä", sanoi Matteo. "Francescoa me saamme kiittää vapaudestamme, ja hänen ansionsa on, että Lido ja sen lasti on pelastunut."
"Minä keksin vain hyvän keinon", sanoi Francis, "mutta yhtä hyvin kapteeni Pesaro tai kuka muu hyvänsä olisi voinut sen keksiä, jos hän olisi ollut meidän kanssamme, ja niin pian kuin minä esitin suunnitelmani, pani kapteeni sen heti toimeen."
"Ei, se ei ole totta, herra Francesco", sanoi kapteeni varmasti. "Minulla ei ollut mitään osaa koko yrityksessä, minä vain seurasin teidän neuvojanne, ja te olisitte pelastanut Lidon yhtä hyvin ilman minuakin."
"No, minä ratkaisen itse sen asian, kunhan saan tarkempia tietoja", sanoi Polani. "Mutta koska juttu mahtaa olla varsin mielenkiintoinen, niin varmaan tyttärenikin kernaasti kuulisivat sen. Käykää siis viereiseen huoneeseen ja kertokaa kaikki juurta jaksain, niin minä käsken tuoda sisään pullon Kyproksen viiniä, jotta voimme kastaa kurkkujamme."
"Ensiksikin", sanoi kapteeni, kun tytöt olivat tervehtineet Francista ja kaikki käyneet istumaan, "täytyy minun kertoa, miten Lido anastettiin." Hän kertoi nyt, miten genovalaisten laivasto oli ilmestynyt niin äkkiä, ettei ollut mitään pakenemisen mahdollisuutta, miten hän oli lähettänyt kaikki miehet maihin paitsi neljää merimiestä ja miten hän itse sekä nämä miehet olivat päässeet vapaiksi.
"Tuo on kerrassaan genovalaisten tapaista", sanoi Polani. "Jos he olisivat voineet lähettää neljäkymmentä vankia kotiin, olisivat he sen tehneet, mutta kun laivassa oli vain viisi miestä, he arvelivat, että niiden mukaanottaminen vähentäisi vain kunniaa."
"Nyt kapteeni, minä tahdon jatkaa", sanoi Matteo, "koska minä olin
Francescon mukana, kun hän keksi piilopaikan."
Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi herra Polani. "Ei epäilystäkään siitä, ettette te olisi oikeassa, kapteeni, ja että Francescon tarkka huomiokyky ja päättäväisyys yksinään on pelastanut Lidon. Minä tunnen nämä hänen ominaisuutensa jo ennestään, ja minulla on niistä ollut paljon hyötyä. Jollei hän olisi syntynyt rauhalliseksi kauppiaaksi, niin tulisi hänestä vielä kerran suuri amiraali, mutta ne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömiä soturille, voivat olla hyödyksi rauhankin aikoina, ja minun mielestäni on aivan yhtä kunniakasta olla kelvollinen kauppias kuin kelvollinen sotilas. Tästä lähin en pidä sinua enää lapsena, sillä huomaan, että voin uskoa sinulle hyvinkin tärkeitä tehtäviä, vaikka oletkin vielä nuori."
Francisin seuraava matka suuntautui Haifaan, ja se onnistui hyvin. Kun hän palasi takaisin, vallitsi Venetsiassa kiihtynyt mieliala — sota oli vihdoinkin julistettu, ja kaikki voimat ponnistettiin laivaston varustamiseen, jotta se voisi vetää vertoja genovalaisille. Ylin päällikkyys uskottiin Vettore Pisanille, ja dogi itse vihki hänet Pyhän Markuksen kirkossa tähän korkeaan toimeen jättäen Venetsian suuren lipun hänen huostaansa seuraavin sanoin:
"Jumala on valinnut teidät puoltamaan tasavaltaa ja vaatimaan korvausta niiltä, jotka ovat uskaltaneet sitä loukata. Sen vuoksi me annamme teille tämän kunniakkaan lipun, joka teidän tulee tuoda meille takaisin tahrattomana ja voitokkaana."
Pisani oli kansan suuressa suosiossa rehellisen ja suoran käytöksensä vuoksi. Hän oli aina valmis ottamaan osaa miehistön kärsimyksiin ja näytti heille hyvää esimerkkiä reippaalla olemuksellaan ja urhoollisuudellaan.
Hän oli sukua Polanin perheelle ja kävi useita kertoja heillä ennen kuin hän läksi merelle. Sukulaiseltaan hän sai nyt kuulla, miten Francis oli pelastanut Boniton merirosvojen käsistä ja miten hänen oli onnistunut anastaa Lido genovalaisilta, ja hän ihastui siinä määrin hänen rohkeaan ja reippaaseen käytökseensä, että tarjoutui ottamaan Francisin mukanaan laivaansa, mutta Polani kehoitti nuorukaista kieltäytymään tarjouksesta.
