IV
Velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan.
Ensimäiset velvollisuutenne ei järjestykseen, vaan tärkeyteen nähden ovat velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan, koska te niitä käsittämättä voitte vain epätäydellisesti täyttää muut. Teillä on velvollisuuksia kaupunkilaisina, poikina, puolisoina, isinä; pyhiä, loukkaamattomia velvollisuuksia, joista myöhemmin tulemme laajemmin puhumaan. Mutta pyhiksi ja loukkaamattomiksi tekee nuo velvollisuudet se kutsumus, velvollisuus, jota teidän ihmisyytenne teiltä vaatii.
Te olette isiä kasvattaaksenne ihmisiä ihailemaan ja kehittämään Jumalan lakia. Te olette kaupungin asukkaita, teillä on isänmaa, voidaksenne helposti, rajoitetulla alueella, ihmisten avulla, joita jo kieli, harrastukset, tottumukset kiinnittävät teihin, voidaksenne työskennellä kaikkien ihmisten hyväksi, olivat he ketä hyvänsä, tulevat he minkälaisiksi tahansa — tehtävä, jonka hyväksi voisitte huonosti työskennellä erillänne, te yksinäiset ja heikot keskellä kaltaistenne ääretöntä paljoutta. Ne, jotka opettavat teille moraalia rajoittaen velvollisuutenne tunnon vain isänmaahan tai perheeseen, neuvovat teille enemmän tai vähemmän ahdasta itsekkyyttä, ja johtavat teitä siihen, mikä on paha toisiin ja itseenne nähden. Perhe ja isänmaa ovat kuin kaksi niitä ympäröivään suurempaan piiriin piirrettyä ympyrää, kuin kaksi porrasta rapuissa, joita ilman ette voi kohota korkeammalle, mutta joille teidän ei ole lupa pysähtyä.
Olette ihmisiä, siis ajattelevia, yhteiskunnan muodostavia olentoja, joitten edistysmahdollisuudet ovat rajattomat. Nuo piirteet luovat ihmisluonnon, mikä erottaa teidät muista teitä ympäröivistä olennoista, ja joka on uskottu teille kaikille kuin hedelmöitettävä siemen. Koko teidän elämänne tulee pyrkiä näiden luonteenne peruskykyjen harjoitukseen ja säännölliseen kehitykseen. Joka kerta kun te tukahutatte tai sallitte tukahuttaa jonkun näistä kyvyistä, joko kokonaan tai osaksi, alenette te ihmisten joukosta alempien eläinten parveen ja rikotte elämänne lakia, Jumalan lakia.
Te vaivutte eläinten tasolle ja rikotte Jumalan lakia joka kerran, kun te tukahutatte tai sallitte tukahtua jonkun niistä lahjoista, jotka kuuluvat ihmisluonteeseen teissä itsessänne tai muissa. Jumala ei tahdo ainoastaan sitä, että hänen lakinsa täyttyisi teissä — jos Jumala ei olisi muuta tahtonut, olisi hän luonut teidät yksinäisiksi — vaan että se täyttyisi maan päällä, ihmisissä, kaikissa olennoissa, jotka hän loi omaksi kuvaksensa. Hän tahtoo, että täydellisyyden ja rakkauden aate, jonka hän on maailmaan asettanut, ilmenisi ja loistaisi yhä enemmän ihailtuna ja edustettuna. Teidän mainen olemassaolonne, jonka aika ja kyky tarkoin rajoittavat, ei saata edustaa sitä kuin epätäydellisesti ja väläyksittäin. Ainoastaan ihmiskunta saattaa jatkuvasti sukupolvien työllä ja älyllä, joka saa ravintonsa kaikkien jäsentensä älystä, edelleen kehittää jumalallista ajatusta, sovittaa sen käytäntöön ja kohottaa sen kunniaan.
