YHDEKSÄS LUKU
"Lido" anastetaan
Samana iltana herra Polani sanoi Francisille, että hän oli hyvin tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä kapteeni oli hänestä kertonut.
"Monet sinun ikäisesi nuoret miehet eivät olisi yhtä vakavasti antautuneet työhönsä, vaan ajatelleet vain huvituksia päästessään satamiin, ja siksi olen hyvin tyytyväinen sinuun. Valitkoon nuorukainen minkä elämänuran tahansa, pitkälle hän ei pääse, jollei antaudu siihen koko sielullaan. Boniton matka on ollut erittäin edullinen, huolimatta siitä, ettette voineet toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaa.
"Ennen kuin lähetän Boniton jälleen matkaan, on viisainta odottaa tapahtumien kehitystä, sillä en tahdo, että se turhan päiten joutuu vaaroihin. Varmaankaan ei kestä kovin kauan, ennen kuin sota syttyy Venetsian ja Genovan välillä, ja vaikka Venetsia ei vielä olekaan suostunut Tenedoksen tarjoukseen, niin luultavaa on, ettei sovintoakaan voida saada aikaan Genovan ja Konstantinopolin kanssa.
"Sen iloisen uutisen voin myös sinulle ilmoittaa, että tuo asia, johon ennen matkaasi olit sekaantunut, on kokonaan unohtunut. Ei kukaan ole kuullut Mocenigosta mitään. Neuvosto on julistanut hänet karkotetuksi maanpakoon, mutta kukaan ei tiedä, missä hän oleskelee. Castaldi tuomittiin neljän vuoden vankeuteen, mutta minun pyynnöstäni tuomio lievennettiin kuudeksi kuukaudeksi sillä ehdolla, ettei hän koskaan enää astuisi jalallaan tasavallan alueelle. Koska Mocenigoa ei ole tutkittu, ei minulta liioin ole tiedusteltu, miten pääsin tyttärieni piilopaikan perille. Ei kukaan epäile siis sinua osalliseksi tähän asiaan, enkä luule, että sinun tarvitsee enää pelätä Mocenigon liittolaisia."
"Tahtoisin kernaasti viipyä Venetsiassa pari viikkoa", sanoi Francis, "mutta jos sitten voisin päästä taas merelle, olisin iloinen. Koska olen lopettanut opintoni, eikä minulla siis ole mitään tekemistä, voisi aika helposti käydä pitkäksi. Voihan olla, että jonkun vuoden kuluttua mielellänikin otan osaa Venetsian huveihin, mutta tätä nykyä lähden mieluummin merelle. Matteo sanoi, että hän on saanut luvan seurata jonkun kerran teidän laivanne mukana, ja siinä tapauksessa hyvin mielellämme matkustaisimme yhdessä."
"Koetan järjestää asian, Francesco. Siitä olisi suurta hyötyä sukulaiselleni, jos hän saisi matkustaa sinun seurassasi, sillä Matteo on pintapuolinen ja huikentelevainen luonteeltaan, joskin hyväsydäminen poika. Aioin todellakin tehdä saman ehdotuksen, mutta Matteo lähtee jo kahden viikon perästä, ja minä luulin, että sinä olisit halunnut viipyä kauemmin täällä. Mutta jos tahdot silloin jo lähteä, niin voitte matkustaa yhdessä. Sinä saat seurata mukana minun liikkeeni asiamiehenä ja sinä tiedät, mitä velvollisuuksia sinulla siinä asemassa on."
Päivät kuluivat nopeasti, ja Francis viihtyi erinomaisesti kauppiaan perheessä, mutta hän ei ollut lainkaan pahoillaan, kun Polani ilmoitti hänelle, että laivaa alettiin nyt lastata ja että hänen tuli valvoa työtä.
"Kuulehan isä, sinä teet kovin pahoin lähettäessäsi Francescon näin pian pois", sanoi Maria, kun hän illallispöydässä sai kuulla hänen matkastaan.
"Itse hän tahtoo lähteä", sanoi herra Polani, "ja te olette tietysti siihen syypäät."
"Mekö!" huudahtivat molemmat tytöt hämmästyneinä.
"Tietysti. Jos te olisitte pitäneet huolta siitä, että hänellä olisi ollut hauskempaa Venetsiassa, hän ei olisi halunnut lähteä. Minulla on liian paljon työtä voidakseni huolehtia sellaisesta ja jätin hänet teidän huostaanne. Mutta varmaan te olette huonosti hoitaneet tehtävänne, koska hänellä on niin kiire lähteä taas matkaan."