"Onhan totta", sanoi hän, "että useimmat meidän aatelisperheistämme samoin kuin minäkin harjoittavat kaupantekoa ja että he yhtenä päivänä voivat esiintyä rauhallisina kauppiaina ja seuraavana valtion virassa olevina sotilaina, mutta jos tahdot seurata neuvoani, niin sinun tulee kokonaan antautua ammatin rauhalliseen puoleen. Viiden, kuuden vuoden kuluttua voi olla aivan toisin. Olen monta kertaa tarjonnut laivojani valtion palvelukseen, ja jos meillä silloin on sota, voit päästä jonkun laivani päälliköksi, mutta jos nyt jo antaudut valtion palvelukseen, niin täytyisi sinun pysyä siinä pari vuotta ja siten menisi aikasi kauppiaana hukkaan. Muissa maissa mies voi antautua sotilasuralle ja olla koko ikänsä sotilaana, ja hän voi tällä uralla voittaa sekä kunniaa että omaisuutta. Mutta niin ei ole Venetsiassa. Täällä olemme kaikki kansalaisia ja rupeamme sotilaiksi vasta sitten, kun tarve vaatii. Sukulaiseni Pisanikin voi tänään olla amiraali, mutta jo viikon perästä yksityinen kansalainen. Sen vuoksi, poikani, arvelen, että tekisit kovin ajattelemattomasti, jos nyt luopuisit kauppa-alalta ja antautuisit sotapalvelukseen."
"Olen aivan samaa mieltä itsekin", sanoi Francis, joskin hän, totta puhuen, hetken aikaa tunsi suurta kiusausta ottaa vastaan Pisanin tarjouksen. "Alan hiukan ymmärtää jo kaupantekoa enkä toivoisi mitään niin kernaasti, kuin saada tulla kelvolliseksi kauppiaaksi. Mutta myönnän kyllä, että tahtoisin mielelläni olla mukana kunniakkaassa meritaistelussa."
"Niin, tulla ehkä tapetuksi ensi taistelussa, Francesco, sillä ei voima eikä urhoollisuus voi suojella genovalaista jousta vastaan. Ei, poikani, tyydy sinä kaupankäyntiin, varsinkin kun huomaat, että kauppiaankin elämä voi olla jännittävää."
Francis myönsi, että Polani oli oikeassa ja että hän saattoi olla tyytyväinen niihin seikkailuihin, joita oli saanut kokea viimeisten kuuden kuukauden aikana. Hän pysytteli maissa toista kuukautta, ja vasta kolme viikkoa sen jälkeen, kun Pisani oli lähtenyt matkaan, hän pääsi jälleen merelle. Tieto tuli aivan äkkiä. Polani oli aamulla varhain saanut kutsun saapua neuvoston kokoukseen, ja palatessaan sieltä hän sanoi Francisille:
"Sinun täytyy heti lähteä satamaan, Francis. Olemme saaneet tietoja Pisanista. Hän on purjehtinut melkein Genovaan saakka tapaamatta Fieschin laivastoa. Genovassa vallitsee ääretön kauhu. Fiesolen herttua, joka on meidän liittolaisemme, uhkaa kaupunkia maan puolelta, ja se tieto, että Pisani on lähitienoilla, näyttää saattaneen heidät aivan päästään pyörälle. Heidän ensimmäinen toimenpiteensä, niin kuin tavallisesti, oli panna dogi viralta ja valita uusi. Mutta se ei ole pääasia. Pisani on pyytänyt, että hänelle lähetettäisiin ruokavaroja ja aseita muutamilla laivoilla. Niiden on määrä purjehtia Messinan salmen läpi ja pitkin Italian rannikkoa, kunnes ne kohtaavat hänet. Hänen laivastonsa on aivan liian pieni, jotta hän uskaltaisi hyökätä itse Genovan kimppuun. Hän aikoo jäädä joksikin aikaa kaupungin läheisyyteen siinä toivossa, että Fieschin laivasto palaa takaisin. Jollei se sitä tee, hän aikoo lähteä etsimään sitä pitkin rannikkoa.
"Minä olen antanut heidän käytettäväkseen Boniton ja luvannut, että se on valmiina lähtöön huomenaamulla, jos he lähettävät tavarat laivaan tänään. Kolme muutakin kauppiasta on luvannut laivojaan tähän tarkoitukseen, mutta ne eivät ole lähtövalmiit ennen kuin parin päivän kuluttua. Toivotaan hartaasti, että Bonito voisi lähteä heti matkaan, sillä paitsi ruokavaroja ottaa se mukaansa suuren joukon nuolia, keihäitä ja muita aseita, joita ei ollut kylliksi varushuoneessa Pisanin lähtiessä matkalle. Laivaan otetaan suuri miehistö mukaan, sillä koska on kova kiire, täytyy airojen alati olla liikkeessä, kunnes tapaatte laivaston. Siksi aion siirtää Lidon miehistön Bonitoon, jotta miesten lukumäärä nousisi sataan. Lidon kapteeni saa päällikkyyden. Sinut minä nimitän edustajakseni ja toiseksi päälliköksi. Lähde nyt laivaan niin pian kuin ennätät, sillä siellä on kylliksi työtä sinulle huomenaamuun asti, jos tahdomme saada laivan siksi lähtökuntoon. Parasta, että menet nyt sanomaan hyvästi tyttärilleni, sillä luultavasti et ennätä palata enää ennen lähtöä. Voit lähettää Giuseppen hakemaan tavaroitasi, joita tarvitset mukaan. Matteo saa seurata sinua."