Jumala antoi siis elämän teille, että käyttäisitte sitä ihmiskunnan hyväksi, että kehittäisitte henkilökohtaisia kykyjänne veljienne lahjojen hedelmöittämiseksi, että te työllänne liittyisitte avustamaan yhteistä, parannuksia ja totuuden etsimistä tarkoittavaa työtä, jota sukupolvet hitaasti, mutta jatkuvasti edistävät. Teidän tulee sivistyä ja sivistää, täydellistyä ja tehdä täydelliseksi. Jumala on teissä; sitä ei saata epäillä. Mutta Jumala on myöskin kaikissa ihmisissä, jotka teidän kanssanne maan päällä asuvat. Jumala on kaikkien edesmenneiden, nyt olevien ja tulevienkin sukupolvien elämässä, jotka ovat edistäneet ja yhä edistävät ihmiskunnan hänestä, hänen laeistaan ja meidän velvollisuuksistamme saamaa käsitystä. Teidän tulee kunnioittaa ja palvella häntä, missä ikinä hän lieneekin. Maailman kaikkeus on hänen temppelinsä. Ja jokainen tämän temppelin vastalauseeton, sovittamaton häväistys sattuu kaikkiin uskoviin.
Ei merkitse mitään, että te voitte sanoa itseänne puhtaiksi; ja vaikkapa, muista eristäytymällä, voisittekin pysyä puhtaudessa, ja jos parin askeleen päässä teistä vallitsee turmelus, ettekä yritä vastustaa sitä, petätte te velvollisuutenne. Ja vaikkapa te sydämissänne palvelisittekin totuutta, ei siitä ole mitään hyötyä, jos harhat johtavat veljiänne tämän maan toisessa kulmauksessa, maan joka on yhteinen äitimme, ettekä halua ettekä yritä kaikin voimin poistaa niitä, näin pettäen omat velvollisuutenne. Jumalan kuva on vääristynyt teidän lähimäistenne kuolemattomissa sieluissa. Jumala tahtoo, että häntä palveltaisiin hänen laissaan, ja teidän keskuudessanne selitetään väärin, loukataan ja kielletään hänen lakiansa. Ihmisellinen luonne on väärennetty miljoonissa ihmisissä, joille Jumala, samoin kuin teillekin, on uskonut tarkoitustensa sopusointuisan täyttämisen. Voitteko te, toimettomina ollen, sanoa itseänne uskoviksi?
Kansa, Kreikan, Puolan, Circassian, nousee liehuttaen isänmaan ja riippumattomuuden lippua, taistelee, voittaa tai kaatuu sen puolesta. Mikä saa sydämemme sykkimään kuullessamme kerrottavan heidän taisteluistaan, mikä kohottaa rintaanne ilosta heidän voitoistaan kuullessanne, mikä tekee mielenne murheelliseksi, kun he joutuvat tappiolle? Mies, joko meikäläinen tai ulkomaalainen, nousee yleisen hiljaisuuden keskellä jossakin maankolkassa, julistaa aatteita, jotka hän uskoo oikeiksi, puolustaa niitä vainottuna tai kahleissa, kuollen luopumatta niistä mestauslavalla. Miksi kunnioitatte te häntä pyhän marttyyrin nimellä? Miksi kunnioitatte ja opetatte lapsennekin kunnioittamaan hänen muistoaan?
Ja miksi luette te halukkaasti niistä isänmaanrakkauden ihmeistä, joista Kreikan aikakirjat kertovat, ja toistelette niitä lapsillenne ylpein tuntein kuin olisivat ne kertomuksia teidän isistänne? Nuo kreikkalaisten sankarityöt ovat kahdentuhannen vuoden vanhoja ja kuuluvat sivistyskauteen, joka ei ole teidän eikä milloinkaan tule olemaankaan. Tuo mies, jota sanotte marttyyriksi, kuoli ehkä aatteiden vuoksi, jotka eivät ole teidän, ja hän taittoi kuolemallaan kaikki oman, yksityisen kehityksensä tiet. Tuo kansa, jota te voitoissa ja tappioissa ihailette, on teille vieras, ehkäpä melkein tuntematonkin, puhuu toista kieltä, eivätkä sen elinehdotkaan vaikuta merkittävästi teidän oloonne. Mitäpä se teihin kuuluu, hallitseeko sitä sulttaani, Baijerin kuningas, Venäjän tsaari, tai kansan myöntymyksellä syntynyt hallitus?