"Ei, herra Polani, teidän tyttärenne ovat olleet kovin herttaisia, mutta kutsut ja suuret seurat eivät minua huvita. En tunne koskaan viihtyväni kaikkien noiden koreapukuisten herrojen ja naisten seurassa, ja joka kerta kun joudun heidän pariinsa, täytyy minun ihmetellä, miten ihmiset mieluummin istuvat yhdessä kuumissa huoneissa ja turhanpäiväisesti loruilevat keskenään kuin kävelevät kauniin laivan kannella. Sitä paitsi tahdon perehtyä ammattiini, ja siinä on niin paljon opittavaa, etten mielestäni voi turhaan hukata aikaani."
"Iloitsen suuresti järkevistä mielipiteistäsi, enkä tarkoittanutkaan täyttä totta sanoillani. Et ole vielä kysynyt minulta, minne aion lähettää Lidon — se on uuden laivasi nimi. Tällä kertaa saat matkustaa aivan toisaalle kuin viimeksi. Keväällä viimeistään sota syttyy, ja koska Parma ja Unkari luultavasti liittyvät Genovan puolelle, niin kaikki yhteys mannermaahan katkeaa. Ja jos meidän laivastollemme sattuu vastoinkäymisiä, voi ruokavaroista tulla puute. Aion hankkia vilja-aittoihini niin paljon viljaa, kuin niihin vain mahtuu: siitä tulee olemaan hyötyä valtiolle sekä etua minullekin, sillä vehnän hinta nousee, jos pääsy mantereelle katkaistaan.
"Lido saa lähteä Sisiliaan viljaa hakemaan. Teidän täytyy olla hyvin varovaisia tullessanne satamiin, sillä näin ennen sotaa kumpikin puolue koettaa pitää puoliaan ja anastaa itselleen saaliita, milloin ikinä vain voivat. Siksi teidän täytyy pitää silmällä genovalaisia kaleereja, ja jos huomaatte, että ranta on kovin vartioitu, niin on parasta lähteä turkkilaisiin satamiin. Tällä hetkellä olemme ystäviä heidän kanssaan, mutta he alkavat varmaankin rosvota niin pian kuin Genova ja Venetsia julistavat sodan. Lido saa ottaa nyt paljon pienemmän lastin kuin viimeksi, sillä kaikki on maksettava kullassa."
Francisin mielestä oli aivan yhdentekevää, minne hän matkustaisi, mutta Matteo, joka oli mielissään siitä, että pääsi merelle yhdessä ystävänsä kanssa, oli kovin pettynyt kuullessaan, että laiva lähtisi vain Sisiliaan viljaa hakemaan.
"Eihän se ole mikään matkakaan", sanoi hän harmissaan. "Olen toivonut, että pääsisimme oikein kauaksi ja kävisimme monissa satamissa, niin kuin sinä viimeksi."
"Eihän sillä väliä ole, Matteo. Me voimme oppia purjehtimista yhtä hyvin toisessa kuin toisessakin paikassa. Matka ei kestä kauan, jos saamme suotuisan tuulen, mutta on mahdotonta edeltäpäin tietää, mitä voi tapahtua ja kyllä Sisilian ja Venetsiankin välillä voi sattua monta seikkailua."
Matka Sisiliaan sujui nopeasti. Francis oli työskennellyt ahkerasti ensimmäisellä matkallaan, ja nyt hän saattoi joka päivä tehdä laskuja laivan nopeudesta, suunnasta ja asemasta, ja huomasi, että ne pitivät kapteenin laskujen kanssa yhtä. Matteolla ja hänellä oli yhteinen suuri hytti, ja aika kului erittäin hauskasti heidän purjehtiessaan pitkin Italian rannikkoa. Sivuutettuaan Adrian meren he tähystelivät hyvin tarkasti, mutta saapuivat Sisilian rannikolle saakka näkemättä ainoatakaan epäilyttävää purjetta. Pojat hämmästyivät suuresti, kun he eräänä aamuna, noustessaan kannelle, näkivät edessään Etnan keilanmuotoisen huipun.
Ei kumpikaan heistä ollut ennen nähnyt korkeata vuorta, ja heidän ihastustansa lisäsi vielä se seikka, että kevyt savupilvi kohosi siitä taivasta kohti.
"Kannattaisi matkustaa tänne vain tuon vuoren vuoksi", sanoi Francis.
"Miten korkea se on ja kuinka säännöllinen muodoltaan!"
"Ja sittenkin", sanoi Matteo, "sanotaan, että Italian ja Ranskan rajalla on paljon korkeampia vuoria. Niiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa eikä niille ihmisjalka voi kiivetä. Pääsy Etnan huipulle kuuluu sen sijaan olevan varsin mukava."
"Vaikealta se ei näytäkään", sanoi Francis. "Rinteet kohoavat niin tasaisesti, että luulisi voivan ratsastaa ylös saakka. Mutta kyllä kai siinäkin olisi monta hankaluutta."