Hetkistä myöhemmin Francis oli matkalla satamaan annettuaan Giuseppelle toimeksi vuokrata gondolin ja seurata jäljessä matkatavaroiden kera. Niinkuin Polani oli sanonut, oli hänellä työtä aina seuraavaan aamuun asti. Hän teki lastiluettelot sillä välin, kuin kapteeni valvoi köysistön panoa sekä kaikkia muita töitä, jotta laiva saataisiin täyteen purjehduskuntoon. Osa miehistä tervasi laivan kylkiä, sillä kaksi päivää sitten se oli palannut Espanjasta, toiset laivamiehet purkivat lastia laivan toisesta luukusta, samalla kun toisesta luukusta lastattiin uutta lastia. Näytti melkein mahdottomalta saada kaikkea järjestykseen määräaikaan mennessä, mutta jokainen teki ahkerasti työtä, ja aamun sarastaessa oli melkein kaikki valmista.
Polani itse tuli satamaan heti, kun aamu alkoi valjeta ja lausui tyytyväisyytensä suoritetun työn johdosta. Puolta tuntia myöhemmin ankkuri hilattiin ylös. Juuri kun purjeet nostettiin, saapui Matteo.
"Sinä tulet tosiaan viime hetkellä, Matteo", sanoi Polani, "miksi et tullut jo eilen auttamaan toisia?"
"Minä olin ulkona", sanoi Matteo, "kun teidän sananne saapui, ja tulin kotiin parhaiksi mennäkseni kutsuihin dogin palatsiin, minä tiesin, etten kuitenkaan voisi olla miksikään hyödyksi sinä aikana, kun laivaa lastattiin."
"Sinä et voi koskaan olla miksikään hyödyksi laivassa, jos lähdet kutsuihin silloin, kun laivassa on työtä. Olisit voinut merkitä paalit sitä mukaa kuin ne tuotiin laivaan yhtä hyvin kuin kuka muukin. Lika ja tomu ei taida sopia niin hienolle herralle kuin sinä olet, vai mitä? Jos toisella kertaa et tule laivaan, kun sinua lähetetään hakemaan, etkä tee sitä mihin pystyt, niin et pääse lainkaan mukaan. Toinen puoli ammattia on yhtä tärkeä kuin toinenkin, ja merimiehen täytyy osata muutakin kuin kävellä kannella ja katsella miten laiva purjehtii määräpaikkaansa."
Matteo häpesi saadessaan tällaiset nuhteet, mutta kun Polani oli lähtenyt laivasta, palasi hänen hyvä tuulensa jälleen.
"Sukulaiseni oli pahalla tuulella tänään", sanoi hän nauraen Francisille, "mutta en luullut todellakaan, että olisin voinut olla täällä miksikään hyödyksi, ja juhla oli todellakin suurenmoinen. Kaikki olivat siellä, ja minusta olisi tuntunut kovin ikävältä, jollen olisi saanut olla mukana."
"Kullakin on oma makunsa, Matteo. Minusta on paljon hauskempi tehdä koko yö työtä kuin vetelehtiä toimettomana palatsissa."
"Toimettomana!" toisti Matteo harmissaan. "Minä keskustelin ihmisten kanssa kaiken iltaa."
"Keskustelit, mistä sitten, Matteo?"
"Kuumuudesta, soitosta, puvuista ja viimeisestä skandaalista, joka piazzalla on tapahtunut."
"Sellaista minä en sano keskusteluksi, vaan loruilemiseksi. Ja nyt, Matteo, saat pitää itsestäsi huolta, sillä minä aion mennä hyttiin ja nukkua pari tuntia."
"Sitä sinä näytät tarvitsevankin", sanoi Matteo, "mutta luulenpa, että vielä enemmän kaipaat pesua. Sinä olet aivan musta tomusta."
Francis meni hyttiinsä ja seurasi Matteon neuvoa, ennen kuin meni nukkumaan. Parin minuutin kuluttua hän oli vaipunut sikeään uneen, eikä herännyt ennen kuin Giuseppe tuli sisään ja ilmoitti, että päivällinen oli valmis.
Boniton matka sujui nopeasti. Kun he pääsivät Italian eteläisen niemen ohi, tähystivät he joka puolelta Fieschin laivastoa, mutta pääsivät salmen läpi näkemättä ainoatakaan laivaa, jolla olisi ollut Genovan lippu. Tarkasti he tähystelivät myös Pisanin kaleereja ja laskivat joka ilta ankkurin, etteivät yöllä purjehtisi niiden ohitse. Kerran he saivat käsiinsä kalastajaveneen, jolta koettivat tiedustella uutisia kummastakin laivastosta, mutta muuta he eivät saaneet tietää, kuin että Fieschin laivasto pari päivää sitten oli suunnannut kulkunsa pohjoiseen päin ja ettei Pisanin laivastosta ollut nähty jälkeäkään.