Mutta sydämessämme huutaa ääni: "Nuo miehet, jotka elivät kaksituhatta vuotta sitten, nuo kansat, jotka nyt taistelevat kaukana teistä, nuo marttyyrit, jotka kaatuivat aatteen puolesta, jonka vuoksi te ette kuolleet, olivat, ovat teidän veljiänne; eikä ainoastaan alkuperän ja luonteen yhteyden takia, mutta työn ja tarkoitusten yhtäläisyyden tähden." Nuo muinaiset kreikkalaiset menivät manalle, mutta heidän työnsä ei kuollut, ettekä te ilman heitä nykyään olisi sillä älyllisen ja siveellisen kehityksen asteella, minkä olette saavuttaneet. Nuo kansat pyhittivät verellään kansallisen vapauden aatteen, jonka puolesta tekin taistelette. Tuo marttyyri opetti kuolemallaan, että ihmisen tulee uhrata kaikki, ja tarpeen tullessa elämänsäkin sille, mitä hän oikeaksi luulee.
Merkitsee sangen vähän, että hän ja monet muut, todistaen verellään uskonsa, katkaisivat maailmassa oman yksilöllisen kehityksensä: Jumala huolehtii heistä muualla. Tärkeä on ihmiskunnan kehitys. On tärkeää, että tuleva sukupolvi nousee, teidän taistelujenne ja uhraustenne esimerkkiä seuraten, korkeampana ja voimakkaampana kuin te lain tajunnassa ja totuuden ihailussa. On tärkeää, että ihmisluonne esimerkkien vahvistamana paranisi ja toteuttaisi Jumalan tarkoitukset maan päällä. Ja missä hyvänsä ihmisluonne parantuneekin, ja missä hyvänsä se vallanneekin omakseen totuuden, missä hyvänsä se päässeekin askeleen sivistyksen, edistyksen, siveyden tiellä, on se askel voitto, joka ennemmin tai myöhemmin luottaa hyötyä koko ihmiskunnalle. Te olette kaikki sotilaita armeijassa, joka liikkuu eri teitä pitkin, eri osastoihin jaettuna, valloittamaan samaa päämäärää. Tänään tarkkaatte te vain lähimpiä johtomiehiänne, eri univormut, eri käskysanat, toimivia ryhmiä erottavat välimatkat ja vuoret, jotka peittävät toiset toisten katseilta, saavat teidät usein unohtamaan tuon tosiasian ja kiinnittävät teidän katseenne yksinomaan lähimpään päämäärään. Mutta on olemassa yksi teitä kaikkia korkeampi, jolla on käsitys kokonaisuudesta, ja joka johtaa ja liikuttaa sitä. Jumala yksin tietää taistelun salaisuuden ja saattaa koota teidät kaikki samaan leiriin, saman lipun alle.
Kuinka suuri onkaan välimatka tästä uskosta, joka itää sielussanne, ja josta tulee nyt alkavan aikakauden moraalikäsityksen pohja, siihen uskoon, joka oli sukukuntien siveyskäsityksen perustana, niiden, joita me nyt nimitämme muinaisiksi! Ja kuinka likeisesti liittyykään meidän käsityksemme jumalallisesta vallinnasta siihen käsitykseen, mikä meillä on velvollisuuksistamme!
* * * * *
Ensimäiset ihmiset tunsivat Jumalan olevaksi, käsittämättä häntä, koettamattakaan ymmärtää häntä hänen lakinsa avulla. He tunsivat hänen voimansa, mutta eivät hänen rakkauttaan, heillä oli epäselvä käsitys jonkunlaisista suhteista hänen ja yksilön välillä, mutta ei muuta. Heillä ei ollut kykyä erottautua aisteilla havaittavien esineiden piiristä, ja he ruumiillistuttivat hänet johonkin niistä — puuhun, johon olivat nähneet salaman lyövän, kiveen, jonka viereen he olivat telttinsä pystyttäneet, eläimeen, joka ensimäiseksi oli sattunut heidän silmiinsä. Se oli uskoa, jota uskontojen historiassa tarkoitetaan fetishismillä. Ja siteekseen tunsivat ihmiset perheen, joka tavallaan oli heidän yksilöllisyytensä toinen muoto. Perheen piirin ulkopuolella oli vain vieraita, tai tavallisimmin vihollisia. Ainoa siveyden peruste oli heidän ja heidän perheensä säilyttäminen vihollisilta.