"Minä tahtoisin kernaasti yrittää", sanoi Matteo. "Ajattelehan, miten ihana näköala sieltä avautuisi! Onko satama, johon olemme menossa, lähellä vuoren juurta, kapteeni?"
"Ei, me kierrämme saaren eteläisen kärjen ympäri. Tällä puolen on maa vähemmän viljavaa, ja olisi vaikea saada täältä lastia laivaan. Mutta vaikka menisimmekin täällä maihin, niin olisi sittenkin varsin vaikea kiivetä Etnalle.
"Sisilia on ollut onneton maa. Sen suuret luonnonrikkaudet ovat olleet syynä siihen, että kaikki sen naapurit ovat kilpaa sitä ryöstäneet. Se on ollut roomalaisten ja kartagolaisten taistelutantereena. Pisa, Genova ja Napoli ovat kilpailleet sen omistamisesta, ja maurilaiset nousevat usein sen rannoille. Harvoin se on saanut nauttia rauhallisesta ja voimakkaasta hallituksesta. Seurauksena on ollut se, että yleinen laittomuus vallitsee maaseudulla. Metsissä, Etnan rinteillä, elelee rosvojoukkoja, jotka uhmaavat viranomaisia, rosvoavat lähikyliä ja ryöstävät rikkaita porvareita voidakseen vaatia heistä korkeita lunnaita. Ei kukaan järkevä ihminen lähde vuorelle kiipeämään ellei hänellä ole kokonaista sotajoukkoa mukanansa."
"Minä tahtoisin sittenkin koettaa", vakuutti Matteo. "Jos kaikkialla vuoren rinteillä kasvaa metsää, niin tokkopa siellä kohtaakaan rosvoja. Tahtoisin niin kovin päästä ylös vuorelle."
"Se on vaikeampaa kuin luulette, nuori herra", sanoi kapteeni. "Näin kaukaa katsoen ette voi aavistaakaan, miten korkea se on ja kuinka paljon aikaa sinne kiipeämiseen tarvitaan."
"En usko, että sellainen voimanponnistus sinua suurestikaan miellyttäisi", sanoi Francis nauraen. "Sellaiseen olet aivan liiaksi laiska ja mukavuutta rakastava. Jo puolitiessä varmaankin toivoisit olevasi taas alhaalla."
"Turhia ponnistuksia minä vihaankin", sanoi Matteo, "en koskaan viitsisi hukata voimiani soutamiseen ja muuhun sen kaltaiseen, niin kuin sinä teet. Mutta kun olisi kysymyksessä jokin suurenmoinen yritys, niin en pelkäisi vaivaa, vaikka sitten menehtyisin siihen."
"Onhan se kyllä hyvä, Matteo, mutta voidakseen suorittaa suurtöitä täytyy ensin oppia tekemään pienempiä. Et jaksaisi heiluttaa miekkaa viittä minuuttiakaan, jollet olisi harjoitellut, etkä koskaan voisi suorittaa mitään sankarityötä, jossa tarvittaisiin voimia ja kestävyyttä, jollet harjoita lihaksiasi. Sinähän aina valitit vaivojasi, kun sinun piti kiivetä monia portaita ylös minun huoneeseeni, ja kuitenkin luulen, että tuo vuori on kaksisataa kertaa niin korkea."
"Jos minun täytyisi kehittää lihaksiani juoksemalla alituisesti portaita ylös ja alas ennen kuin voisin yrittää nousta tuolle vuorelle, niin se jäisi varmaan minulta tekemättä", sanoi Matteo.
Seuraavana päivänä he lähestyivät Girgentiä, jonka satamassa he toivoivat saavansa lastia. Kalastajilta he kuulivat, ettei satamassa ollut ainoatakaan genovalaista alusta eikä sotalaivoja liioin ollut lähitienoilla näkynyt. Kapteeni ohjasi nyt Lidon rohkeasti satamaan ja antoi laskea ankkurin. Francis, joka ennen matkalle lähtöä oli saanut luettelon niistä kauppaliikkeistä, joiden kanssa herra Polani tavallisesti oli tekemisissä, souti heti Matteon ja Giuseppen kanssa maihin ja pian kaupat olikin tehty. Sato oli ollut hyvä, ja viljaa saatiin ostaa runsaasti halvalla hinnalla.
Lastaukseen ryhdyttiin heti ja neljän päivän kuluttua Lido oli luukkujaan myöten täynnä viljaa.
Juuri kun Francis oli lähtenyt maihin suorittaakseen viimeisiä maksuja, hyökkäsi Matteo hänen jäljessään konttoriin.
"Neljä genovalaista sotalaivaa on tulossa satamaan!" Francis kiiruhti ulos ja huomasi tiedonannon todeksi. "Emme ehdi enää pakoon. Vaikka olisimme ilman lastiakin, olisi se mahdotonta, mutta varsinkin kun Lido on näin kovassa lastissa, ovat kaikki yritykset turhia."
"Mitä me sitten teemme, Francesco?" Francis tuumi hetken aikaa.
"Parasta, että sinä jäät tänne, Matteo. Minä soudan laivaan ja lähetän suurimman osan miehistöä maihin. Jos genovalaiset anastavatkin laivan, niin ehkäpä he eivät ota miehistöä vangiksi. Mutta jos he tekevät sen, niin on aivan turhaa, että kaikki joutuvat kiinni."
"Sinun pitää myös tulla maihin, Francesco, ja jättää laiva kapteenin huostaan. Sinusta ei ole siellä kuitenkaan mitään hyötyä, ja Polani olisi enemmän huolissaan sinun vangitsemisestasi kuin laivan menettämisestä."
"Saa nähdä mitä minä teen", sanoi Francis. "Sinun täytyy ainakin jäädä tänne."
Francis hyppäsi veneeseen ja souti Lidon luo, joka oli vain vähän matkan päässä rannasta. Päästyään lähelle hän käski laskea veneen vesille.
"Kapteeni", sanoi hän, "en tiedä, tarvitseeko meidän pelätä joutuvamme genovalaisten vangiksi. Mutta turhaa meidän on antautua vaaralle alttiiksi. Lähettäkää siis koko miehistö, paria kolmea miestä lukuunottamatta, maihin. Jos genovalaiset tulevat laivaan, niin he voivat tileistämme nähdä, että olemme rauhallisia kauppiaita. Mutta jos he siitä huolimatta anastavat laivan, niin täytyy meidän ryhtyä varokeinoihin."
"Ette suinkaan te jää laivaan, herra Francesco. Isäntäni tulisi kovin levottomaksi, jos joutuisitte vangiksi. Hän käski minun pitää huolta siitä, että te ette turhan päiten antautuisi vaaroihin. Siksi täytyy minun laivan päällikkönä vaatia, että menette maihin."
"Mutta minä pidän velvollisuutenani jäädä tänne", sanoi Francis.
"Minä en ole samaa mieltä", sanoi kapteeni lujasti, "enkä minä aio sitä sallia. Minun täytyy vastata teistä, ja jollette lähde hyvällä, käsken minä merimiesteni väkipakolla kantaa teidät veneeseen. En tahdo halventaa teitä, mutta velvollisuuteni on estää teitä joutumasta genovalaisten käsiin."
"Ei teidän tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi Francis nauraen, "minä alistun teidän tahtoonne."
Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki merimiehet — neljää lukuunottamatta, jotka kapteeni oli valinnut — matkalla maihin, missä Matteo odotti heitä.
"Olipa hyvä, että tulit mukaan, Francesco. Olin hiukan levoton, että jäisit laivaan. Tiedän miten itsepäinen olet saatuasi jonkin päähänpiston."
"Kapteeni oli vieläkin itsepäisempi ja uhkasi käyttää väkivaltaa, jollen hyvällä lähtisi. Mutta minusta ei ollut hauska jättää Lidoa."
"Tyhmyyksiä, Francesco. Jos genovalaiset anastavat sen, niin sillä hyvä, et sinä kuitenkaan olisi voinut siellä mitään tehdä. Mitä nyt aiot?"
"Lähdetään heti paikalla täältä kaupungin ulkopuolelle. Eihän tosin ole luultavaa, että genovalaiset nousevat maihin vangitakseen meidät, mutta mahdotonta se ei sittenkään ole. Voisihan myöskin sattua, että kaupunkilaiset, voittaakseen genovalaiset puolelleen, ottaisivat meidät kiinni ja lähettäisivät meidät takaisin laivaan. Joka tapauksessa on turvallisempaa maalla."
Kapteenin käskystä olivat miehet ottaneet mukaansa aseita, sillä muussa tapauksessa väestö olisi voinut karata heidän kimppuunsa ja jättää heidät genovalaisten käsiin.
Pienen joukon etunenässä, johon kuului noin viisikymmentä miestä, Francis kulki pienen kaupungin läpi maalle. Tosin hän ei pelännyt genovalaisten hyökkäystä, mutta kaupungissa hänen miehensä helposti voisivat joutua tappeluun genovalaisten kanssa, jos nämä nousisivat maihin.
Niin pian kuin genovalaiset kaleerit saapuivat satamaan, laskettiin vene vesille ja soudettiin Lidon luo, jonka mastossa liehui venetsialainen lippu. Upseeri nousi kannelle kuuden miehen seuraamana.
"Oletteko te laivan päällikkö?" upseeri kysyi kapteenilta.
"Olen", sanoi kapteeni.
"Mikä laiva tämä on?"
"Laivan nimi on Lido, ja venetsialainen kauppias Polani omistaa sen.