Myöhemmin laajeni käsitys Jumalasta. Aistihuomioista noustiin varovasti abstraktisiin käsitteihin, yleistäen. Jumala ei enää ollut vain perheen, vaan useampien perheiden yhtymien, kaupunkien, heimojen suojelija. Fetishismiä seurasi polyteismi, monien jumalien palvelus. Silloin laajensi moraalikin toimintapiiriään. Ihmiset tunnustivat laajempien kuin perhevelvollisuuksien olemassaolon ja rupesivat työskentelemään rodun, kansallisuuden hyväksi. Kuitenkin oli ihmiskunta-käsite vielä tuntematon. Kaikki kansakunnat nimittivät ulkomaalaisia barbaareiksi, kohtelivat heitä sen mukaan ja pyrkivät joko voimalla tai viekkaudella kukistamaan heidät ja anastamaan heidän maansa. Kaikkien kansojen keskuudessa oli ulkomaalaisia tai barbaareja, ihmisiä, miljoonia ihmisiä, joita ei päästetty kansalaisten uskonnollisiin toimituksiin, ja joita pidettiin luonteeltaan erilaisina, orjina vapaiden joukossa. Ihmissuvun ykseyden saattoi vain jumalan ykseys tuoda mukanaan. Jumalan ykseyttä, jonka muutamat harvat antiikin ajattelijat olivat aavistaneet, ja jonka Mooses voimakkaasti oli julistanut (kuitenkin tehden tuon tuhoisan rajoituksen, että vain yksi kansa oli Jumalan valitsema), ei tunnustettu ennen kuin Rooman valtakunnan hajoamisen aikana, kristinuskon alettua työnsä.
Kristus asetti uskonsa ensimäiseksi oppilauseeksi kaksi toisistaan erottamatonta totuutta: On ainoastaan yksi Jumala; kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia. Ja noiden kahden totuuden julkaiseminen muutti maailman ulkonäön ja laajensi moraalin piirin aina asutun maailman äärimmäisille rajoille saakka. Velvollisuuksiin perhettä ja isänmaata kohtaan liittyivät nyt velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan. Silloin huomasi ihminen, että missä hän tapasi kaltaisensa, siellä kohtasi hän myös veljen; veljen, joka oli saanut kuolemattoman sielun niin kuin hänkin, ollen kutsuttu liittymään Luojaansa, ja että hän oli velvollinen rakastamaan häntä, jakamaan hänelle uskostaan, auttamaan häntä toimilla ja neuvoilla, missä ikinä tarvittiin.
Silloin kuului Apostolien huulilta yleviä, ennen tajuamattomia, Apostolien seuraajiltakin sitten taas hämärtyneitä tai sikseen jääneitä sanoja, jotka ennustivat toisia, kristinuskossa piileviä totuuksia: Sillä niinkuin meillä on yhdessä ruumiissa monta jäsentä, mutta ei kaikilla jäsenillä ole yhtäläinen työ, niin mekin monet olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta keskenämme olemme me toinen toisemme jäsenet.[2] Ja pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen.[3] — Ja nyt kahdeksantoista vuosisadan opintojen, kokemusten ja vainojen kuluttua on saatava nuo totuudensiemenet itämään.
Ei ole ainoastaan tehtävä tiettäväksi että ihmiskunta on yksi ruumis, ja että yhden ainoan lain tulee sitä hallita, vaan myöskin että tuon lain ensimäinen pykälä on edistys, täällä maan päällä, edistys, jonka toteuttamiseksi meidän tulee täyttää jumalan tarkoitus voimiemme mukaan ja kasvatuksen avulla pyrkiä parempaan asemaan. On opetettava ihmisille, että kun ihmiskunta kerran on yksi ruumis, tulee meidän kaikkien, tuon ruumiin jäseninä, työskennellä sen kehittämisen puolesta, saattaa sen elämä sopusointuisemmaksi, toimeliaammaksi ja voimakkaammaksi. On saatava meidät itsemme vakautuneiksi siitä, että me voimme kohota Jumalan luo vain veljiemme sielujen avulla, parantamalla ja puhdistamalla ne, silloinkin kun he eivät itse pyydä sitä meiltä. Tulee asettaa yksityisiin suuntautuvan armeliaisuustyön sijaan yhteistyö kokonaisuuden parantamiseksi ja järjestää perhe ja yhteiskunta sitä varten, koska kerran vain ihmiskunta kokonaisuudessaan voi toteuttaa Jumalan tarkoituksen, mikä täällä maan päällä on toteutettava.
Toisia, vielä laajempia velvollisuuksia on teille tulevaisuudessa ilmenevä, sikäli kuin me saamme vähemmän epätäydellisen, selvemmän käsityksen elämämme laista. Näin johtaa Jumala hitaan, mutta keskeytymättömän uskonnollisen kasvatuksen avulla ihmiskuntaa parempaan päin. Ja tämä kasvatus parantaa jokaisen yksilönkin.
Me paranemme ihmiskunnan parantuessa. Jollei kokonaisuus parane, ette voi toivoakaan, että teidän omat aineelliset ja henkiset elinehtonne parantuisivat. Yleisesti sanoen ette te voi, vaikka tahtoisittekin, erottaa elämäänne ihmiskunnasta; te elätte siinä, sen ohella, sitä varten. Teidän sielunne, lukuunottamatta harvoja, erikoisen voimakkaita, ei voi vapautua niiden ainesten vaikutuksesta, joiden keskuudessa te elätte, aivan kuten teidän ruumiinnekaan, oli se rakenteeltaan kuinka voimakas hyvänsä, ei voi vastustaa sitä ympäröivän, pilaantuneen ilman vaikutusta.
Kuinka monella teistä olisi kylliksi mielenlujuutta kasvattaa poikanne rajattomaan totuuden rakkauteen tietäen lähettävänne heidät vainoille alttiiksi maahan, missä hirmuvalta ja urkinta pakoittavat teidät kahdeksi kolmanneksi osaksi salaamaan omatkin mielipiteenne tai valehtelemaan? Kuinka moni saattaisi kasvattaa heidät halveksimaan rikkauksia yhteiskunnassa, missä kulta on ainoa mahti, jonka avulla saavutetaan kunniaa, vaikutusvaltaa, arvonantoa, missä ainoastaan se suojelee käskijöiden ja heidän kätyreittensä mielivallalta ja loukkauksilta? Kukapa teistä ei olisi parasta tarkoittaen kuiskannut rakkaimmilleen Italiassa: "Älkää luottako ihmisiin." "Rehellisen miehen tulee sulkeutua itseensä ja välttää julkista elämää." "Armeliaisuus alkaa kodista", sekä samantapaisia, selvästi epämoraalisia neuvoja, joihin kuitenkin yhteiskunnan yleinen tila antaa aiheen?
Mikäpä äiti ei olisi, vaikka hän kuuluukin uskoon, joka ihailee ihmiskunnan vapaaehtoisen marttyyrin Kristuksen kärsimystä, kietonut käsiään poikansa kaulaan koettaen estää häntä vaarallisista yrityksistä veljiensä onnen edestä? Ja vaikkapa teillä olisi voimia opettaa päinvastoinkin, eikö yhteiskunta tuhansin äänin hävittäisi sen tuloksia, murtaisi tuhansin, surullisin esimerkein teidän sanojenne vaikutusta? Voitteko puhdistaa, kohottaa sielunne turmeluksen ja tartunnan saastuttamassa ilmapiirissä?
Ja jos tarkastatte aineellisia elinehtojanne, luuletteko voivanne kestävästi parantaa niitä muuta tietä kuin yhteisten parannusten avulla? Kun täällä Englannissa, missä nyt kirjoitan, määrättiin uusi vero tuloista, jotka nousivat yli sadan viidenkymmenen punnan vuodessa, vastasivat rikkaat tehtailijat siihen ilmoittaen työmiehilleen alentavansa heidän päiväpalkkansa yhdellä shillingillä. Tuleeko huonosti järjestetyn hallinnon aikana, yhteiskunnassa, missä työläisten elinehdot ovat jätetyt palkanmaksajien mielivaltaan, tuleeko sieltä koskaan puuttumaan veroja, joista viimemainitut kostavat alentamalla teidän palkkojanne?
Yksityinen hyväntekeväisyys uhraa Englannissa vuosittain miljoonia puntia kurjuuteen joutuneiden tilan huojentamiseksi. Ja kurjuus kasvaa vuosittain, hyväntekeväisyys yksityisille on todistettu kykenemättömäksi korjaamaan epäkohtia, ja yhä selvemmin on opittu tuntemaan järjestettyjen, kollektiivisten toimenpiteiden tarpeellisuus. Missä ankara taistelu sortajien ja sorrettujen välillä jatkuvasti uhkaa maata sitä hallitsevien väärien lakien vuoksi, voitteko uskoa, että sinne virtaisi kylliksi pääomaa, laajoja, aikaa vieviä, kalliita yrityksiä varten? Missä verot ja rajoitukset riippuvat rajoittamattoman hallituksen mielivallasta, jota ei mikään estä, ja jonka menot sotajoukolle, urkkijoille, asiamiehille ja eläkkeennauttijoille alituisesti kasvavat sen turvallisuustoimenpiteiden ohella, luuletteko, että teollisuuden ja kaupan toimintatarmo saattaa siellä päästä asteettain, jatkuvasti kehittymään?