Lastina meillä on viljaa."
"Silloin te olette minun vankini", sanoi genovalainen, "minä julistan teidät saaliikseni."
"Rauha vallitsee tasavaltojen välillä", sanoi kapteeni. "Minä panen vastalauseeni tätä väkivaltaa vastaan."
"Olemme kuulleet, että venetsialaiset ovat anastaneet useita meidän laivojamme", sanoi upseeri, "ja siksi me otamme tämän laivan korvaukseksi. Missä on miehistö?"
"Laivassa on vain neljä miestä. Meillä on täysi lasti ja aikomuksemme oli lähteä huomenna matkaan, siksi miehistö sai luvan mennä maihin. Ei ole luultavaa, että he juuri tällä hetkellä palaavat takaisin", — yksi genovalaisista merimiehistä oli näet ottanut Venetsian lipun alas ja nostanut sen sijalle genovalaisen.
Upseeri tutki hätäisesti laivaa.
"Kuka on ollut teidän matkassanne?" kysyi hän nähtyään Francisin komeasti sisustetun hytin.
"Tämä hytti on nuoren venetsialaisen aatelismiehen, Matteo Giustinianin oma, joka ensi kertaa on ollut merellä harjaantuakseen valtion palvelukseen, sekä herra Francesco Hammondin, joka on isäntäni suuressa suosiossa."
Genovalainen päästi harmistuneen huudahduksen. Genovassa tiedettiin, että Polani oli Venetsian etevimpiä kauppiaita sekä ylhäistä sukua. Giustinianin suku oli vieläkin ylhäisempi; jos nämä matkustajat olisivat joutuneet heidän käsiinsä, olisi heille maksettu monta vertaa suuremmat lunnaat kuin mitä Lido ja koko sen lasti oli arvoltaan.
Upseeri jätti neljä miestä laivaan ja läksi laivaston päällikön puheille, mutta palasi pian takaisin mukanaan joukko sotilaita.
"Te saatte miehinenne mennä maihin", sanoi hän kapteenille. "Amiraalin mielestä ei kannata viedä teitä Genovaan; mutta pitäkää kiirettä, muuten saatte uida rantaan."
Koska Lidon kaikki veneet olivat maissa, vuokrasi kapteeni ohikulkevan kalastajaveneen ja souti miehineen maihin varsin tyytyväisenä, kun oli pelastunut genovalaisten käsistä. Hän oli varma siitä, että he olivat päässeet vapaiksi vain siksi, että heitä oli niin vähän. Jos koko miehistö olisi ollut laivassa, niin heidät varmaankin olisi viety Genovaan.
Francis joukkoineen kulki rantaa pitkin ja nousi eräälle kukkulalle, joka kohosi vähän matkan päässä kaupungista. Hän oli ottanut mukaansa ruokavaroja neljän, viiden päivän varalta ja asettui nyt leiriin vuoren rinteelle. Sieltä hänellä oli hyvä näköala satamaan ja hän saattoi seurata genovalaisten kaleerien liikkeitä. Tulia viritettiin ja keitettiin ruokaa, ja juuri kun ateria oli valmis, saapui kapteeni miehineen paikalle, ja heidät otettiin riemuiten vastaan.
"Minä panin vastalauseeni", sanoi kapteeni istuutuessaan Francisin viereen, "ja isäntäni voi tehdä valituksen neuvoskunnalle, jos se hänestä maksaa vaivan, mutta ei ole paljonkaan takeita siitä, että hän voisi saada Lidon takaisin tai korvausta lastista."
"Minä en voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme laivan", sanoi Francis. "Tosin meillä oli huono onni, sillä emmehän me voineet paeta emmekä puolustautuakaan. Mutta ikävältä tuntuu palata kotiin ja ilmoittaa, että olemme menettäneet laivamme."
"Aivan niin", sanoi kapteeni. "Herra Polani on oikeudenmukainen mies, mutta ei kukaan pidä kernaasti palveluksessaan henkilöitä, joilla on huono onni, ja pahinta on se, että viime kerrallakin kuljettaessani laivaa jouduin menettämään sen. Moni olisi erottanut minut sen vuoksi palveluksestaan, vaikkei vahinko ollutkaan minun syyni. Mutta kun näin pian sattuu vielä toinenkin onnettomuus, joudun huonoon huutoon eikä kukaan tahdo uskoa enää omaisuuttaan sellaisen miehen käsiin, joka aina tuottaa vain tappioita."
"Ettekö luule, että jollakin tavalla voisimme anastaa laivan takaisin, kapteeni?"
"En usko sitä", sanoi kapteeni. "Vaikka voisimmekin päästä laivaan genovalaisten huomaamatta ja saada sen ulos satamasta, niin emme sittenkään pääsisi pakoon. Raskaassa lastissa se kulkee hyvin hitaasti, ja parissa tunnissa genovalaiset saisivat meidät kiinni. Turhaa minun on sanoakaan, miten kovasti he silloin kohtelisivat meitä."
"Kyllä se on totta", sanoi Francis. "Mutta en sittenkään voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme Lidon."
Syötyään Francis nousi ja pyysi Matteoa mukaansa kävelylle, ja Giuseppe seurasi heitä tapansa mukaan. He kävelivät lahden suussa olevalle niemelle, josta oli varsin laaja näköala. Rannikko oli hyvin jyrkkää ja rosoista sekä täynnä pieniä lahdelmia. Yhden lahdelman suussa oli kalliosaari vähän matkan päässä rannasta.
"Kuinka pitkälle menemme?" kysyi Matteo heidän kuljettuaan pari mailia.
"Vielä neljännesmailin, Matteo. Minä tahtoisin kernaasti tutkia tuota kalliota, joka näkyy niemen päähän."
"Miksi ihmeessä sinä tahdot sitä tutkia, Francesco? Sinä olet varmaan uteliain ihminen, mitä koskaan olen tavannut. Sinä teit pilkkaa minusta, kun halusin nousta Etnalle, ja nyt sinä kuljetat minua täällä tarkastaaksesi tuota kalliota, joka ei voi herättää vähintäkään mielenkiintoa."
"Siitä meidän on juuri otettava selkoa, Matteo. Minä luulen näet, että se voi herättää hyvinkin suurta mielenkiintoa."
Matteo kohautti olkapäitään, niin kuin hän teki aina, kun oli liian laiska vastustamaan englantilaisen ystävänsä ihmeellisiä tuumia.
"Nyt olemme perillä", sanoi Francis vihdoin pysähtyessään kallion reunalle ja suunnatessaan katseensa merelle. "Tämän parempaa ei voisi toivoakaan."
"Sepä hauska, että olet sitä mieltä, Francesco", sanoi Matteo istahtaen heinikkoon. "Toivottavasti jäät tänne hetkeksi näköalaa ihailemaan, sillä minun tekee mieleni levätä, ennen kuin palaamme."
Francis tarkasteli kallioita. Lahti oli matala ja vain suunnilleen kuudensadan kyynärän levyinen toisesta niemestä toiseen.
"Kuinka korkeaksi arvioit tuon kallion Giuseppe?"
"Sitä on vaikea sanoa, näin korkealta katsoen, mutta luullakseni se on kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen."
"Minä luulen varmaan, että se on puolta korkeampi, Giuseppe; mutta alhaalta rannasta voimme arvostella asiaa tarkemmin. Eiköhän jostakin kohtaa voisi päästä alas."
"Francis hyvä", sanoi Matteo vakavasti, "mikä sinua vaivaa? Oletko täysissä järjissäsi? Miksi ihmeessä sinä tarkastelet noita kallioita? Mitä se sinua liikuttaa, ovatko ne kolmenkymmenen tuuman vai kolmenkymmenen jalan korkuisia? Minun mielestäni ne ovat aivan samanlaisia kuin kaikki muutkin kalliot. Ne ovat teräviä ja rosoisia ja voisivat olla hyvinkin vaarallisia, jos olisivat keskellä merta eivätkä tässä pienessä lahdessa, jossa ne eivät haittaa ketään ihmistä. Ei siinä kyllin, että olet kulkenut nyt kaksi mailia saadaksesi katsella niitä, mikä tekee neljä mailia ennen kuin olemme jälleen leirissä, vaan nyt aiot vielä lisäksi laskeutua rantaan tuota jyrkkää rinnettä alas voidaksesi tarkastaa niitä läheltä!"
Mutta Francis ei välittänyt Matteon puheista. Hän tarkasteli tyyntä vettä, joka oli niin kirkasta, että pieninkin kivi näkyi selvästi pohjassa.
"Vesi näyttää hyvin matalalta, vai mitä, Giuseppe?"
"Ei se voi olla kuin jalan syvyistä."
"Siltä se näyttää, mutta kirkas vesi on niin pettävää, että se voi olla kymmenen tai kahdentoistakin jalan syvyistä. Siitä voimme sitten ottaa selkoa. Kaikkein ensiksi täytyy nyt löytää sopiva paikka, josta pääsemme alas rantaan."
"Siinä tapauksessa minä käyn nukkumaan ja odottelen tässä", sanoi Matteo alistuvasti. "Minua nuo kalliot huvittavat yhtä vähän kuin veden syvyyskin. Minä puolestani vastustan koko yritystä, sillä se tuntuu minusta suoralta hulluudelta."
"Etkö ymmärrä, tyhmeliini, mitä minulla on mielessä?" sanoi Francis kärsimättömästi.