Vastannette, että teidän mielestänne on kylliksi, jos kotimaamme hallitus ja yhteiskunnalliset olot järjestetään paremmin? Se ei ole kylliksi. Ei mikään kansa elä nykyään ainoastaan omilla tuotteillaan. Te elätte tavaran vaihdolla, tuonnilla ja viennillä. Köyhtyvä ulkomainen kansa, missä kuluttajien luku vähenee, on teille menetetty markkinapaikka. Ulkomainen kauppa, joka kelvottoman johdon vuoksi joutuu pulaan ja häviöön, aiheuttaa pulia ja häviötä teidänkin kaupassanne. Vararikot Ameriikassa tai Englannissa johtavat vararikkoihin Italiassakin. Luotto ei nykyään ole kansallinen, vaan eurooppalainen laitos. Ja muuten on jokainen teidän tekemänne kansallisen parannuksen yritys vihollisuuden osoitus kaikkia hallituksia kohtaan, ruhtinaiden välisten sopimusten johdosta, sillä he ovat ensimäisiä tunnustamaan, että yhteiskunnallinen kysymys on nykyään kaikkialla samanlainen. Te ette voi toivoa mitään miltään muulta kuin yleismaailmallisilta parannuksilta, kaikkien Euroopan kansojen veljeydeltä ja Euroopan avulla koko ihmiskunnalta.
Älkää siis, veljeni, velvollisuutenne ja etunne vuoksi, unohtako koskaan ensimäisiä velvollisuuksianne, niitä, joita noudattamatta ette voi toivoa täyttävänne velvollisuuksia, joita perhe ja isänmaa vaativat: velvollisuuksianne ihmiskuntaa kohtaan. Tulkoot sananne ja työnne kaikkien hyväksi, niin kuin Jumala on kaikkien Jumala laissaan ja rakkaudessaan. Lienette itse missä hyvänsä, missä mies vain taistelee oikeuden, hyvän ja toden puolesta, siellä on teidän veljenne. Missä mies kärsii, erehdysten, vääryyden, hirmuvallan kiusaamana, siellä on teidän veljenne. Vapaina tai orjina, olette kaikki veljiä.
Teidän alkuperänne on yhteinen, yhteinen on laki, yhteinen teidän kaikkien päämääränne. Yhteinen olkoon uskokin, yhteinen työ. yhteinen se lippu, jonka alla te soditte. Älkää sanoko: "mehän puhumme eri kieliä". Kyyneleet, työt, kärsimys, ne ovat ihmisten yhteisenä kielenä lukumäärään katsomatta, kielenä, jota te kaikki tajuatte. Älkää sanoko: "Ihmiskunta on liian laaja ja me liian heikkoja". Jumala ei katso voimiin, vaan tarkoitukseen. Rakastakaa ihmiskuntaa! Kysykää aina itseltänne työskennellessänne isänmaan ja perheen piirissä: "Hyödyttäisikö vai vahingoittaisiko minun työni, jos se olisi kaikkien tekemää, ihmiskuntaa?" Ja jos omatunto vastaisi: vahingoittaisi, luopukaa siitä; luopukaa, vaikka teistä tuntuisikin, että teidän työnne tuottaisi välitöntä hyötyä perheelle ja isänmaalle. Te olette sen uskon julistajia, julistajia kansojen veljeyden ja sen yhteyden, minkä ihmisrotu nykyään periaatteessa hyväksyy, mutta työssä kieltää. Julistakaa sitä missä ja miten hyvänsä voitte. Ei Jumala eivätkä ihmiset voi vaatia enempää teiltä. Mutta minä sanon teille, että te sellaisiksi apostoleiksi ruvetessanne — vain itsellennekin, jos ette muuta voi — hyödytätte ihmiskuntaa. Jumala mittaa sen sivistysmäärän, mihin hän sallii ihmiskunnan kohota, uskovien luvun ja puhtauden mukaan. Kun olette puhtaita ja monilukuisia, avaa teille Jumala, joka teidän lukunne tietää, tien toimintaan.