"En, en vähääkään, Francesco, mutta älä viitsi vaivautua selittämään, sillä asia on minulle aivan yhdentekevä. Sinä olet saanut jonkin päähänpiston, ja minun puolestani voit toteuttaa sen, mutta älä vaadi, että raatelisin käteni verille, repisin rikki vaatteeni ja ahertaisin hikipäissäni päästäkseni tätä kallionrinnettä alas."
"Kuuntele nyt minun suunnitelmaani. Meillä ei ole vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta, jos anastamme Lidon genovalaisilta. Mutta jos voisimme kuljettaa laivamme tänne, niin genovalaiset ehkä purjehtisivat ohitsemme aavistamatta, että se on piilossa tässä poukamassa. Puolen mailin päässä satamasta näyttää aivan siltä, kuin tuo kallio kuuluisi itse vuoreen, eikä kukaan aavista, että tänne on vähintäkään pääsyä."
"Tuohan kuulostaa järkevältä!" sanoi Matteo ja hyppäsi pystyyn. "Miksi et sanonut sitä ennemmin? Minä aivan huolestuin. Arvelin jo, että olit kadottanut järkesi, ja olin vähällä palata takaisin ja pyytää kapteenia ja paria merimiestä avukseni. Katsotaan nyt vielä sinun kalliotasi. Mutta eihän tuossa ole vettä kuin tavallisen soutuveneen varalta, mitenkä siis Lido, joka purjehtii lastissa ollessaan yhdeksän jalan syvyydessä, pääsisi tästä kulkemaan."
"En ole siitä lainkaan varma. Kun korkealta katsoo veteen, voi helposti erehtyä. Joka tapauksessa voimme tutkia asiaa. Ennen kuin lähdemme kiipeämään alas, voimme katkaista pari pitkää, jäykkää vapaa, joilla mittaamme syvyyttä."
Neljännestunnin etsittyään he löysivät sellaisen paikan, josta alaspääsy tuntui mahdolliselta. Pieni puro oli uurtanut syvän uoman kallioon, ja siihen oli juurtunut pensaita, joista oli mukava pitää käsin kiinni. Hetken kuluttua he olivat päässeet veden rajaan.
"Onneksi tie on helppo", sanoi Francis, "sillä jos he keksivät laivan, niin me voimme lähteä maihin ja kiivetä vuorta ylös ennen kuin he ennättävät jäljessä, ja niin pian kuin pääsemme kallion harjalle, voimme pitää kaikkien kaleerien sotamiehet loitolla. Mutta nyt pääasiaan, mitataan veden syvyys." Matteo pudisti päätään.
"Aivan turha riisua", sanoi hän, kun Francis heitti takin päältään.
"Giuseppe voi kahlata niemeen saakka kastamatta polviaan."
"Voihan koettaa, jos hänen mielensä tekee", sanoi Francis, "mutta minä lyön vetoa, ettei hän pääse pitkälle."
Giuseppe oli yhtä varma veden mataluudesta kuin Matteokin ja astui veteen, mutta hämmästyi suuresti, kun vesi kohosi aina vyötäisille saakka hänen astuttuaan vain parikin askelta.
"Sitä en olisi uskonut, jollen itse olisi nähnyt", sanoi Matteo. "Varmaankin hän on joutunut johonkin syvään kuoppaan. Mutta pianhan siitä päästään selville", sanoi hän ruveten riisuutumaan.
Pian kaikki kolme poikaa uivat saarta kohti, joka todellakin näytti olevan noin kahdenkymmenen jalan korkuinen, niin kuin Francis oli arvannut. Vesi syveni nopeasti, kolmen-, neljänkymmenen kyynärän päässä saaren rannasta he eivät voineet enää ulottua pohjaan, ei edes pitkillä seipäillään. Sitten he tutkivat itse salmea ja huomasivat, että sielläkin oli kylliksi vettä Lidoa varten. Sen jälkeen he uivat takaisin rantaan. "Tämän jälkeen minä uskon sinua, Francesco", sanoi Matteo, "vaikka väittäisit, että kuu on vihreä juusto. Olisin voinut vannoa, ettei saaren ja rannan välissä ollut kuin jalan syvyydeltä vettä."
"En minäkään uskaltanut toivoa, että täällä olisi näin syvää", Francis sanoi, "mutta tiedän, miten helposti voi erehtyä, kun korkealta paikalta arvioi veden syvyyttä."
"Mutta hehän voisivat nähdä meidän mastomme kallioiden takaa,
Francesco. He tähystävät kyllä tarkkaan purjehtiessaan ohi."
"Mastot on otettava alas", sanoi Francis. "Miten se käy päinsä, sitä en tiedä, mutta kapteeni kyllä ymmärtää sen, ja hätätilassa voimme katkaista ne. Mutta meidän täytyy palata takaisin, sillä parin tunnin kuluttua on aivan pimeä. Kaikki riippuu nyt siitä, ovatko he kuljettaneet Lidon omien kaleeriensa luo. Jos he ovat sen tehneet, niin luultavasti emme voi toteuttaa suunnitelmaani, mutta jos laiva on entisellä paikallaan, voimme tuoda sen tänne kenenkään huomaamatta, sillä ei ole kuutamoa."
Kun he alkoivat kiivetä kalliota ylös, pysähtyi Francis äkkiä.
"Pimeässä on mahdoton löytää tänne", hän sanoi. "Giuseppe, sinä saat jäädä tänne. Kerää kuivia oksia ja risuja valmiiksi tälle niemelle, joka on vastapäätä kalliosaarta, me jätämme lyhdyn palamaan ohikulkiessamme, jos me nimittäin saamme Lidon liikkeelle, ja niin pian kuin näet sen valon, sytytät tulen palamaan ja siten opastat meidät tänne."
"Eikö olisi parempi kuljettaa risuja saarelle ja sytyttää tuli siellä palamaan? Vesi on siellä syvää, niin kuin näimme, ja silloin te voisitte vaaratta soutaa aivan tulen lähelle ja niemen ympäri."
"Se olisi kyllä parasta, Giuseppe, mutta miten saat risut kuivina sinne?"
"Minä kerään kokoon kolme, neljä kertaa suuremman kasan kuin mitä tarvitsemme", sanoi Giuseppe, "ja silloin puolet pysyy kyllä kuivana. Minä vastaan tulesta, vaikka olisi ollut paljon hauskempi ottaa osaa itse seikkailuun."
"Ei meitä mikään vaara uhkaa, voit olla aivan huoleton. Kaiken täytyy tapahtua salassa, tappelusta ei voi olla kysymystäkään. Genovalaisia on siksi paljon, ettemme voi sellaista uskaltaa. Ja jos meidät keksitään kesken työtämme, niin soudamme suoraan maihin. Sinun täytyy pitää meitä silmällä. Me sytytämme kaksi lyhtyä päälletysten, jotta et erehdy ja luule meiksi jotakin kalastajavenettä, joka mahdollisesti liikkuu merellä. Mutta nyt, Matteo, meidän on paras kiiruhtaa, ei ole aikaa enää hukattavana."
"Me ihmettelimme jo, minne olitte joutuneet", sanoi kapteeni, kun pojat palasivat leiriin.
"Me olemme tehneet suunnitelman Lidon pelastamiseksi", sanoi Francis, "ja kaikki on selvää."
Kapteeni nauroi.
"Jos voimme lentää sillä ilman halki, niin saamme sen pelastetuksi, muuta keinoa en tiedä. Minä olen tuuminut asiaa siitä asti kun te lähditte. Jos onni suosisi meitä, voisimme ehkä saada sen viedyksi pois satamasta, mutta kaleerit soutavat monta vertaa nopeammin kuin me, ja koska ne varmaankin heti aamun valjetessa lähtisivät meitä takaa ajamaan, niin he saisivat meidät parissa tunnissa kiinni."
"Sittenkin me olemme päättäneet yrittää. Olemme löytäneet paikan, jonne voimme kuljettaa laivan piiloon, eivätkä genovalaiset voi sitä löytää sieltä, vaikka he nuuskisivat rantoja kokonaisen kuukauden ajan."
"Jos niin on, niin yritys voi kyllä onnistua", sanoi kapteeni innoissaan, "ja te voitte luottaa siihen, että me teemme parhaamme."
Francis kertoi saaresta, jonka taakse laiva oli vietävä, ja hän kertoi myöskin, miten he olivat tutkineet veden syvyyttä.
"Tuuma ei tunnu mahdottomalta", sanoi kapteeni, kun Francis oli lopettanut kertomuksensa, "ja minä olen heti valmis yritykseen, jos luulette sen onnistuvan. Te edustatte herra Polania, ja sekä omasta että hänen puolestaan teen kaikki voitavani pelastaakseni laivan; sitä paitsi ei siinä ole kovin suurta vaaraakaan, sillä voimmehan me paeta maihin, jos meidät keksittäisiin. Lido on vielä entisellä paikallaan, minne laskimme sen ankkuriin. Genovalaisten on mahdotonta aavistaa, että me aiomme anastaa sen takaisin, koska he tietävät, miten helposti he voivat saada meidät kiinni. Luullakseni he aikovat huomenaamuna purjehtia pois, ja siksi he eivät ole siirtäneet sitä toisten laivojen joukkoon."
Keskusteltiin nyt suunnitelman yksityiskohdista, kukin sai erikoisen tehtävänsä, ja kello yhdeltätoista illalla, kun koko kaupunki oli vaipunut unen helmaan, joukko lähti liikkeelle satamaa kohti.